Levottoman sielun tarinoita

Tietokonekauppa

2008-05-25T11:05:00.001+03:00

Aurinko paistoi kirkkaasti kun nousin bussista. Nostin aurinkolasit hiuksilta silmilleni ja suuntasin kohti tietokoneliikettä. Koneeni moottori oli pitkään pitänyt arveluttavaa meteliä ja olin menossa katsastamaan parempaa mallia. Ihmiset liikkuivat kesäisen iloisina, oli keskipäivä ja kaupungissa oli paljon turisteja liikkeellä. Ohitin ryhmän japanilaisia, jotka ottivat toisistaan ryhmäkuvia kauppakeskuksen sisäänkäynnin edessä. Siinä oli erikoinen veistos, jota he ihmettelivät. Itse olin aina ajatellut, että se oli takuulla jonkun valimon hutikappale, joka myytiin kaupungillemme ryöstöhintaan modernina taiteena. Nousin portaat toiseen kerrokseen ja näin tutun oven. Täällä olin usein tehnyt hankintoja. Tartuin oven kahvaan. Se oli kiinni! Kurkistin sisään, enkä nähnyt ketään. Kaivoin kännykän repusta ja katsoin ajan, kyllä sen pitäisi jo olla auki. Luin ovesta aukioloajat vielä kertaalleen. Harmistuneena olin juuri lähtemässä, kun näin sisällä liikettä ja pian joku tulikin ovea kohti. Hän avasi sen. Sanoin päivää, mutta mies ei vastannut, hän puuhasi jotain lukon kanssa. Hän oli pienikokoinen, laiha mies, jolla oli liian suuri sininen kaupantakki yllään. En ollut aiemmin nähnyt häntä liikkeessä, joten mietin hänen tulleen avuksi koska oikeat omistajat eivät olleet jostain syystä päässeet.

Menin katsomaan virtalähteitä hyllystä. Lueskelin eri ominaisuuksia ja tuulettimien tehoja. Pitkän pohdiskelun jälkeen olin valintani tehnyt ja pakkaus kädessä käännyin mennäkseni kassalle. Mies oli ilmeisesti mennyt käymään takahuoneeseen. Kauppa oli tiloiltaan todella pieni ja sillä ei juurikaan ollut varsinaista varastoa. Usein olin tilannut tuotteen ja saanut sitten puhelinilmoituksen, että tavara on tullut liikkeeseen. Laskin pakkauksen kassatiskille ja avasin reppuni etsiäkseni lompakon valmiiksi. Muutaman minuutin odottelun jälkeen aloin ihmetellä, mitään ääntä ei kuulunut takahuoneesta ja minulle tuli tunne, että olin liikkeessä aivan yksin. Kurkkasin ikkunaan päin, kakkostasanteella oli hiljaista. Minulle tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve mennä tarkistamaan ovi. Painoin kahvaa...se ei auennut! Nyt alkoi paniikki tehdä tietään päähäni. Pelästyneen kovalla äänellä sanoin -Hei! Onko siellä ketään? Vastauksena oli syvä hiljaisuus. Lompakko kädessäni astuin takaisin kassan luo ja tuijotin takahuoneeseen vievää lyhyttä käytävää. Käytävän seinät olivat täynnä myytäviä johtoja ja muuta tarviketta. Astuin askeleen kohti takahuonetta.

Varovasti, peläten että minua vielä syytetään murtautumisesta, hiivin takahuoneeseen. Se oli katosta lattiaan asti täynnä erikokoisia laatikoita. Niiden keskellä oli pieni pöytä, jolla oli kannettava tietokone. Ihmisiä ei näkynyt missään. Sydämeeni virtasi nopeasti lisää verta ja ihoani alkoi kihelmöidä. Mitä tämä oikein oli? Mihin olin joutunut ja miten pääsisin täältä pois? Päätin tutkia takahuoneen, jospa siellä olisi jokin tie ulos. Eräällä seinämällä oli pieni ovi ja varovasti avasin sen. Siellä oli pienen pieni vessa, Sytytin valot ja polveni notkahtivat. Verta! Pieni vessa oli tuhriintunut kokonaan vereen, lattialla oli verisiä paperipyyhkeitä. Mutta ketään ei ollut sielläkään. Nyt sydämeni takoi moottorin lailla ja käsistäni tuntui menevän tunto. Ei nyt en voi pyörtyä, nyt täytyy toimia. Tärisevin käsin kaivoin puhelimeni esiin ja melkein hajotin sen, kun nostin läpän liian rajusti ylös. 112. Se oli numero, jota aivoni hokivat. Näppäilin nuo kolme numeroa ja nostin kännykän korvalleni. -Hätäkeskus. En ensin tahtonut saada kiinni siitä, millä aloittaisin. -Olen suljettuna kauppaan ja täällä vessassa on kauheasti verta. Hätäkeskuksen virkailija sai onkia tiedot minulta kyselemällä ja lupasi lopuksi lähettää poliisin paikalle.

Vieläkin vapisevin jaloin menin ulko-oven luo odottelemaan poliisin tuloa. Kun näin kahden virkapukuisen miehen hahmot, lysähdin lattialle helpotuksesta. Poliisit seisoivat oven takana ja katselivat sisään liikkeen ikkunasta. Toinen heistä puhui puhelimeensa ja yhtäkkiä he alkoivat kävellä poispäin. Nousin ylös niin että päässä suhisi ja aloin hakata nyrkillä oven lasia. Huusin apua kovaan ääneen. Sitten silmieni edessä seisoi liian suuressa sinisessä takissaan laiha mies, joka oli päästänyt minut sisään. Pelko otti tiukan otteen kurkustani. Nyt oli jotain pasti pielessä. Juuri tuo mies sulki minut tänne ja nyt poliisitkin olivat lähteneet. Mies otti taskustaan avainnipun ja alkoi sovittaa yhtä niistä lukkoon. Rapinan ääni raastoi korviani ja lamaannuin paikoilleni. Viimein ovi aukeni ja laiha mies piti ovea auki. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Mietin lastani ja lähetin hänelle telepaattisia terveisiä. Ajattelin niiden olevan viimeiset ajatukseni maan päällä. Suljin silmäni ja odotin pahinta. Sisäovi aukeni ja kuulin askeleita. -No niin rouva, olitte jääneet tänne lukkojen taakse. Avasin silmät ja sinitakkinen seisoi siinä kahden poliisin kanssa. Liikkeen omistaja oli aamulla telonut itsensä pahoin raskaan kovalevyaseman romahdettua hänen kätensä päälle. Hän oli tyrehdyttänyt veren vuotoa vessassa, mutta päättänyt sitten lähteä läheiseen lääkäriin. Laiha sinitakkinen mies oli hänen vävynsä, tunnettu tohelo, mutta ainoa, joka oli saatavilla päivystämään liikkeessä. Tämä tohelo oli sitten päästänyt minut sisään. Hän oli räplännyt lukkoa saadakseen oven pysymään auki, mutta kokeillessaan ulkopuolelta ovea, se pysyi kiinni. Ja avaimet olivat takahuoneessa. Hätääntyneenä hän oli mennyt soittamaan appiukolle, jolta kävi hakemassa toiset avaimet. Tuon ajan minä ehdin kuvitella jo jos mitä. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Cometia kuutamossa

2008-05-21T02:57:00.001+03:00

Rock around the Clock soi TV:ssä. Bill Haley & His Comets teki 50-luvun lopulla kylläkin jo tuon biisin, mutta jostain syystä se pyöri Suomen televisiossa.Minä tupruttelin vähän aikaa hienoja savukkeita nimeltään Comet. Niiden rasia oli valkoinen ja litteä, siinä savukkeet olivat kuin vanhanaikaisessa savukekotelossa. Kai se innostus tuosta rock'n rollista juursi. Olin työstä tulossa ja oli jo pimeää. Bussi kahdeksan pysähtyi tienhaaraan, kaupalle, josta oli vielä 2,5 kilometriä kotiin. Potkukelkkaakaan ei tällä kertaa ollut kaupalla. Se oli harvinaista herkkua, meillä oli vain pari potkukelkkaa eikä niitä sopinut seisottaa minun vuokseni kaupalla pitkää päivää. Joten lähdin siitä taapertelemaan ihan jalan. Ensin matka kulki isompaa tietä, tuona iltana kuu valaisi mukavasti. Kotimatkan kyllä osasi jo vaikka silmät ummessa ja sitä paitsi hämärään tottui nopeasti. Vaan kun halusin tuprutella tupakkaa, oli poikettava suurelta tieltä metsän puolelle. En halunnut jäädä kiinni, jos joku innokas perheenjäsen taikka naapuri olisi sattunut olemaan liikkeellä.

Hanki kiilsi timantteina kuutamon loisteessa ja minä sytyttelin Cometin pienten kuusien takana. Siinä poltellessani hyräilin Rock Around The Clockia ja aloin oikein esittää sitä siellä metsikön suojassa, Comet näpeissä sauhuten. Kun savuke oli poltettu loppuun, siirryin takaisin tielle. Aikani kuljettuani tulikin oman kodin tienhaara ja tarvoin kapeaa tietä. Umpipimeässä oli aina yhtä suuri ilo, kun mäen päällä olevan kotitalon valot heijastuivat hankeen. Siellä oli lämmintä ja ruokaa.

Joulut

2008-05-21T02:56:00.000+03:00

Koska joulu on niin kovin lähellä, on kai soveliasta kertoa jouluperinteistä. Oman lapsuuteni muistoja kaivelemalla niitä kyllä löytyykin. Piparit leivottiin itse, ihan taikinasta alkaen, Äitini puursi keittiössä hiki hatussa. Eräänä jouluna hän leipoi pipareita koko suvun lahjapaketteihin. Suuri hommahan siinä oli, mutta lopulta kaikki olivat postissa ympäri Suomea. Koitti joulu ja saimme itsekin vihdoin maistella äidin leipomuksia. Piparit olivat, sanoisinko, kovahkoja. Niiden murtamiseen pelkillä hampailla tarvittiin asiaan perehtymistä ja tekniikkojen kehittelyä. Enoni oli käymässä, kuten usein lapsuuteni jouluina, ja keksi pipareille oivan käyttötavan. Niillä voi heitellä lintulaudalla varastelevia oravia. Tuo ei varmaankaan lohduttanut rakasta äitiäni. Meitä muita kyllä nauratti.
Enon osallistuminen joulunviettoomme oli myös perinne. Ja tähän perinteeseen liittyi sitten eräitä aliperinteitä, jotka eivät välttämättä olleet kaikille mieleisiä. Eräs näistä oli enon mukanaan tuoma hehkuviinilasti. Se oli ainakin isäpuolelle mieluinen. Siinä sitten miehet lorottelivat joulujuomaa isoon kattilaan puuhellan päällä. Glögimausteet oli otettu esille ja mukavan hehkun odotus oli katossaan. Lisättiin puita hellaan, että juoma lämpiäisi nopeammin. Kielet olivat siinä pitkällään, me lapset katselimme keittiön nurkassa tätä salaperäisen taikajuoman valmistusta. Sitten enoni vihdoin huudahti, että valmista on. Isäpuoli kysymään, että mistä tiedät. Eno pyysi itse katsomaan, katso nyt, kiehuu jo! Voi sitä vauhtia, millä kattila lähti hellalta, mutta vaikka kuinka nuuhkivat sitä ja sisältöä, haihtuneet olivat prosentit. Mahtoikohan ne siitä ilmasta mennä osin hengityksen kautta meihin katselijoihin. Tiedä häntä.
Lahjat kuuluvat jouluun. Ainakin, jos perheessä on lapsia. Ja mikäpä sen ihanampi lahja joka pojalle olisi, kuin kauko-ohjattava poliisiauto. Sellainen oli kerran paketissa, paketin päällä luki veljeni nimi ainakin. Eno ja isäpuoli halusivat kuitenkin testata lelun, että varmasti toimi. Siinä sitä surruteltiin keittiön lattialla ja tehtiin matosta hyppyruttuja. Yhtäkkiä se lensi ilmaan, päätyi katolleen lattialle ja sammui. Mikään korjausyritys ei palauttanut maagista leluihmettä henkiin. Veljeni kyyneleet saatiin kyllä sammumaan joulun jälkeisillä lupauksilla ja äidin herkuilla. Onneksi minä ja sisko saatiin enemmän sellaisia tyttöjen juttuja. Minä sain kerran joululahjaksi rintaliivit. Osasin pitää ne visusti pois enon ja isäpuolen käsistä.

PS: Kyllä meillä ihan normaalia ja hauskaa oli jouluna, leikittiin ja laulettiin sekä syötiin äidin tekemiä ihania herkkuja vatsat pullolleen. Oli paljon rakkautta ja musiikkia sekä herkkää hellyyttä.

Kampaajalla

2008-05-21T02:55:00.002+03:00

Kansakoulussa paras kaverini oli Soili. Meidän vuokrayläkertamme ullakon pikkuikkunasta näkyi Soilin isän autotalli. Soililla oli pikkusisko, jota kumpikin inhosimme, sellainen äidin pikkukulta, aina kantelemassa. Varmuuden vuoksi, jos vaikka Soili saisi haukut. Olimme Soilin kanssa opettajan mustan kirjan numero ykköset, merkintöjä riitti. Ideoitamme ei riittävästi arvostettu vanhempien maailmassa innovatiivisina tai edes ymmärretty lapsellisena tietämättömyytenä. Aina tuli selkäsauna. Ja yhdessäolokielto. Mitä ihmettä nyt suuren koulun valtavissa varastoissa tuntui muutama kumi, kynä ja ruutuvihko ? Ja jos nyt pari tyttöä hiihtikin "vahingossa" toiseen suuntaan, kuin muu luokka ja meni Soilin kotiin leikkimään ? Monen kilometrin lenkki sekin oli.

Soilin isällä oli kaupungissa suutarinliike ja Soili oli liikkeen naapurissa nähnyt miten kampaamoa hoidettiin. Siispä leikimme kampaajaa. Tuoli ja pöytä vain pihalle, vettä lasiin ja lasiin kampa. Kampauksia alkoi syntyä. Kampaajavuorossa oleva kysyi aina jossain vaiheessa asiakkaalta, halusiko tämä jotain juomista. Asiakas vastasi aina haluavansa ja silloin kampaaja haki pienellä lasilla Soilin äidin säilykekurkkuämpäristä kurkkulientä asiakkaalleen. Sitten Soilin pikkusisko halusi olla asiakkaana, emme olleet kovin innostuneita asiasta, mutta pelkäsimme, että pian ikävä kieli kalkattaisi, joten annoimme siskon istua tuolille. Kun emme tarjonneet juotavaa, alkoi pikkusisko itse sitä inttää meiltä. Soili piipahti lasin kanssa sisälle ja viipyi jonkin aikaa. Palatessaan hän ojensi lasin siskolleen ja sanoi, että nyt kokeilemmekin rouvalle ihan uutta kampausta, otti sakset taskustaan ja nips ! Lopun arvaa. Selkäsauna ja yhdessäolokielto.

Kassillinen makkaraa

2008-05-21T02:55:00.001+03:00

Oltiin Annen kanssa 16-vuotiaina kuin paita ja peppu. Liftailtiin baareihin, joista saimme kaljaa ilman henkkareita. Yhdessäolomme perustuikin suurelta osaltaan juhlimiseen ja hauskanpitoon. Sinä juhannuksena menimme vesibussilla kaupungin saareen pikkuriikkiseen lautamökkiin viettämään iloista kesäjuhlaa. Meikit, mekot ja kossupullo olivat tärkeimmät tarvikkeemme. Ruokana oli Annen äidin, joka oli sairaalan keittiössä töissä, antama muovikassillinen kerran lämmitettyä makkaraa. Empiessämme kassin mukaan ottamista, hän sanoi niiden kyllä tulevan ihan uusiksi, kunhan vain grillaisimme ne.

Iltapäivän ajan kiertelimme eri vaatteissa, aurinkolasit otsalla bongailemassa uroksia ja näkymässä itse. Minä olin juuri rakastunut täysillä ja puhua pälpätin siitä miehestä ummet lammet. Merelle katsoessani tunsin viiltävän ikävän ajatellessani sitä laivaa, jossa rakkaani jälleen tulisi luokseni ihanalla rekallaan. Kossun inspiroimina virittelimme sitten saaren grillikatokseen kunnon tulet ja lätkimme kassista vähiten kuumassa halkeilleita lenkkejä. Näyttivät tosi hyviltä pienen käristyksen jälkeen. Mutta eivät tipahtaneet edes nousuhiprakassa. Kassillinen makkaroita päätyi saaren pusikoihin eläinten ruuaksi.

Lievä hämäryys laskeutui keskiyön auringon vieton keskelle. Prosenttien huumassa kipaisimme mökille vaihtamaan ylle seksikkäimmät mekkomme, tupeerasimme rajusti ja laitoimme tutkan päälle. Laiturilta löysimme pari mukiinmenevän näköistä kaksilahkeista. Ilman rihmankiertämää hyppäsimme uimaan. Laiturissa vain ei ollut portaita ja noloa oli kun uudet tuttumme kalastelivat meidät alastomat juhannusneidot ylös. Juhla päättyi Annen ja minun ilmiriitaan. Minä en halunnut poikien kanssa enempää, koska olin rakastuneen uskollinen. Anne oli eri mieltä. Olimme saarella, joten kumpikaan ei voinut poistua, niin kuin yleensä riidellessä teimme. Hyttysetkin söivät sen verran ilkeästi, että Anne lopulta tuli sisälle mökkiin ja nukahdimme tuhistellen.

Kauppamatka

2008-05-21T02:54:00.002+03:00

Aika ennen koulun alkua on muistojen osalta ovelan tuntuinen, niissä muistikuvissa on vinha mauste. En osaa sitä selittää, varhainen lapsuus kai on sellainen vähän mystinen aika.

Äiti laittoi minut asialle kauppaan ostolistan ja rahan kanssa. Kävelin pitkältä tuntuvaa matkaa ja ennen kauppaa tuli pitkä, peltoaukeaman keskellä kulkeva suora. Sähköpylväitä oli korjaamassa joukko miehiä, enkä uskaltanut kävellä heidän ohitseen tietä pitkin, vaan siirryin pellolle, jotta sain ohitettua heidät tarpeeksi kaukaa. Kaupassa käyminen meni hyvin, mutta paluumatkalla näin samat miehet edelleen tien varressa. Siirryin jälleen pellolle. Peltokaistaleiden välissä oli ojia, joissa ei ollut sillä hetkellä vettä.

Aikani pakerrettuani pysähdyin ostosten kanssa tällaisen ojan pohjalle ja kaivoin ostosten joukosta tulitikut. Raapaisu ja ojan penkereen kuiva ruoho syttyi ja tuuleen tartuttua liekkiin, tuli jatkoi matkaansa. Niin minäkin. Ohitettuani työmiehet, palasin tielle. Olin huomannut, että sen peltokaistaleen päässä, johon tuli oli syttynyt, oli talo ja sieltä ajoi mies perääni polkupyörällä kovaa vauhtia. Hän lienee saanut tulen sammutettua polkemalla, mutta oli matkalla kotiini kertomaan. Hänen tullessani kohdalleni lauloin toistuvasti ”Ämppän pämppän päärylä lämppän.” Mies huusi vihaisena ja meni edelläni kotiini päin. Vihaisia minulle oltiin kotona, tarkkaa sanktiota en muista.

Lato palaa

2008-05-21T02:54:00.001+03:00

Olin viiden paikkeilla ja leikin lähistöllä olevan talon kahden pojan kanssa. Kai minä olin niin sanotusti kulmakunnan kauhu, koska en muista mitään pitkäaikaista kaveriyhdessäoloa, heidänkään kanssaan. Salaperäisesti erinäiset yhdessäolokiellot astuivat jo silloin voimaan. Näiden poikien koti oli luullakseni maalaistalo ja muistan istuneemme talon viereisellä kalliolla kehittelemässä jotain vinhaa. Siinä alhaalla, tien toisella puolella oli heinälato. Jostain juttu lähti liikkeelle ja kohta jo toinen pojista lähti kotiinsa hakemaan tulitikkuja.

Menimme latoon hiippaillen ja kokeilimme heinien palamista. Ne lehahtivat hirveään roihuun ja muistan, kun sydän kurkussa juoksimme takaisin kalliolle. Sieltä näimme, kuinka koko lato paloi, palokuntakin oli kutsuttu paikalle. Mietimme karkaamista ja ulkona nukkumista, mutta meidät löydettiin. Rangaistus, mikä se olikin, oli takuulla paikallaan. Ainakaan emme koskaan enää saaneet olla yhdessä.

Mesisieniaamiaiset

2008-05-21T02:53:00.000+03:00

Oli 70-luvun alku, olin aloittanut työni lähettityttönä kuljetusliikkeen toimistossa Turussa. Aamuisin oli parasta syödä hyvin, että jaksoi pyöräillä yli viisi kilometriä ja kesti iloisena ruokatuntiin saakka. Lapsuuden aamiaiset olivat ihanan lämpöisen puuhellan hohkaa ja lusikoiden kilinää kahvikuppeja vasten. Pöydässä oli leipää ja voita sekä jälkiruoka-aamiaista, äidin leipomaa pullaa, joko tuoreena tai korppuina. Noihin aikoihin sienestävä perheemme oli löytänyt uuden sienilajin, mesisienen, joka kasvoi suurina ryppäinä lahoissa kannoissa ja maistui melkein paremmalta, kuin kantarelli. Taivaallisia olivat nuo helposti kerättävät herkut valurautapannussa voissa paistettuina. Jopa niin taivaallisia, että aloin herätä aikaisemmin aamulla ehtiäkseni keräämään ja valmistamaan niitä aamiaiseksi. Kuin taikaiskusta kantoon oli joka aamu ilmestynyt uusia, terhakkaita mesisieniä minulle syötäväksi. Kyllä siinä perhe pyöritteli päätään, minun pistellessäni omituista aamupalaani, väliin kahvia hörpäten. Uusi aamiaisperinne loppui järkyttävällä tavalla. Kun jälleen kerran olin syönyt lautasellisen sieniä, alkoivat hirvittävät kivut. Tuskanhiki nousi koko vartaloon ja silmissä sumeni. Pari tuntia kiemurtelin sairaana ympäriinsä, sitten oireet onneksi helpottivat. Olin keräillyt mesisieniä hieman liian rennolla otteella ja joukkoon oli lipsahtanut jokin, ei kovin hyvin ihmisravinnoksi sopiva myrkkysieni. Henkiin jäin kuitenkin ja työpaikalle soitin tulevani hieman myöhässä. Mahtoivat uskoakin myöhästymiseni syyn:
-”Söin aamiaiseksi myrkkysieniä, tulin sairaaksi ja myöhästyin sen vuoksi.”

Mummolan työt

2008-05-21T02:52:00.002+03:00

Heti, kun kynnelle kyettiin, alkoivat monenlaiset työt meidän lasten elämässä. Homma oli täysin ajanmukaista, eikä sitä itsekään koskaan tullut ihmeteltyä. Kaiken kaikkiaan, juttu tuntui mukavalta, jos joskus raskaaltakin. Aloitan tarinan mummolasta, jossa työtä riitti lisäkseni myös kaikille serkuilleni talon väen lisäksi. Myös käymässä olevat vanhemmat paiskivat kunnon päivää milloin pellolla, milloin navetassa.

Perunan nosto oli savista puuhaa. Mummolan eteisen sivuhuoneen lattialla oli erikokoisia kumisaappaita. Oikeaa koko ei kerta kaikkiaan ollut, saappaat sovitettiin jalkaan jalkaräteillä, lakanoista revityillä suikaleilla, jotka kiedottiin jalan ympärille, niin että saapas sopi napakasti jalkaan. Meidän lasten tehtävä oli kävellä korien kanssa perunannostokoneen perässä ja kaivella hyvät perunat talteen. Alkuun perunannostokone oli hevosen vetämä, myöhemmin traktorin perässä roikkuva häkkyrä. Ei saanut ottaa haljenneita eikä niitä emäperunoita. Korit käytiin tyhjentämässä puiselle lavalle. Loistohetki päivässä oli, kun mummo näkyi olevan tulossa talolta päin. Suuressa korissa oli kahvia ja pullaa. Siinä ojan reunalla sitten istuttiin ja nautittiin. Savipellon ja paljaaseen nahkaan läpsyvien kumisaappaiden yhdistelmästä tuli savipuolta sääriin. Se oli ihottumaa, joka näytti aivan kuivaneelta savelta. Tallella on tuo iho-ongelma vielä tänäkin päivänä. Nuoruuden ajan se pysyi hiukan loitolla, mutta nyt keski-iässä kintut ovat jälleen kuin kalan suomuilla päällystetyt.

Sokerijuurikkaan kanssa oli myös paljon hommia. Harvennus oli ensimmäisiä hommia, piti silmin katsoen valita vahvimmat taimet ja nypätä pois muut. Taimien väli oli määrätty ja siinä piti olla tarkkana. Tässä työssä piti olla kyykyssä päivät pitkät auringon paahtamalla pellolla. Jossain myöhemmässä vaiheessa eräät serkkupojat neuvottelivat isovanhempien kanssa urakasta ja hinnasta, jonka saisivat riviltä. Siellä ne sitten huhkivat serkkupojat tosissaan, säästivät motskarirahaa kai. Minäkin olin vielä silloin mukana, mutta en kyllä pärjännyt vauhdissa. Sokerijuurikkaan korjaaminen oli jännää puuhaa. Otettiin naatista kunnon ote, nykäistiin juurikas ylös, ravisteltiin multia ja sitten listittiin sellaisella vesurilla naatti irti. Se piti listiä juuri oikeasta kohdasta, eikä juurikkaaseen saanut osua, eikä itseensä. Juurikkaat kerättiin suuriksi keoiksi pellolle tiettyihin paikkoihin, josta traktori lavoinen ne haki. Keot olivat usein pitkänkin aikaa pellolla. Niissä tunsin aina katsovani työni tuloksia. Myöhemmin, kun Artturi Iivari Virtanen kehitti AIV-torninsa rehun valmistukseen, myös naatit kerättiin ja ne laitettiin siihen AIV-torniin mätänemään. Siitä tuli eläimille rehua. Aika kekseliästä.

Heinäpellolla oli aina aloittelijan hommina kerätä niiton jälkeen syntyneistä kasoista seipäälle nostettavia kasoja. Toinen homma oli seipäiden ja tappien ojentaminen. Miehet yleensä löivät seipäät peltoon, tappi laitettiin seipääseen ja sitten nostettiin sellaisilla kolmepiikkisillä haravoilla heinät seipäille. Kyllä minäkin jossain vaiheessa sain nostella heiniä siihen alatapin kohtaan, pituus ei riittänyt muuhun. Heinänkorjuu oli hauskin homma, me lapset saatiin olla heinäkuorman päällä, hevonen veti isoa heinähäkkiä. Meidän homma oli ottaa seinät vastaan häkkiin seipäiltä ja hieman talloa niitä, että mahtuivat. Sitten saatiin matkata heinäkuorman päällä navetan ylisille, jossa talven heinävarasto sijaitsi. Yhden jos toisenkin kerran siinä pää kumahti navetan oven yläkamaraan.

Eräs työ on jäänyt erityisen ikävänä mieleeni. Mummolassa lehmät viettivät ulkona kaikki sopivat vuodenaja, ne olivat siis onnellisia lehimiä. Eräänä aamuna huomattiin kahden lehmän karanneen tuoretta apilaa kasvavaan peltoon. Huomatessa oli jo liian myöhäistä, lehmät olivat ahnehtineet innoissaan apilaa niin, että olivat paisuneet palloiksi. En ole aivan varma olivatko ne jo kuolleet, mutta miehet lähtivät kuitenkin pellolle ja sitten ne lehmän raadot piti pieniä, että saatiin kuljetettua pois paikalta. Minä ja serkut saimme maitokärryt ja käskyn tulla lehmien luo. Uteliaina tietenkin lähestyimme, mutta uteliaisuus katosi sekunnissa, kun maitokärryille lastattiin lehmien vatsat. Meidän tehtävämme oli työntää kuorma mummolan pihalle. Siinä sitten lykittiin ylämäkeen ja neniemme edessä hyllyi kammottavalta haisevat lehmän mahat. Homma hoidettiin, vaikka taisi siinä eräs serkkupoika oksentaakin.

Lammashaan raivaus oli kova homma. Haan paikalta oli kaadettu puita ja meidän työmme oli poistaa kantoja paikalta. Työvälineenä olivat rautakanget ja lapsenraivo. Setä näytti pari kikkaa ja me aloimme puurtaa. Hikinen homma oli. Vaan jotenkin siihenkin tuli sellainen suomalainen sisu mukaan. Tehtävä kesti monta päivää ja pari kantoa jäi, ne ivät vaan liikahtaneetkaan.

Ensimmäisiä tehtäviä, joita kaikki lapset saivat, oli veden kaataminen veitsien, viikatteiden ja muiden sellaisten terottamiseen tarkoitettuun sementtipyörylään, jota poljettiin jalalla. Piti kuunnella mitä setä sanoi ja heti laittaa sopiva määrä vettä, oli tarkkaa hommaa.

Työnteon moraali on siis opittu jo hyvin pienenä, tästä olen aina ollut erittäin ylpeä. Samalla olen onnellinen, että olen saanut kokea kaikki nämä, nyt jo sukupuuttoon kuolleet työtavat. Muistoni mummolasta ovat aina lämmittävän auringon paisteisia tai ihanan puhtaan ja valkoisen lumen tuoksuisia.

Nitoja

2008-05-21T02:52:00.001+03:00

Oli vuosi 1970 ja olin juuri menossa ensimmäiseen vakavasti otettavaan työpaikkaani työhaastatteluun. Se oli kuljetusliike Turussa. Äidin kanssa olimme valinneet Silon, se mainos Silo suo suloa, palalaatikosta sellaista moniväristä ja ruudullista, venyvää kangasta, josta äiti ompeli minulle minimekon. Ruissalon linkkarilla, numero 8, ajoin Patterihakaan. Tiesin missä se työpaikka oli. Minulla oli kymmenen kappaleen Marlboroaski ja vetelin hermosavuja siinä lähellä, kurkistellen näkyykö minua firman ikkunoista. Kävellessä uusi mekko sähköistyi sukkahousujen kanssa ja kipusi koko ajan kainaloita kohti. Lisäksi se rätisi melko kovaäänisesti.

Sain paikan ulkolähettinä. Palkka oli 150 markkaa kuukaudessa. Työhön kuului lähetin hommien lisäksi postitusta. Kirjoitin kirjekuoria kirjoituskoneella, jollaista en ollut ennen käyttänyt. Kerran päämiehelle menneen kuoren päällä oli lukenut katuosoitteena Drottningssatan. Sain asiasta nuhteita. Aina välillä sain tehtävän viedä tai hakea papereita eri osoitteista. Turku ei ollut minulle kovinkaan tuttu ja saippuatehtaan konttoria etsiessä meni tosi pitkä aika. Siellä oltiin todella hermostuneita, kun vihdoin saavuin. Toimistossakin tuoksui saippua. Parhaita ulos menoja olivat keskustan keikat, silloin sain mennä bussilla. Rakkailta työtovereilta piti silloin kerätä torilista. Kuka halusi mitäkin, mansikoita, lihapiirakoita, herneitä. Itse ostin usein savusilakoita.

Henkilöstöpäällikkö oli tiukka armeijan pastori, jonka säästötoimet välillä saivat henkilökunnan murisemaan. Hylätyt lomakkeet piti käyttää kumminkin puolin. Eräässä asiassa mies jäi sanattomaksi. Siihen aikaan käytettiin sinistä spriivahamonistusta. Päällikkö oli huomannut, että ne maksavat melko paljon, tietenkin, nehän olivat vientityön eniten tehtyjen asiakirjojen ainoa monistuatapa. Henkilöstöpäällikkö sanoi, että nekin pitää käyttää kahteen kertaan. Otimme miehen mukaan ja demonstroimme spriin hajuisessa monistuskopissa, miksi kerran käytettyä vahapaperia ei enää voi käyttää, koska siitä ei voisi saada entisiä tietoja pois. Mies poistui paikalta. Mutta hän ei antanut asian painaa liikaa mieltään, viikon parin kuluttua hän tuli jälleen osastolle ja sanoi, että pieleen menneet itsestään jäljentävät lomakkeet pitää myös käyttää toiselta puolen. Arvatkaa menikö ehdotus läpi. Oli tavallaan hauskaa vääntää rautalangasta aikuiselle miehelle siinä omalla työpöydällä miten erilaiset asiat toimivat.

Kerran erään kollegan nitoja hajosi. Sitä katsottiin ja väänneltiin, mutta se ei toiminut. Se oli menossa roskiin, kun sanoin haluavani sen. Lupa viedä nitoja kotiin piti kyllä kysyä henkilöstöpäälliköltä ja hän halusi itse kokeilla nitojaa, ettei se toiminut siis. Ei toiminut, se jäi jumiin aina nitomisen jälkeen. No pidin nitojaa vielä pitkän aikaa työssäni, koska olin keksinyt miten sen kahdella sormella nostamalla saa uudelleen latausasentoon. Lopulta otin sen mukaani, koska olin kerran luvan saanut. Tänään nidoin sillä viimeksi.

Pyrin kovasti osoittamaan alusta asti, että minusta on paljon muuhunkin, kuin kortteliohjukseksi. Enkä ehtinyt lähettinä kauan ollakaan, kun jo sain oman työpöydän ja työn vientiosastolla. Tästä työstä alkoi 35-vuotinen työurani, joka pääosiltaan oli kuljetusalan työtä.

Paloa katseessa

2008-05-21T02:51:00.000+03:00

Trioni oli soittamassa Roballa. Ravintola oli mukavan täynnä ja tanssijoita runsaasti isohkolla parketilla. Oli 70-luvun loppupuoli ja soittoravintoloiden parketit eivät juuri koolla loistaneet ja orkesterilavat olivat pikku plänttejä samassa tasossa tanssijoiden kanssa. Loppuillasta instrumenteissa ja mikin varressa usein roikkuikin tulevaisuuden kykyjä ja ohitanssivien kyynärpäitä piti bassoa soittaessa varoa. Kerrankin tuli mikki suuhun niin, että hammas tuli läpi huulesta. Roballa lava oli iso ja tosi korkealla. Soiteltiin siinä sitten pienehköllä volyymilla, alkuillasta piti soittaa taustamusiikkia. Kevyttä jazzia ja sellaista. Toisen tunnin alussa otettiin jo tangoa ja humppaa ja lopuksi uskaliaasti Jambalaya. Kolmannesta tunnista loppuun soitettiinkin sitten varsinaista omaa ohjelmistoa. Soulin, rockin ja popin väliin aina joku suomalainen tanssilaji ja slovari. Yhtäkkiä huomasin Tauno Palon tulevan daaminsa kanssa sisään. He siirtyivät tanssilattialle ja minä toohotin bändille, että nyt haluan laulaa ne mun ainoat tangot, jotka osasin. Aloitettiin Tule hiljaa- tangolla. Kyllä minä tangoa osasin laulaa ja hyvin. Huomasin Taunon kurkkivan daaminsa olan yli orkesterilavalle. Sitten alkoi Muista minua. Aah mun lempitango, pistin ekstratunnetta esitykseen ja biisin loputtua Tauno Palo tuli lavan luo, pysähtyi eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän viittasi minua lähemmäksi ja sanoi sitten sillä ihanalla Tauno Palo-äänellä: - Sinulla on ihanat silmät.

Ja tämä tarina oli tosi. Hieno muisto, jota kannan ylpeydellä.

Penny ja pihlajanmarjat

2008-05-21T02:50:00.002+03:00

Syksyn terävä valo ja ilman mukana leijuva kirpeys tuovat mieleen kouluun lähdöt, uusien vihkojen ja kirjojen huumaavan tuoksun, lupauksen tulevasta ja polkupyörän kumien eteenpäin vievän rahinan hiekkaisella tiellä. Velikullan puhe pihlajanmarjoista lennätti mieleen muitakin oppikouluun liittyviä muistoja.

Kansakoulun neljä luokkaa oli takana, oli aika pyrkiä oppikouluun. Perheemme oli muuttanut pienestä kylästä suuren kaupungin liepeille, Ruissaloon, asumaan. Isäpuolen saattamana lähdin osallistumaan suureen karsintakokeeseen. Pyrkiminen tapahtui keskellä Turun kaupunkia, jossa ei pieni tyttö juuri ollut käynyt, kuten ei muissakaan kaupungeissa. Olimme hyvissä ajoin keskustassa ja isäpuoli halusi tarjota ruoka-annoksen baarissa. Minä en koskaan unohda sitä baariateriaani, suuri lautasellinen perunamuusia ja höyrytettyjä nakkeja. Aina nälkäisenä lapsosena ahdoin ostomuusia, kunnes tuli paha olo. Karsintakokeen ajan verenkiertoni olikin sitten siirtynyt aivoista ruuansulatukseen, mutta aivan huonosti en kuitenkaan pärjännyt. Sen verran vain meni pieleen, että vapaaoppilaspaikka jäi saamatta. Oppikoulun ensimmäiselle pääsin puolivapaaoppilaana.

Koulun alkuun liittyi aina, kuten morsiamella, jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain tuntematonta, jonka odotus kutitti sisältä pientä ihmistä. Yhteiskoulu sijaitsi seitsemän kilometrin päässä. Aikakauden tapaan, perhettä elätti mies, perheellisten naisten työssäkäynti ei ollut ajan hengen mukaista. Perheeltäni ei puuttunut mitään, koska meillä oli rakkautta, äiti oli aina kotona ja lapsuuteni muistot ovat täynnä yhteistä tekemistä ja ajan riittämisen tuntua. Asuimme Ruissalossa, joka on kansanpuistoalue ja ympärillämme olivat luonnon ehtymättömät ruokavarastot, sen lisäksi meillä oli mahdollisuus pitää suurta kasvimaata. Käytössämme oli myös viinimarjapensaita ja rannasta ongimme merikalojen parhaita. Vajetta oli ainoastaan käteisen rahan kohdalla. Jos olisin mennyt kouluun linja-autolla, olisi pitänyt käyttää kahta eri linjaa. Koululaisille oli myytävänä lippusarjoja, jotka piti käydä ostamassa Turun kauppatorin laidalta, Puolalanmäestä. Mutta ne maksoivat ja koska jo kouluni lukukausimaksut rasittivat perheen pikku budjettia, minä ajoin kouluun ja takaisin, yhteensä 14 kilometriä, polkupyörällä. Olinhan jo kansakouluaikana kävellyt tai hiihtänyt melkein kahdeksan kilometriä päivässä, kokemusta ja kuntoa riitti. Näin aikuisena voin vain olla erittäin kiitollinen tuosta liikkumisen määrästä, koko aikuisiän kuntoni on lapsuudessa saanut vahvan ja terveen pohjan, fyysinen terveyteni on suurelta osin perustunut koulumatkaliikuntaan. Olin pienestä saakka rakastanut hevosia, mummolan Muisto-hevonen oli ensimmäinen rakkauteni. Oppikoulua edeltävän kesän olin nimittänyt pyöräni Prinssiksi, uljaaksi ratsukseni, jolla ratsastin huimaa vauhtia, jättäen pölyvanan jälkeeni. . Ensimmäisenä oppikouluvuotena siis kannustin Prinssi-ratsuni täyteen laukkaan ja pyöräilin uuteen kouluun uusi salkku tarakalla, posket innosta punoittaen ja tulevaa kummastellen.

Yhteiskoulussa oli järjestetty maksullinen ruokailu, kokeilinkin sitä, mutta kokemuksen perusteella päätimme säästää nuo rahat johonkin toiseen, jatkossa tärkeämpään asiaan. Minulla oli siis eväät. Lasipullossa, jossa oli patenttikorkki, oli maitoa ja voipaperiin oli kiedottuna ranskanleipäviipaleita, joiden välissä oli lauantaimakkaraa. Syksyn alussa eväät maistuivat ulkona, ruokatunnin ajan istuin koulun liepeillä, pikku metsikössä kannon päällä ja popsin nälkäisenä leipää, maitoa väliin hörppien. Kun ilmat eivät enää sallineet ulkona istumista, eväät nautittiin omassa luokassa, pulpetin ääressä. Toisen luokan alkaessa keksin kerätä pari sangollista pihlajanmarjoja. Muistan ajatelleeni mustikoiden poimimista, tuoda ääretöntä kärsivällisyyttä vaativaa käsityötä, ja nähdessäni tässä valossa notkuvat pihlajanmarjatertut, sain idean. Äiti saisi tehdä minulle niistä mehua. Päätään puistellen äiti sitten mehusti pari sangollista marjoja ja niin minulla oli koulueväiden painikkeeksi lasipullossa haalean punaista, kitkerän kirpakkaa pihlajanmarjamehua. Vaati luonnetta juoda koko valmistettu määrä, muistaakseni sen kuitenkin tein. Luokkatoverini halusivat myös ehdottomasti maistaa, heidän pulloissaan oli vielä valkoinen sisältö, pihlajanmarjat olivat kuitenkin heille liikaa. Perheeni oli samaa mieltä, ei ihmiselle sopivaa ainetta. Kolmantena vuotena tuli eväspussissani kouluun jugurttia. Muistan luokkatovereiden ihmetelleen tuota mädännyttä maitoa ja sen mukaista tuoksahdusta, joka kannen avaamisen jälkeen leijui luokassa. Päätellen heidän ihmetyksestään, taisin olla ensimmäisiä jugurtin käyttäjiä luokallamme. Kaikkihan tietävät miten yleistä tuo hapatettu maitotuote nykyään on. Mutta tuolloin aika ei vielä ollut täysin kypsä asialle, joten kuvittelisin eväitteni omituisuuden vuoksi saaneeni jos minkälaisia sivunimityksiä. Kovasti ainakin yritin pyydellä samanlaisia eväitä, kuin muillakin tuossa yksityisessä koulussa oli, rahaa kukkaron pohjalla, jolla ruokatunnilla käytiin lähikaupassa ostelemassa lihapiirakoita ja suklaapatukoita. Jälleen kiitos kodille, että säästyin vielä tuossa vaiheessa roskaruuan popsimiselta, vaikkakin joskus evääni ikään kuin vahingossa jäivät metsikön laidalle, koulun aidan ulkopuolelle. Näin saattoi käydä, kun ystävälläni oli omia eväitä, paistivoileipiä ja suklaalevy, joita hän taas ei voinut syödä, koska ne lihottivat. Hänen äitinsä vain tuppasi niitä hänen koululaukkuunsa, kun ruokalassa oli kaalilaatikkoa tai kesäkeittoa, joita ystäväni inhosi. Hänellä oli koko lukuvuoden maksettu ruoka, mutta se oli hänen mielestään ihan yököttävää ja kerran hän olikin oksentanut ruokapöydässä, kaalilaatikkoa ja puolukoita.

Englannintunnilla saimme valita itsellemme englanninkieliset nimet, jotka sitten kirjoitettiin pahvilappuihin pulpetille tunnin ajaksi. Televisio, tuo perheemme uusi hankinta, oli tuonut elämääni sarjan Lost in Space "Never fear, Smith is here !" ja sarjassa oli kaunis, pitkätukkainen tyttö, Penny, joka tietenkin halusin tunnilla olla. Mutta joku nappasi tuon nimen minua ennen ja kun oli minun vuoroni, olin sanaton. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa ja aikani siinä ähistyäni opettaja kaikessa ystävällisyydessään päätti auttaa ja antoi minulle nimeksi Judy. Kaikista maailman nimistä Judy oli samassa TV-sarjassa esiintyvän simpanssin nimi. Mutta minä olin hyvä englannin oppilas, yhdeksän ja kympin tyttö, simpanssinniminen tai en. Kyllä asia minua kuitenkin tuolloin kaiversi, joten päätin nimetä pyöräratsuni ja itseni uudestaan. Vapaa-aikoja vietin sitten kuvitelluissa esteratsastuskilpailuissa New Havenin kuvitellun kaupungin radalla, ratsuni oli Prince ja minä olin Penny. Sukunimeä en enää pysty muistamaan, mutta minä voitin aina ne ratsastuskilpailut.

Rakastumista, röökiä ja itsensä piiskaamista

2008-05-21T02:50:00.001+03:00

Kari oli ihan syötävän söpö. Isäpuoleni oli ottanut talonmiehen työt Ruissalon hienostohuvilalla, Karin isän vastuulla olivat naapurihuvilan vastaavat työt. Oli siis luonnollista, että perheidemme välillä oli yhteys, syksyn alkaessa kesävieraat poistuivat pitsivilloistaan pääkaupunkiin. Merenrantapaikat hiljenivät ja elimme melko lailla eristyksessä omassa onnelassamme. Kari ja hänen veljensä asuivat äitinsä luona Turussa, mutta usein pojat vierailivat isänsä ja äitipuolensa luona. Ja silloin tuli minuun liikettä. Ensi katseesta ihastuin tuohon suloiseen poikaan. Laskimme suksilla mäkeä ja leikimme vesileikkejä, minulla on kuva, jossa posket punaisina esittelen joululahjaksi saamaani muovihevosta. Se hevonen oli minulle lahjoista parhain, hevoshullu kun olin.

Sitten tuli se syksy, olin 15 ja maleksimme Karin ja hänen veljensä kanssa hirsitalomme takaisessa metsässä paikkoja tutkiskellen. Karilla oli tupakkaa ja jännityksestä köhien minä sitä sitten maistoin.
- Vedä poskareita, ei yskitä, Kari tietävänä neuvoi.
Muistan vielä tuon syksyisen lahon tuoksun sekoittumassa tupakan väkevään hajuun. Ja Karin, joka seisoi aivan liian lähellä, jotta olisin voinut hengittää kunnolla edes ilman keuhkoissa kirvelevää savua. Kun tupakka oli kolmeen pekkaan polteltu Kari napsaisi katajasta pienen oksan ja pyysi minua tekemään samoin. Oksalla piiskattiin käsivartta, jota sitten pyöritettiin nopeassa kaaressa ja kuin taikaiskusta iholle oli ilmestynyt pieniä punaisia pisteitä.
- Eiks ookin jännä juttu ? Minä ihastelin, en niinkään temppua, kuin Karia, joka oli siinä aivan lähellä.

Rannan lähellä oli isäntäperheen pojan kyhäämä koppi, jota kutsuttiin koijaksi. Ahtauduimme kolmistaan sisälle. Koppi oli tehty lankkukehikon päälle viritetyistä vanerilevyistä ja siinä oli pikkuruinen pleksilasinen ikkuna ovessa. Karin veli vetäisi oven kiinni ja hieman kumarassa seisoen kuuntelimme hengityksiämme. Menin istumaan lautapenkille ja Karin veli istui oven pieleen lattialle.
- Mihis mä nyt sitten menen ? Täytyy varmaan istua sun syliin, Kari sanoi ja istahti muitta mutkitta syliini. Jalkani vapisivat, tuntui, että koko koija tärisi ja hiki solahti kainaloihini. Juttelimme jotain joutavaa ja Kari yllytti veljensä näyttämään vatsanpullistustempun. Nauroimme siinä ja sitten se tapahtui. Päät vain kääntyivät ja Karin huulet olivat omillani. Hämmentyneinä kömmimme ulos koijasta ja sovimme Karin kanssa tulevamme sinne myöhemmin illalla, ilman irvistelevän pikkuveljensä seuraa. Mutta elämällä oli muita suunnitelmia meille kahdelle. Kari joutui lähtemään äitinsä luokse ennen iltaa. Minä odottelin turhaan metsän siimeksessä meikit silmissä. Seuraavan kerran, kun näin Karin, hän liikkui kaupungilla vaalean tytön kanssa käsi tämän vyötäröllä. Vuoden päästä aloitin työt, muutin pois Ruissalosta ja rakastuin rekkakuskiin.

Muovitaskuja, haarukoita ja valkoisia kissanpentuja

2008-05-21T02:49:00.001+03:00

Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa, talon omistajarouva asui alakertaa kahden tyttärensä kanssa. Kaikki kolme olivat huomattavan vaaleatukkaisia ja tytötkin pienestä saakka kovin laitettuja. Heille hankittiin suloinen valkea, pörröinen kissanpentu. Minäkin kävin sitä paijaamassa. Eräänä päivänä se oli kadonnut. Sitten heille hankittiin uusi pentu, sekin oli valkoinen ja niin ihanan suloinen. Vaan sekin katosi. Vahingossa sain korviini, että vuokraemäntä oli kyllästynyt pissanhajuun kodissaan ja polttanut kummatkin pennut keskuslämmitysuunissa. Minä halusin pois siitä talosta.

Lähellä oli kaksi kansakouluikäisen mielikuvitusta kiihottavaa teollisuusaluetta. Muovitaskuja ja muuta muovitavaraa valmistava yritys sekä metallinkeräyspaikka. Kumpaankaan ei tietenkään saanut mennä, se oli ehdottomasti kielletty. Mutta viikonloppuisin vartiointi oli sen verran löyhempää, että ripeäkinttuisimmat meistä ehtivät keräillä jännittäviä aarteita ennen vartijan paikalle tuloa. Muovivalmistetehtaan pihalla lojui "susia", joista muistan varsinkin läpinäkyvästä muovista tehdyt pikkurahakukkarot, pienet muovitaskut ja pikkuriikkiset muovipullot, joita tuli kerättyä ennen aidan valmistumista. Metalliromun käsittelylaitoksen aidan ulkopuolisista kasoista löytyi kotileikkeihin sopivia alumiinisia aterimia.

Saunassa ja sotaleikkejä

2008-05-21T02:48:00.002+03:00

Olimme vuokralla talossa, joka oli mäen päällä, oli kansakouluni alkuaika. Taloon kuului epämääräinen kokoelma ulkorakennuksia, joista muistan saunan ja liiterin. Koko perhe oli saunomassa, löylyssä oli pimeää ja tunkkaisen tuntuista. Isäpuoli heitti löylyä tarmokkaalla otteella ja yhtäkkiä olimme kaikki löylyn iljakkeisella lattialla risuiksi hajonneiden lauteiden seassa. Pelotti kovasti, taisi olla paniikkia ilmassa, mutta kaikki selvisivät ehjin nahoin.

Talon omistajan pojalla oli ilmakivääri ja minä himoitsin kovasti saada ampua sillä maalitauluun. Mutta en minä saanut, alamittaista tyttöä ei edes kuunneltu, liian vaarallista. Pojan tinasotilailla sain kyllä leikkiä pihalla ja yhdessä rakensimme puun viereen oksista ja sammaleista sotakomennuskeskuksen, jossa minä usein olin vankina. Kerran olin hakemassa puita äidille ja tullessani ulos liiteristä, kuului puun räsähdys korvani juuresta. Kun avasin oven kokonaan, olivat siinä talon poika kavereineen kauhistuneen näköisinä. Ilmakivääri käsissään. Olivat laittaneet maalitaulun tällä kertaa liiterin oveen. Pienellä naarmulla selvisin, mutta kyllä asiasta suuri juttu syntyi.

Tienvarsiaarteita

2008-05-21T02:48:00.001+03:00

Kansakoulussa kuljin koulumatkani kävellen maantien vartta, matka oli yhteen suuntaan muutamia kilometrejä, mutta pikku päässäni koulumatka oli pitkä seikkailu, kumpaankin suuntaan. Talvisaikaan kuljin matkan hiihtäen, mutta kaikkein mielenkiintoisimpia olivat sulan ajan kävelymatkat. Tien varsilla kun oli aarre poikineen pikkuisen tytön löydettäväksi. Piti vain pitää katseensa alaspäin luotuna askeltaessa. Tämä tapa minulla on säilynyt tähän päivään asti, kävelen vieläkin katsellen jalkakäytävän reunassa näkyviä aarteita. Koulumatkojeni löydöistä tulevat mieleeni varsinkin kolikot. Niitä löytyi aina silloin tällöin ja kerran joltain oli tipahtanut useampi kerralla, muistan kiihtyneen tunteen poimiessani rahoja talteen. Löytyneillä rahoilla ostin koulun jälkeen kotimatkan apteekista apteekin salmiakkia.
Arveluttaviakin aarteita tuli keräiltyä. Eräs niistä aiheutti lääkärillä käynnin, löysin hieman sulaneen, puoliksi syödyn suklaalevyn ja popsin sen sillä seurauksella, että minulle tuli märkärupea suun ympärille. Toinen, varsinkin kotiväkeä kauhistuttanut löytö oli ojaan viskatut ilmapallot, jotka puhalsimme pikkuveljen kanssa täyteen. Kotona äiti riisti ne järkyttyneenä käsistämme ja suut menivät pesuun siinä silmän räpäyksessä. Ojan pohjalla olevissa ilmapallojen auki revityissä, mielenkiintoisissa pikkupakkauksissa luki Venus.
Sitten tuli Tiikeri. Tiikeri piti saada tankkiin ja autoilijat saivat bensa-asemilta arpalipun, joka yhdistettynä oikeaan puolikkaaseensa toisi mojovat voitot. Minä tyttö keräilin tien varteen heiteltyjä tiikeriarvan puolikkaita suurin odotuksin. Ei onnistanut, mutta jännitystä riitti.
Löytämisen ilo on aidosti riemukasta.

Tinamies

2008-05-21T02:35:00.002+03:00

Jalka oli juuttunut. Piikkilangan väkäset painuivat joka nykäisyllä syvemmälle pohkeeseen ja kivun lähettämät sähikäiset saivat vartaloni jännittymään epämiellyttävälle mutkalle. Yritin kääntyä taaksepäin revennyttä housunlahjetta kohti. Ylävartaloni makasi kuitenkin alaspäin viettävällä pientareella eikä aidassa sillä kohdalla ollut mitään mihin tarttua. Ajatus paljaalla kädellä piikkilangasta itseni ylös vetämiseen ei houkutellut. Annoin lihasteni valahtaa rennoiksi ja hautasin kasvoni äskeisen sateen kastelemaan heinikkoon. Hengitin mullan tuoksua ja keskityin ajattelemaan. Ympäröivä pimeys oli syvän hiljainen. Kuulosti siltä kuin suuren harjumaisen peltoalueen ympärille olisi rakennettu seinät ja pisteliäs tähtitaivas takaraivoni yllä paistaisi valtavan ikkunan läpi. Jähmettyneet kyynelkanavani eivät tuottaneet pisarakaan vaikka aivoni jatkuvasti latasivat pelon sykäyksiä. Silmissäni tuntui kuuma, kiristävä paine. Rintaani sattui jokaisen sisään hengityksen kohdalla. Jossain vaiheessa raastava tuli oli iskenyt keuhkoihini ja viimeiset metrit ennen aidalle tuloa olin juossut hengittämättä.

Jätin tytön vanhaan perunamonttuun. Lähtiessämme juoksemaan tyttö oli astunut myyränkoloon ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Hän ei kivultaan pystynyt ottamaan juoksuaskeleita enkä kovinkaan pitkään jaksanut kantaa häntä. Tulimme saarekkeelle, johon kauan sitten oli nostettu suuria kiviä kaskenraivaustyön aikana. Silloin muistin montun. Olimme löytäneet sen kerran sattumalta ollessamme sunnuntaikävelyllä. Salamannopeasti tein päätöksen. Jättäisin tytön ja jatkaisin yksin. Olihan mahdollista, että se seuraisikin minua ja tyttö selviäisi. Rystysistäni vuosi verta ja kaksi kynttäni irtosi kipeästi ennen kuin vanhan kelohonkaisen oviluukun ympärille kasvaneet juolavehnät viimein antoivat periksi. Tyttö kipusi kasvot lumen valkeina alas pilkkopimeään. Kuun kalpea valo valaisi harmaita puisia tikkaita. Miten hänen täytyikään pelätä. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan. Hän ymmärsi. Sydän kylmenneenä huolesta suljin luukun ja kompastelin yksin juoksuun.

Ajattelin hänen kauhuaan siinä pienessä, kosteassa tilassa. Lähetin hänelle rohkaisevaa mantraa älä anna periksi, aamulla kaikki on paremmin, äiti rakastaa sinua.

Tinamies tuli muropaketin mukana. Tytön näyttäessä sitä minulle, pohdin oliko se lainkaan turvallinen terävine pikku ulokkeineen. Tyttö kyllä oli tarpeeksi vanha käsittelemään miniatyyrimiestä, mutta olihan paljon pienempiäkin, joiden käsiin se olisi saattanut joutua. Ottaessani esineen tytön käsistä hätkähdin. Olin kuvitellut sen olevan muovia, niin kuin muropakettien yllätykset yleensä olivat. Mutta tämä oli painava. Päättelin sen olevan tinasta tehty. Tutkin miestä esittävää hahmoa. Sen päällä oli pitkä verkkopaidalta näyttävä vaate, päätä peitti pyöreä kypärä, jonka kummallakin sivulla sojotti terävä sarvi. Mitään osista ei pystynyt irrottamaan. Tyttö risti sen Tinamieheksi. Tinamies sai paikan tytön huoneen kirjahyllyssä muovismurffien vierestä ja pääsi välillä kaukaiseksi enoksi nukkekodin perheen tapahtumiin. Eräänä päivänä Tinamies oli poissa. Etsimme sitä kaikista sellaisista paikoista, joihin se olisi voinut joutua. Sitä ei löytynyt. Kyselin tytöltä oliko hän ottanut Tinamiehen mukaansa kouluun. Hän sanoi kerran ottaneensa sen mukaansa näyttääkseen sitä kahdelle pojalle. Hän oli halunnut tehdä vaikutuksen varsinkin toiseen pojista, mutta sinä päivänä Tinamies oli tullut takaisin kotiin, kirjahyllyyn. Ja siitä oli jo aikaa. Hän istahti koulutuolilleen pohtivan näköisenä. Jatkettuani hakemista vielä vähän aikaa tyttö yhtäkkiä ilmoitti, ettei hänellä ollut oikeasti ikävä Tinamiestä, se oli hänen mielestään jotenkin outo. Sen jälkeen lopetimme etsinnät.

Olimme muuttaneet tähän pikkukylään kolme kuukautta aiemmin. Juoksuni menestyksen oravanpyörässä suuren kaupungin piittaamattomassa robottimaailmassa oli tullut päätökseen. Toimin menestyvän firman myyntisihteerinä ja olin korvaamaton, varsinkin myyntijohtajalle. Hän muistutti minua päivittäin urakehityksen ja tuloksen tekemisen tärkeydestä. Tyttö kulki kouluun ja takaisin itsenäisesti jo seitsemänvuotiaana. Hän ei tahtonut iltapäiväkerhoon, koska se oli hänen mielestään lapsellista touhua. Eräänä aamuna nelisen kuukautta sitten tyttö soitti minulle töihin aamulla ja kertoi olevansa hiukan kipeä. Aamupalaveriin oli kolme minuuttia aikaa ja päättelin nuhaisesta äänestä hänellä olevan lievää flunssaa ja kehotin häntä juomaan jotain lämmintä ja menemään peiton alle. Saatuani itseni luikerrelluksi irti uuden asiakkaan kunniaksi järjestetyiltä illallisilta ajoin kotiin huolissani. Kotona tyttö makasi tulikuumana sängyssään. Kuumemittarin lukema oli pelottavan korkea enkä saanut häntä hereille. Tyttö häilyi valon ja varjon vaiheilla kolme päivää sairaalan tiputusletkuihin ja tarkkailumonitoreihin kiinnitettynä. Istuin ja nukuin hänen vuoteensa vieressä tarkkaillen hänen jokaista liikettään. Neljäntenä päivänä kuume laski normaalille tasolle. Vähän myöhemmin hän avasi silmänsä ja sanoi –äiti. Sanoin itseni irti ja aloin järjestää muuttoa maalle.

Yritin vielä liikuttaa jalkaani, mutta piikkilanka oli kietoutunut tiukasti sen ympärille enkä jaksanut enää yrittää pitkään. Käänsin päätäni niin, että oikea poskeni lepäsi ruohoa vasten.

Sain etätyötä erään kansainvälisen avustusjärjestön julkaisutoiminnan avustajana ja aloin tehdä työtä kotoa käsin. Tyttö aloitti pienessä, rauhallisessa paikalliskoulussa ja elämämme sai uuden suunnan. Aamuisin vietimme yhteisen hetken tuvan lieden lämmössä. Söimme puuroa ja juttelimme tulevan päivän tapahtumista iloisesti. Ikkunasta näkyi sarastavan päivän hohteessa laaja, polveileva peltoalue, jonka laidalla kasvavien koivujen katveessa kulki kotimme ohi kulkeva hiekkatie. Tiellä liikennöivä koulutaksi haki ja toi tytön arkipäivisin. Kerran viikossa, lauantaisin ajoimme kylän kaupalle ja teimme viikon ostokset kerralla. Juhlistimme yhteistä vapaapäiväämme usein jollain erityisherkulla. Jo vähän ajan kuluttua raitis maalaisilma ja päivittäiset ulkoaskareet toivat kummankin poskille terveen punan. Unihäiriöni vähenivät ja lopulta nukuin kahdeksan tuntia yhtämittaisesti ja heräsin levänneenä ja onnellisena. Tytön kasvoille ilmestyi uusi, vapautunut hymyilevä ilme. Halasimme toisiamme useasti ilman sen kummempaa syytä. Onni asui kanssamme alkavan syksyn iltoina. Tyttö teki koulutehtäviään keittiön pöydän ääressä ja minä säilöin lähiseudun metsien antimia.

Viikko sitten tyttö ilmestyi sänkyni viereen keskellä yötä. Kavahdin hereille ja kysyin mikä oli. Hän sanoi nähneensä pahaa unta ja otin hänet viereeni peittoni alle. Seuraavana yönä tämä toistui ja hän kipusi jälleen viereeni. Silitin hänen silkkisiä hiuksiaan, kunnes hänen hengityksensä oli rauhallista. Aamulla kysyin muistiko hän mitä siinä painajaisessa oli ollut. Olin jokseenkin varma, että entisen elämämme hektinen rytmi ja hänen kokemansa yksinäisyys vielä lähettivät viestejään painajaisten muodossa. Tyttö oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että se oli Tinamies.

- Tinamies ? ihmettelin, - mitä Tinamies siinä unessa teki ? Tyttö mietti.
- Se tuli ikkunan taakse ja koputti. Mutta sitä minä pelästyin kun se puhui.
- Mitä se sitten sanoi ?
- Sillä oli sellainen iso ääni ja se sanoi, ettei kukaan pääse karkuun Tinamiestä.

Koko sen perjantaipäivän mieleni pyöritteli tytön painajaisunta. Päätin, että jatkamalla tämänhetkistä otetta elämässämme hän pääsisi eroon ahdistuksistaan ja huonot unet loppuisivat. Olin väärässä. Äitini oli kutsunut meidät viikonlopuksi luokseen kaupunkiin. Lähdimme matkaan perjantaina illansuussa. Vietimme kaksi päivää täysihoidossa. Suoritimme vaatehankintoja ja kävimme myös elokuvissa. Palasimme eilen, sunnuntaina tervehtien kotimökkiämme helpottuneina. Yöllä heräsin tytön huutoon ja ryntäsin huolen siivittämin juoksuaskelin hänen huoneeseensa. Tyttö istui sänkynsä päädyssä peitto myttynä sylissään katse suunnattuna ikkunaan. Rauhoitin itseni, etten pelästyttäisi häntä lisää ja istahdin hänen vierelleen. Laskin käteni varovasti hänen olkapäälleen ja puhelin hiljaisella äänellä. Hän näytti olevan valveilla, mutta en voinut olla varma asiasta.

- Äiti tässä, kaikki on hyvin. Tyttö tuntui jäykältä ja hänen päänsä oli edelleen kääntynyt ikkunaa kohti. Katsoin samaan suuntaan ja huomasin tuijottavani miehen kokoista Tinamiestä, joka seisoi hievahtamatta ikkunan takana. Sen kypärän terävät ulokkeet välkkyivät sinistä valoa ja sitten kuului hirvittävä ääni, kun se alkoi puhua. Tuntui kuin jättiläismoukari olisi takonut talonkokoista peltikappaletta.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Ajattelin jälleen tyttöä, joka piilotteli perunakuopassa ja samalla tunsin maan poskeni alla alkavan tärähdellä. Käännyin niin pitkälle kuin pystyin, jotta olisin nähnyt takanani olevan pellon. Kuun valo loi maisemaan varjojen armeijan. Pystyin näkemään ainoastaan pienen kaistaleen peltoa. Siristin silmiäni nähdäkseni liikkuiko siinä mikään. Mutta näin vain mustien ja hopeisten värien liikkumattomuuden. Mutta tärähtelyn voima kasvoi. Tärinän lisäksi ei kuulunut ääntäkään. Tuntui kuin seinät ja katto olisivat sulautuneet yhteen maiseman ylle ja kaikki ovet ja ikkunat pantu kiinni. Perunakellari, jossa tyttö oli, ei olisi seistenkään näkynyt tähän asti. Se sijaitsi peltoharjun mökinpuoleisen rinteen puolivälissä. Aita, jossa roikuin jalastani, sijaitsi laakean harjun vastakkaisen rinteen alla. Sitten näin jotain. Näkökenttäni toisella laidalla välähteli sinertävää valoa. Yritin saada pääni kääntymään vielä, mutta tuska niskalihaksissa ei antanut periksi. Samalla tunsin tyhjyyden tunteen päässäni, kun verenkierto estyi. Tärähtely voimistui ja jalkaani iski uusi kipuaalto aidan heilahdusten saadessa piikkilangan painumaan yhä syvemmälle. Sitten tärinä loppui. Tunsin kylmyyden hohkaavan aivan läheltäni. Sininen välke valaisi öistä ilmaa. Oli hiljaista. Hengittämättä odotin.

Tyttö sai viimein luukun liikkumaan. Hän oli ensin yrittänyt työntää luukkua käsillään, mutta se ei ollut saanut aikaan kuin vähäistä liikettä yläpuolella olevassa raskaassa kannessa. Useiden yritysten uuvuttamana hän oli joutunut kykkimään montun pohjalla keräämässä voimia. Lopulta hän oli keksinyt asettua tikkaiden toiseksi viimeiselle askelmalle kyyryyn asentoon ja alkanut nostaa ovea hartioillaan. Hän katsoi ulos syntyneestä pienestä raosta. Oli kaunis syksyinen auringonpaiste ja kolme varista oli kokoontunut lähellä olevalle aidalle pitämään kokoustaan. Tyttö rohkaisi mielensä ja avasi luukun kokonaan. Nälkäisenä ja vilusta väristen hän kömpi ulos kivimuodostelman keskelle. Nähtyään läheisellä tiellä kulkevan traktorin hän päätti lähteä laskeutumaan rinnettä kohti kotimökkiä. Kipeytynyttä jalkaansa varoen hän alkoi haparoivan kulkunsa. Lentoon lähtevien varisten raakunta sai hänen jalkansa valahtamaan voimattomiksi. Hän kaatui ja liikkeen voima kieritti häntä pienen matkaa alaspäin. Havaittuaan varisten muodostelman ja tajuttuaan kuulemansa äänen lähteen, hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Tullessaan lähemmäksi, hän huomasi savun nousevan piipusta. Hän pysähtyi säpsähtäen ja pohti uskaltaisiko sittenkään mennä. Sitten hän näki äitinsä tulevan kuistille ja kääntyvän katsomaan häntä. Äiti nosti kätensä ja vilkutti. Tyttö hieraisi silmiään ja suuntasi askeleensa kohti häntä. Äiti meni edeltä mökkiin ja tytön astuessa tupaan tämä seisoi lieden ääressä, selkä ovelle päin.
- Äiti, mitä oikein tapahtui ?
Äiti jatkoi kattilan hämmentämistä kääntymättä ja hiljaisena.
- Äiti, minua pelottaa. Sano jotakin !
Äidin käsi seisahtui ja hän irrotti otteensa kauhasta. Hänen kätensä siirtyivät hitaasti vartalon sivulle jääden roikkumaan liikkumattomina. Tyttö halusi mennä äitinsä luo, mutta jokin äidin asennossa, jokin tuossa liikkumattomuudessa esti tyttöä ottamasta askeltakaan. Yhtäkkiä hän tunsi kylmän hohteen, joka tuli äidin suunnasta. Hän näki, että hellassa paloivat puut, mutta kylmyys vain lisääntyi. Oli kuin seinän korkuisen pakastimen ovi olisi jäänyt auki. Sitten äiti hitaasti kääntyi.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Välkkyvä sininen valo heijastui tytön silmien pinnalta.

Äänet

2008-05-21T02:32:00.001+03:00

Pinja kolusi vaatekaapin hyllyn taimmaisetkin, mutta mustat liivit eivät sattuneet käteen. Hänen piti olla kymmenen minuutin kuluttua keskustassa työhaastattelussa, mutta aamu oli tapansa mukaan venynyt. Nyrein ilmein Pinja päätti hyväksyä ihonväriset liivit. Ne kyllä jo haiskahtivat, pesutupaan ei ollut ehtinyt pitkään aikaan. Sekin vielä. Hänen teki mieli istahtaa eteisen lattialle vedettyjen vaatteiden päälle ja antaa olla koko työjutun. Joku huijari kuitenkin, niin kuin se viimeviikkoinen. Kuusi euroa tunti ja viisi senttiä lomakkeelta. Lisäksi olisi pitänyt matkustaa Suomea ympäri, eikä siitä edes vuokrarahaa olisi saanut. Pinja vetäisi kaulahuivin ja takin eteisen naulakosta, muisti yhtäkkiä avaimet ja palasi rapusta vielä hakemaan kännykkänsä. Ulkona tihutti vettä taivaan täydeltä. Hyvästi kampaus, hän ajatteli ja juoksi pysäkille päin punaisia valoja. Valkoinen pakettiauto tööttäsi ja Pinjan teki mieli näyttää keskisormea, mutta bussi oli juuri tulossa, ei ollut aikaa. Kopeloituaan aikansa reppunsa sisältöä hän löysi matkakortin ja istahti vapaalle penkille huokaisten syvään. Hän kaivoi puhelimen esiin. Se oli ollut äänettömänä aamuyöstä asti, että hän sai nukkua rauhassa. Kolme puhelua. Kaikki äidiltä.

Pinja katsoi ulos. Jalkakäytävillä kiirehtivät ihmiset suojasivat itseään sateelta, kuka sateenvarjolla, kuka pelkällä kädellä. Äiti soitti vieläkin joka päivä, vaikka Pinja oli asunut poissa kotoa jo yli kaksi vuotta. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ollut, mutta joskus Pinjaa ärsytti. Tuntui kuin äidin katse olisi huolehtimassa hänen elämästään vielä, vaikka hän oli jo itsenäinen aikuinen ihminen. Joskus kyllä sattui, että äidin huolehtiminen sattui oikeaan hetkeen. Niin kuin neljä kuukautta sitten, kun Pinja oli niin alamaissa, ettei jaksanut enää nousta ylös sängystä, puhumattakaan ulos menemisestä. Poikakaveri oli siististi siirtynyt pois hänen elämästään mitään selittämättä. Ensin Pinja oli ostanut kaikilla rahoillaan jäätelöä ja makeisia. Lopulta hän oli vetelehtinyt sotkuisessa asunnossaan likaiset olovaatteet yllään, potkien tyhjiä karkkipusseja ja jäätelörasioita, jotka lojuivat pitkin lattioita. Silloin äiti oli ilmestynyt hänen ovelleen. Mitään sanomatta äiti oli aukaissut tuuletusikkunan, kaivanut ison kasan muovikasseja ja alkanut kerätä roskia. Imuroinnin ja tiskauksen jälkeen äiti oli komentanut Pinjan pesulle ja pukeutumaan. He olivat käyneet ostamassa uudet vaaleat verhot ja korjanneet keittiön lampun. Pinja muisteli asunnon näyttäneen lämpimän kotoiselta. Tosin se oli jo jälleen alkanut rempsottaa. Pinja jäi pois keskustan pysäkillä ja käveli kiireisin askelin kohti suurta toimistorakennusta.

-No niin, tässä varmaan oli kaikki tärkeimmät, vai olisiko sinulla vielä jotain kysyttävää ? jakkupukuinen, terävänenäinen henkilöstöpäällikkö kysyi.
-Ei, eipä kai. Olette kertoneet mielestäni kaiken oleellisen. Pinja katsoi seinällä roikkuvaa kalenteria, jonka kuvassa joku omituinen meren eliö päästeli kuplia suustaan.
-Selvä. Me sitten soitellaan täältä, kun kaikki haastattelut on tehty ja päätämme kenet valitsemme.
Nainen nousi seisomaan. Pinja tarttui löysään, kylmähköön käteen ja poistui pröystäillen sisustetun sisääntuloaulan kautta hisseille. Ällöttävä ihminen, hän mietti odotellessaan hissin tuloa. Alas mennessään Pinja päätti soittaa äidilleen. Kännykkään oli tullut uusi viesti. Joku oli soittanut vastaajaan. Pinja poimi vastaajan numeron näytöltä ja nosti kuulokkeen korvalleen.
-Teille on kaksi viestiä.
Äänimerkin jälkeen kuului putkimaista huminaa, niin kuin joku olisi kävellyt tunnelissa puhelimen kanssa. Sitten alkoivat omituiset äänet. Aivan kuin joku olisi lyönyt metallisia häkkejä vasaralla. Lyönneissä oli tietynlainen rytmi. Pinja kuunteli kummissaan myös toisen viestin. Se oli täysin samanlainen. Tutkiessaan soittajan numeron hän näki niiden lähettäjän olleen äidin. Olisiko äidin kännykkä jäänyt vahingossa lukitsematta ja puhelimen ollessa painautunut, vaikka taskussa, se olisi ottanut Pinjan pikavalintanumeron. Omituista, että viestejä siinä tapauksessa oli kaksi perän jälkeen. Pinja näppäsi äitinsä numeron ja jäi kuuntelemaan hälytysääntä.

-Halloo, äidin ääni vastasi hetken kuluttua.
-Moi minä tässä. Hei mistä sinä oikein soitit mun vastaajaan. Tosi omituisia ääniä.
-Soitin vastaajaan ?
-Niin mun vastaajassa oli kaksi viestiä sun numerosta ja niissä kuului vain sellaista omituista kalketta ja huminaa.
-En minä ole soittanut sinun vastaajaasi. Kyllähän minä pari kertaa olen soitellut, mutta sulkenut ennen kuin vastaaja on käynnistynyt.
-Ai jaa, no tosi omituista. Missä päin sä muuten olet tällä hetkellä, Pinja kysyi.
He istuivat keskustan suositussa kahvilassa. Pinja kertoi työhaastattelustaan ja äidin kulmat rypistyivät, kun Pinja haukkui henkilöstöpäällikköä kuivaksi kuikaksi. Äiti ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Sitten äiti halusi kuulla tyttärensä vastaajassa olevat omituiset viestit. Pinja valitsi vastaajan numeron ja ojensi kännykkänsä äidilleen. Tämä kuunteli keskittyneenä ja ojensi lopuksi puhelimen takaisin.
-Tosi erikoinen juttu. En ole tänään käynyt muualla, kuin viemässä roskat kaupunkiin lähtiessäni tuossa tunti sitten. Ei siinä matkalla mitään tuollaista ääntä muistaakseni ollut.
He erosivat kahvilan ovella. Äiti halasi tytärtään keskellä jalkakäytävää, Pinja voi vaikeasti. Joku vielä luulisi heistä mitä tahansa. Pinja suunnisti suuren tavaratalon alusvaateosastolle. Oli pakko saada hypistellä uusia mallistoja aika ajoin. Nyt ei kylläkään ollut varaa ostaa mitään, mutta näyteikkunashoppailu oli hyvä tapa unohtaa miinuksella oleva tili ja maksamattomien laskujen vuori. Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun myyjä jo tuli kysymään voisiko auttaa. Pinja sanoi vain katselevansa, mutta myyjä jäi silti lähelle häntä, muka järjestelemään jotain. Ihan kuin minä olisi joku myymälävaras, Pinjaa suututti ja hän poistui tavaratalon hisseille. Hississä oli yksi ihminen menossa alaspäin. Pinjan päässä kohisi äskeinen turha epäily niin, ettei hän huomannut painaa oikeaa nappia. Hissi pysähtyi parkkihallin alimpaan kerrokseen. Oven auetessa Pinja automaattisesti astui ulos hissistä. Huomatessaan erehdyksensä Pinja kääntyi palatakseen hissiin. Oven edessä Pinjan kanssa matkustanut mies seisoi liikkumatta paikallaan. Mies ei väistynyt ja hissin ovi sulkeutui miehen selän takana. Pinja yritti kiertää miehen ohi painaakseen ylöspäin osoittavaa nappia. Sormen ollessa juuri koskettamassa nuolta, Pinja tunsi pistoksen kaulallaan. Hän kääntyi pidelleen kädellään pistoskohtaa. Mies oli kadonnut. Samassa Pinjan katse alkoi hämärtyä ja hän tunsi polviensa alkavan pettää.

Pinjan tajuntaan porautui metallinen kalke. Hän yritti avata silmiään, mutta niiden eteen oli kiedottu jotain. Hän koetti liikauttaa käsiään, mutta ne olivat jossain kiinni. Hän tunsi aavistuksen kylmän metallin kosketuksesta paljaiden ranteidensa iholla. Rummuttava ääni iski hänen korviinsa. Hän tunsi suussaan olevan jotain karheaa ja niljakasta. Kuin jokin kangassuikale olisi tungettu sinne. Hän pystyi hengittämään ainoastaan nenänsä kautta. Nenä tuntui kuivalta ja äkillinen kauhu siitä, että ilma ei kulkisikaan sierainten kautta sai hänen sydämensä tykyttämään onton kiivaasti. Häntä värisytti, kun hän tajusi olevansa ilman vaatteita. Pinja taisteli itkua vastaan, kuumat silmät siteen alla kirvelivät. Äkkiä hän tajusi kuulleensa tuon hakkaavan ääneen aiemmin. Viestit. Hänen vastaajassaan olleet viestit. Yhtäkkiä hänen alastomalla ihollaan tuntui viileä ilmavirta. Joku oli selvästi samassa tilassa. Pinja kiemurteli, mutta vain metalliin iskeytyvän metallin ääni kuului. Sitten hän tunsi jälleen liikettä lähellään. Happamen tuoksuinen hengitys huokui Pinjan nenään ja miltei saman tien tuntui nihkeän tuntuinen kosketus oikean rinnan kohdalla. Vieras hengitys tihentyi huohotukseksi. Metallisen kalkkeen pauhatessa Pinja pystyi erottamaan läheltään pienempää metallista ääntä. Samanlaista ääntä tuli, kun veitsiä otettiin laatikosta pöytää kattaessa. Vieraan hengitys oli muuttunut katkonaiseksi ja työlääksi. Pinja puristi silmänsä tiukasti kiinni siteen alla. Äiti, auta, äiti !

Puhelin soi. Unisen haparoiva käsi löysi kuulokkeen ja nosti sen unen sekoittaman tukan peittämälle korvalle.
-Mmhh…
-Äiti tässä. Onko kaikki kunnossa ?
-On, miten niin.
-Ei kun ajattelin vain. Eikös sinulla ole tänään se työhaastattelu.
-Joo, mutta vasta parin tunnin päästä.
-Sen jälkeen voitaisiin mennä vähän ostoksille. Katsotaan vaikka niitä uusia alusvaatteita. On sitten mukavampi etsiä työtäkin. Niin jos haluat, tietenkin.
-Äiti. Sä olet paras, totta kai mulle sopii.
Pinja nousi puhelun jälkeen ja valmisti aamiaista. Hän hyräili radion mukana ja liikkui asunnossaan leijuvin askelin. Olo tuntui jotenkin kumman kevyeltä. Hän kävi hakemassa sanomalehden ja puhalteli kuumaan teehen selaillessaan. Hänen silmänsä keksivät uutisen. Lukiessaan hän tunsi omituisen värähdyksen lävistävän koko olemuksensa. Hän kietoi pehmeän aamutakin tiukemmin ympärilleen.

”Poliisi on vanginnut keski-ikäisen miehen epäiltynä viiden nuoren naisen murhasta. Yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen, mutta poliisin edustajan mukaan tekoihin liittyi suurta julmuutta. Mies oli todennäköisesti huumannut naiset ja vienyt heidät pienteollisuusalueella sijainneen asuntonsa kellariin, jossa uhreja oli raa’asti pahoinpidelty ja lopulta surmattu. Poliisin tiedottajan mukaan tutkimuksiin johtanut vihje tuli toistaiseksi tuntemattomalta naishenkilöltä. Poliisi pyytääkin vihjeen antajaa tai jotain tästä tietävää ottamaan yhteyttä.”

Parasta palvelua

2008-05-21T02:29:00.000+03:00

Harmaan kostea pimeys sivalsi naisen kasvoihin ostoskeskuksen pysäkillä. Hän veti hupun päänsä suojaksi ja suunnisti lätäköitä väistellen liikennevaloja kohti. Painettuaan jalankulkijanappia hän kohensi kaulahuiviaan. Kylmä viima etsiytyi hihojen suusta ja sai hänet pistämään kädet taskuihin. Täpötäysi bussi, jonka ikkunat olivat kuraisen sumeat, kaasutti päin keltaisia ja valoissa seisoja joutui ottamaan pari askelta taaksepäin väistääkseen roiskuvaa loskaryöppyä. Kiljuvien jarrujen äänen tahdittamana nainen lähti ylittämään katua. Pomon tylyt sanat kaikuivat hänen päässään. Epäsuora uhkaus oli iskenyt kuin salama juuri ennen kotiin lähtöä. Vaikea taloudellinen tilanne, mahdolliset uudelleen järjestelyt, lomautus. Tultuaan kadun toiselle puolelle nainen jäi hetkeksi seisomaan jalkakäytävän sivuun ja korjasi reppunsa asentoa. Kuumotus hänen silmiensä takana kävi sietämättömäksi. Kaksitoista vuotta ahkerointia ilman napinaa. Pitkiä nurisematta raadettuja iltoja. Murehdittuja viikonloppuja, levottomia unia. Miten tämä voi olla mahdollista? Eihän hän koskaan ollut tehnyt mitään väärin, ei koskaan arvostellut johtajia, ei sanonut ei. Miten hän nyt selviäisi kaikista lainoistaan.

Parkkipaikkaa ympäröivien, tuulen riipimien puiden takaa välkkyi marketin mainosvalo. Raskain askelin nainen lähti kipuamaan mäkeä ylös. Kaupan takapihalla seisovat tyhjät häkit näyttivät pysyvän paikoillaan juuri ja juuri. Tuuli riepotteli banaanilaatikoita ja muovikasseja lastauslaiturin alla. Kaupan sivussa kulki kapea polku. Keskittyen pysymään pystyssä pää painuneena nainen säikähti, kun äkkiä hänen edessään seisoi tumma hahmo. Herätettynä näin omista ajatuksistaan nainen tunsi sydämensä pamppailevan toppatakin uumenissa. Hän astahti vaistomaisesti polun sivuun. Hetken vallitsi hiljaisuus, vain ohivirtaavan ilman ujellus säesti pimeällä tiellä kohtaavia. Juuri, kun nainen todella alkoi hermostua, vastaantulija lähti liikkeelle. Nainen oli oppinut tunnistamaan asuinalueensa ihmiset ulkonäöltä, mutta hänen ohitseen raskain askelin etenevä pitkä, laiha, partasuinen mies oli hänelle täysin tuntematon.

Miehen ollessa aivan kohdalla nainen sai omituisen tunteen, kuin jokin olisi vavisuttanut maata hänen allaan. Nainen kääntyi katsomaan tuon hiljaisena pysyneen hahmon katoamista pimeyteen. Lopulta nainen astui takaisin polulle ja puolijuoksua saapui marketin ovelle. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja laski märäksi muuttuneen huppunsa ennen kuin astui liukuovien eteen. Äänettömästi ovet aukesivat ja tömistellen loskaa jalkineistaan tuulikaapin kuramatolle nainen pudisteli päätään, kuin saadakseen siellä kummittelevat kuvat poistumaan. Pomon vakavat kasvot sekoittuivat hänen kohtaamansa oudon vastaantulijan hahmoon. Tuulikaapin lasiovessa oli marketin sinisen julisteen alalaitaan kiinnitettynä keltainen lappu, johon oli mustalla tussilla tekstattu talvisunnuntaiden aukioloajat. Nainen astahti eteenpäin ja keskittyi tulevien ostoksiensa suunnitteluun. Hän otti ostoskärryt ja katseli samalla kassoille muodostuneita työstä palanneiden jonoja. Kassat vetivät ostoksia lukulaitteen silmien editse, kiitokset ja olkaa hyvät leijuivat vaimeina ojennettujen korttien ylitse. Sähköinen portti aukesi ja hän kohdisti katseensa vihannestiskiin.

Mies pysähtyi parkkipaikan laidalla. Hitaasti hän käänsi katseensa marketia kohti ja jäi tuijottamaan huppunsa uumenista välkehtivin silmin. Näytti siltä, kuin hän kasvanut pituutta seistessään siinä epätasaiseksi tallatun sohjon keskellä. Alas syöksyvä räntäsade ei häirinnyt hänen keskittynyttä olemustaan.

Nainen oli juuri ojentamassa kättään kohti maitotölkkiä, kun radiosta soiva taustamusiikki yhtäkkiä vaimeni ja kuului kovaääninen rapsahdus. Maitokaapin valot sammuivat. Tölkki liukui naisen hämmästyksen voimattomaksi muuttamasta kädestä lattialle, iskeytyi klinkkeriin ja jäi hieman tutisten pystyasentoon. Nainen katsahti vaistomaisesti ylös katonrajassa roikkuvia kovaäänisiä kohti. Niistä alkoi kantautua matalaa surinaa, jota kuunnellessaan hän tajusi, ettei mitään muuta ääntä kuulunut koko kaupassa. Hän laski katseensa, eikä nähnyt ketään. Hän nosti maidon lattialta kärryynsä ja lähti varovasti kohti ensimmäistä hyllyvälikköä. Ei ketään, niin kuin ei seuraavassakaan. Kolmannesta väliköstä hän kurkkasi kassoille päin. Vain yhdellä kassalla istui siniseen asuun pukeutunut nainen. Siniasuinen nainen oli kääntynyt poispäin ja näytti kumartuneen katselemaan jotain kassan takana olevaa. Mihin kaikki muut asiakkaat olivat menneet, nainen mietti ja tunsi samalla epämääräistä pahoinvointia. Hän hylkäsi ostoskärrynsä makeishyllyn päätyyn ja suunnisti askeleensa. kohu kassaa ja ulko-ovea.

Mies kokeili marketin takaoven kahvaa. Se ei antanut periksi. Mies piti edelleen kiinni metallisesta kahvasta ja veti syvään henkeä. Pimeän sateiselle lastauslaiturille osui heikko valon kajastus, kun hehkuva säde miehen silmistä osui kahvaa pitelevään käteen. Mies käänsi jälleen kahvasta ja tällä kertaa se antoi periksi. Hitaasti mies avasi oven ja astui sisään kolkkoon varastotilaan.

Lähestyessään kassalla istuvaa hahmoa nainen kurkki ympärilleen nähdäkseen edes jonkun toisen ihmisen. Mutta kaupan neonvalojen valaisema tila oli autio. Kovaäänisistä kaikuva surina oli tasaisesti koventunut hänen liikkuessaan. Takana pimeäksi jäänyt maitokaappi sai hänen mielensä levottomaksi. Hän katseli ulko-ovelle ja ihmetteli miksei kukaan tullut sisään. Tuulikaapin valot sammuivat. Naisen silmien rekisteröidessä tapahtunutta, alkoivat lamput yksi kerrallaan pimetä. Lopulta vain kassan kohdalla oleva valokyltti hohti keltaista valoa siniasuisen kassanaisen selkämykseen. Nyt jo paniikin aavistava nainen tunsi jalkojensa liikuttamisen olevan äärimmäisen vaikeaa. Lihaksista pakeni veri ja hänen vatsalihaksensa jäykistyivät tehden kipeää. Hän tuli kassassa istuvan naisen kohdalle. Häntä halutti sanoa, ettei tällä kertaa ostanut mitään, mutta hänen kurkkuaan kuristi, kuin näkymätön koura olisi tarttunut siihen, eikä hän saanut kuiskaustakaan ulos suustaan. Hän otti seuraavan vaivalloisen askeleen katse tarkasti kiinni kassanaisen selkämyksessä. Tuulikaapille oli ehkä kahdeksan askeleen matka. Hän tunsi pakonomaista tarvetta rynnätä juoksuun. Samassa siniasuinen selkä värähti. Hitaasti kassalla istuneen naisen vartalo valahti alas korkealta jakkaralta ja lysähti näkymättömiin. Vaistomainen huoli toisesta ihmisestä voitti hetkeksi pelon ja nainen siirtyi kassan sivulla olevalle aukolle. Hän kumartui lattialla omituisessa asennossa makaavan ihmishahmon lähelle. Vieläkään hän ei pystynyt näkemään tämän kasvoja. Nainen katsoi silmiään siristellen näkisikö hengityksen liikkeitä. Mutta hahmo oli liikkumaton. Lopulta hän ojensi kätensä koskeakseen lattialla makaavan selkää. Kun hänen kätensä osui naisen paidalle, liikkeen viimeinenkin valo sammui. Oli pilkkopimeää eikä hän hetkeen saanut ajatuksiaan liikkeelle. Hänen kätensä alla naisen olkapää tuntui t-paidan läpi kuumalta.
- Hei, onko kaikki hyvin ?, nainen viimein sai sanottua rahisevalla äänellä. Ei vastausta.
- Haloo, onko täällä ketään, täällä tarvittaisiin apua. Korotettu ääni riipi naisen ahtaaksi käynyttä kurkkua ja kysymys jäi roikkumaan kassan alla olevaan tilaan.
Kovaäänisen surina oli nyt jo häiritsevän kovaa.

Mies seisoi hievahtamatta paikoillaan maitokaapissa. Hän kuunteli keskittyneenä. Surinan voimistuessa hänen suunsa taipui hymyn tapaiseen. Kun vaimea ihmisääni saavutti hänen korvansa, hän avasi suunsa ja henkäisi. Näkymätön energia vapautui ulos hengittäessä ja samalla hänen olemuksensa alkoi sulautua jugurttipurkkien rivistöön. Klinkkerilattiassa näkyi miltei huomaamaton värinä hänen uuden materiattoman hahmonsa siirtyessä leipähyllyyn käyden läpi paahtoleipien rivistön. Taakseen hahmo jätti höyrystyneiden muovipussien armeijan Tultuaan hyllyn päätyyn läpinäkyvän vesikuplan kaltainen hahmo jäi paikoilleen ja jäykistyi liikkumattomaksi.

Kukaan ei vastannut. Hänen kätensä alta oleva naisen olkapää muuttui yhä kuumemmaksi. Hän nosti varovasti päätään, mutta heitä ympäröi vain pimeys ja korvia vihlova surina. Yhtäkkiä hän tunsi liikettä kätensä al1a.
- Miten te voitte? nainen sanoi helpottuneena ja taputteli heräävää hahmoa hellästi.Tämä liikahti uudelleen ja kassan numerokyltissä alkoi välähdellä keltainen valo. Siniasuinen nainen alkoi nousta. Auttamaan tullut nainen siirtyi hieman taaksepäin, jotta toinen pääsisi ylös. Kun siniasuinen oli noussut jaloilleen ja nainen aikoi juuri sanoa olevansa iloinen, ettei toiselle ollut käynyt huonosti, tämä kääntyi naista kohti. Keltaisen valon väikkyessä, veren punaisina hehkuvat silmät tuijottivat läpitunkevasti kelmeiden kasvojen keskeltä. Nainen otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta vastassa oli seinä ja hän jäi paikoilleen kuin halvautuneena. Olennosta hehkuva kuumuus sai hien nousemaan naisen kasvoille. Hehkuvien silmien katse porautui hänen sisäänsä ja nainen tunsi menettävänsä lihastensa hallinnan.

Mies näki. polulla vastaan tulevan naisen jo kaukaa. Nähdessään tämän säpsähtävän ja astuvan polun sivuun, mies jäi paikoilleen. Marketin mainosvalon himmeässä hehkussa mies lähetti kädestään pienen kiiltävän, lähes näkymättömän sähinkäisen naista kohti.

Nainen katsoi kaikkoavaa vierasta miestä. Hän tunsi jostain kumman syystä tarvetta lähteä miehen perään. Aivan kuin hänen pitäisi sanoa tälle jotain todella tärkeää. Nainen puisteli päätään kummastuneena tästä omituisesta mielijohteesta ja palasi polulle. Tullessaan marketin liukuovien eteen hän äkkiä seisahtui. Hän tuijotti sisään tuulikaappiin. Vieraan miehen partaiset kasvot nousivat. hänen silmiensä eteen. Hän otti käden pois taskustaan ja koetteli sormella otsansa keskellä tuntuvaa kihelmöivää kohtaa. Äkkiä, kuin jokin olisi tönäissyt häntä, hän kääntyi ja lähti nopein askelin kotia kohti. Marketin ikkunaan teipattu sininen mainosjuliste viipyi hänen verkkokalvoillaan. PARASTA PALVELUA - JOKA PÄIVÄ.

Emäntä, joka nukkuu pommiin

2008-05-21T02:27:00.000+03:00

Olen Jami, neljävuotias kollikissa, joka eräänä päivänä kolmisen vuotta sitten pakattiin häkkiin. Nimeni oli noihin aikoihin Jaska ja silloinen emäntäni piti majaa Porvoossa. Eräänä päivänä hän ei herännyt. Koitin kaikki herätyskikkani, mutta hän vain nukkui, nukkui kaksi päivää. Yhtäkkiä kotimme oli täynnä huutavia ja itkeviä ihmisiä. Itse piilouduin turvapaikkaani, mutta en saanut olla siellä rauhassa. Ojentuvat kädet yrittivät saada otetta minusta ja vetivät minua mistä sattuivat kiinni saamaan. Kynsien kaikilla voimilla takerruin kiinni huonekaluihin. Vaistoni kertoi, että tästä ei hyvää seuraisi. Yhtäkkiä kuulin ovelta tutun naapurin naisen äänen. Pienen keskustelun jälkeen naapurin nainen tuli luokseni ja rauhoitteli minua pitkään. Hänen autonsa takapenkillä siis matkasin Porvoosta Helsinkiin. Häkin ovi avattiin ja rapiseva peltohiireni heitettiin uudelle lattialle. Naapurin rouva puheli vieraan naisen kanssa, otti lopulta häkin ja lähti. Olin uudessa paikassa kahdestaan vieraan naisen kanssa.
Uusi emäntäni on ihan mukiin menevä, hän hellii ja ruokkii minua ihan tyydyttävästi. Juttelemme kilpaa, sillä itse olen kova poika puhumaan. Emäntä näkyy tykkäävän polotuksesta. On kestänyt melko pitkään, ennen kuin aloin luottaa häneen, tai paremminkin siihen, että hän pysyy täällä. Kun hän esimerkiksi lähtee kaupassa käymään, stressaannun aina ja rypytän kotimme kaikki matot. Saan pitää hänet hetken vielä kotona, kun hän joutuu oikaisemaan rutut ennen lähtöään. Ruoka-ajoista emännällä on ihmeellisiä tokaisuita: Salkkarin tauolla sitten vasta, vasta, kun tulen kaupasta. Ihme laskija, mitä väliä, jos joskus söisin useammin kuin kolmesti päivässä? Kyllähän tähän on tottunut, nyt olen asunut täällä jo kolme vuotta. Uskalsin aloittaa tallontahommelit vuosi sitten, pidättelin itseäni siihen saakka, sillä mitä jos taas olisin joutunut lähtemään. Nyt meillä on jo monta mukavaa rutiinia, iltaruuan jälkeen hypähdän emännän syliin iltapesulle ja hän katselee samalla televisiota. Alkuun en suostunut syliin, taisi mennä yli puoli vuotta harkitessa. Tallontajuttujen jälkeen uskaltauduin kiipeämään emännän mahan päälle surisemaan, aika pehmeä paikka, hiukan hyllyvä kylläkin.
Jos jotain pitäisi valittaa, niin se olisi tuo emännän pommiin nukkuminen. Minä poika siinä teen varovaista herätysaskaretta. Ensin vain vien karvaturpani hänen suunsa lähelle, viikset kutittavat emäntää ja pientä liikettä yleensä ilmenee. Seuraavaksi siirryn järeämpään kalustoon ja otan hänen ranteensa nahkaa hampaitteni väliin ja näykkäilen hellästi. Silloin yleensä kuuluu jo äännähdyksiä. Istun siinä hänen tyynynsä vierellä ja ojennan tassuni peittämään hänen suutaan, jos ei tehoa, lisään vielä toisenkin tassun ja miukaisen hellyyttävällä äänellä. Jos hän kääntää kaikista näistä jutuista huolimatta kylkeään, otan kunnon temput käyttöön. Kännykkäänsä emäntä vartioi haukkana, joten kun alan nakerrella sen antennia, hän jo yleensä kieltää. Jos ei vieläkään nouse sängystä, tiputan kännykän lattialle. Siinä vaiheessa saan jo toruja ja hän nostaa puhelimen peittonsa alle turvaan. Mutta konstit on monet. Takuuherätys on se, kun hyppään pesukorin viereiselle jakkaralle ja otan hampaillani tiukan otteen korin kannesta, vedän ylöspäin ja annan räpsähtää alas. Kolme kertaa tuota saa emännän jalat peiton alta lattialle.
Uskollinen on hän. Emäntä.

Tiketti taivaaseen

2008-05-21T02:26:00.000+03:00

Mielenterveyspotilas Ulla Ulkopuolinen istui lääkärin odotushuoneen puisella penkillä. Seinillä roikkui kaiken värisiä kutsuja piristymiseen. Oli hölkkää, poppanantekokurssia, sauvakävelyä ja neulojen pistelemistä korviin. Kerran viikossa kutakin. Ilmoittautumiset olivat menneet umpeen joissain jo viime vuonna, ne ilmoitukset erotti muista haaleammasta kuosista. Ullaa nukutti ja hän painoi silmänsä kiinni. Käytävillä askellettiin kiireisin askelin, oli kopinaa ja kumin narinaa. Ovia avattiin avaimilla, ovet räpsähtivät metelöiden itsensä kiinni. Puhelin soi jossain sinnikkäästi. Odotustilaan saapui muitakin hulluja. Eräs nainen alkoi järjestellä papereitaan ja pyytämään toimistoa kopioimaan joitain niistä. Kun nainen sai kopionsa hän asetteli arkkeja eri värisiin muovitaskuihin. Hän availi ja sulki Kreikasta ostetun reppunsa muovista vetoketjua. Repusta kuului suihkemainen ääni, kun nainen laittoi sinne jotain ja jälleen suhinaa, kun hän otti sieltä jotain pois. Sitten alkoivat sisään kutsumiset, potilailta näyttäneet hapsutukat ja hoono-soomi puhuvat ihmiset ilmestyivät kuin taikaiskusta odotushuoneeseen ja vinkkasivat kuka kenetkin huoneeseensa. Niin teki Ullankin lääkäri.
Ulla istahti oranssilla kankaalla päällystettyyn tuoliin ja kaivoi reseptikasansa valmiiksi syliinsä. Lääkärin tietokone oli auki ja hän päivitti tapahtumia puoliksi Ullaan päin istuen. –Tässä nyt näkyy, että sinä olit silloin kolme viikkoa sitten siellä sairaalassa intoksikaation takia. Ja sittenhän me aikaistettiin tätä meidän aikaa. Niin mehän puhuttiin puhelimessa. Ulla istua kökötti tuolissaan ja muisti vaivoin, että niin, joo, Ulla oli itse soittanut lääkärille. –No niin, sitten sinä olit tukiryhmässä tuossa ja kaikki oli hyvin ja sitten….mitä ihmettä, seuraavana päivänä jälleen sairaalassa intoksikaation vuoksi, olit sitten nukahtamislääkkeitä ottanut. Mikäs nyt oikein on vialla. Ulla sanoo lääkärille, ettei oikein itsekään tiedä, mutta arvelisi, että ihonalaisesta antabuskapselista olisi hänelle varmasti apua. –Jaa, lääkäri aloitti, sinun pitäisi sitten sieltä A-Klinikalta kysellä asiaa. Ulla tokaisi, että kysytty on jo vuosi sitten, eivät tee sellaista. –No mitenkäs sitten tuo, tuo terveyskeskus….. Ulla keskeyttää, että kysytty on sieltäkin, neuvoivat A-Klinikalle. –Jaahas, jaahas, mutta kyllä meidän pitäisi tämä masennus saada pois nyt kyllä. Pitäisikö sitä sairaalavaihtoehtoa miettiä. Ulla huokaisi ja sanoi, että sitäkin on jo yritetty, ei ollut paikkoja. –Hmmh, onpas tämä nyt hankalaa. Mitenkäs sitten tällainen katkaisuhoitoa, niitähän on upeita paikkoja maaseudulla ja sellaisessa viihtyisit varmaankin. Ulla vähän jo innostui ja kohensi asentoaan. Että jos sitten sellaista. –Juu, sanoi lääkäri, menet nyt, niin sinullahan on aika siellä A-Klinikan sosiaaliterapeutilla parin viikon päästä, niin kysyt sieltä sitten. Sitten läääkäri jo hiukan rentoutui ja sanoi, että se tämä Ullan sairaus kun on sellainen, että kaikki pitäisi olla saman katon alla, siis hoito, että tulisi tulosta. Mutta kun ei ole. Ulla ymmärtää lääkärin eleistä, että aika on ny loppumaisillaan, joten hän ojentaa reseptipinoa lääkärille. Lääkäri selailee reseptejä ja sanoo sitten – Jospas minä laittaisin tuota unilääkettä vähän vahvempaa laatua, niin jaksat sitten sen pari viikkoa.
Ulla otti lääkärin tulostaman uuden reseptin käteensä. Tiketti taivaaseen.

Oikeaa asennetta

2008-05-21T02:25:00.002+03:00

Aamiainen on päivän tärkeimpiä aterioita. Minunkin aamupalani sisältää joukon erilaisia hivenaineita, vitamiineja, kalsiumia, kuitua ja riittävän määrän nesteitä. Yhteensä 11 pilleriä ja iso mukillinen kahvia.
Työmatka sujuu näillä eväillä iloisessa haasteiden odotuksessa. Metrojunassa luen ilmaislehdestä päivän tärkeimmät uutiset. Juustometvurstipatongin kääreet tiputan aseman roskiin ja hyppään odottavaan bussiin. Seuraavalta pysäkiltä on mukava kävelymatka työpaikalle. Loistava tapa hoitaa päivittäistä liikuntaa.
Kiireinen puhelinten pirinä tervehtii minua ja käyn innokkaana hoitamaan osani firman menestyksestä. Käyn pikaisesti onnittelemassa työtoveriani hänen syntymäpäivänsä johdosta ja palaan tunnin kuluttua näyttöpäätteeni ääreen. Huomaan vesipulloni olevan miltei tyhjillään ja käyn täyttämässä sen. Avaan tietokoneen siivottuani kolme kertakäyttöistä kakkulautasta pois pöydältä. Pyyhin monitorista kermatahrat ja otan esille soittopyyntölappujen pinon.
Puolen tunnin säälimättömän pakertamisen jälkeen huomaan kellostani lounasajan olevan käsillä. Puen päällystakin ja poistun ruokaostoksille. Marketin iloisen taustamusiikin tahdissa keräilen koriini monipuolisen ja kevyen toimistolounaan ainekset. Valitsen pidemmän kävelyreitin takaisin. Hyötyliikunnan merkitystä ei pidä vähätellä. Kaksi lihapiirakkaa myöhemmin astun hissiin. Liityn työtovereideni seuraan valmistamani tonnikalanuudeliannoksen kanssa firman lounastilaan. Kieltäydyn holtittoman syöjän maineessa olevan kollegan tarjoamasta mustikkapiirakasta. Hän tuli niin onnettomaksi, että lupasin viedä pari palaa piirakkaa kotiini pakkaseen. Pahojen päivien varalle. Sitten työt jo jälleen kutsuvat. Mutta ensin virkistäytymään naistenhuoneeseen. Saatuani hampaani harjattua puhdistan vielä harjan huolellisesti, mustikkaväri tarttuu niin ikävästi.
Iltapäivällä iskee mieletön paniikki. Asiakkaat tuntuvat ajattelevan, että pystyn hoitamaan kymmentä asiaa yhtäaikaisesti. Ne eivät sitä paitsi ymmärrä, että yksikin soittopyyntö riittää, ei tarvitsisi liioitella. Eräskin oli jättänyt kuusi pyyntöä. Katson parhaimmaksi laskea hieman painetta. Puhuttuani hetken äidin kanssa saan voimaa kestää päivän loppuun. Kaksikymmentä minuuttia järjestelen soittopyyntöjä aakkosjärjestykseen ja arkistoin ne huolellisesti muiden tärkeiden dokumenttien seuraan Työt-mappiin. Hyvästelen työtoverit. On aika ryhtyä vaativaan, jokapäiväiseen vapaaehtoistehtävään. Päivän pääaterian suunnittelu ja ostosten teko. Kolmen suklaapatukan jälkeen tunnen veren sokerini olevan riittävällä tasolla voidakseni astua sisään lähikaupan ovesta. Nälkäisenä ja väsyneenä tehdyt ostospäätökset ovat usein epäviisaita. Hitaasti ja harkiten suoritan hankinnat.
Höyrytetty kuhafilee ja kaksi keitettyä perunaa maistuisivat varmasti, onnittelen itseäni loistavasta päivällisvalinnasta. Jälkiruuaksi olen valinnut raejuustoa ananasmurskan kera. Tunnen omituista suhinaa korvissani odottaessani perunoiden kiehumista. En millään kestäisi kahtakymmentä minuuttia tolpillani. Pyörtyminen ei tulisi kysymykseen, jääkaapin suorastaan tyhjänä ammottavasta sisätilasta saan ainekset voileipään. Perunat kypsyvät sopivasti, kun olen saanut tyhjän karjalanpiirakkapakkauksen ja kaksi lenkkimakkaran kuorta sullottua jäteämpäriin. On tärkeää järjestää syömiselle rauhalliset olosuhteet. Katan aterian kauniisti ja sytytän kynttilän. Istahdan pöydän ääreen. Viiden minuutin päästä puhallan kynttilän sammuksiin ja nostan lautasen tiskialtaaseen.
Katson lempiohjelmaani lempinojatuolissani. Tänään olen valinnut tv-juomaksi hiilihapollisen lähdeveden. Se huuhtelee mukavasti pois maistelemani uuden jäätelömerkin liian makean maun. Olin annostellut tätä uutuutta pienen palasen pikkuriikkiseen lasikulhoon. Eihän pidä liioitella herkkujen kanssa. Käytyäni kuusi kertaa pakastimella huomaan tyhjän jäätelörasian olevan sopiva säilytykseen. Huuhtelen sen kuumalla vedellä ja yritän järjestää sille paikan kuivauskaapista. Se on hieman vaikeaa, kaappi on täynnä tyhjiä jäätelörasioita.
Iltauutisten aikaan alkaa keittiöstä leijua herkullinen tuoksu. Siellä huomisen illallinen muhii uunissa. Laitan kypsentyneet tulisesti maustetut broilerinsiivet jäähtymään jääkaappirasiaan ikkunalaudalle. Kaksi siipipalaa lähtee mukaani maun tarkistamiskierrokselle olohuoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua huuhtelen tyhjentyneen jääkaappirasian ja päätän keittää kupin kahvia ja avata päivän postin. Sekoitan liian kuumaa juomaa ja luen saamiani kirjeitä. Kolmas maksuhuomautus, ilmoitus perittäväksi antamisesta. Huonoja kirjeitä. Onneksi joukossa on uusi postimyyntiluettelo. Syöksähdän syksyn muodin uusien tuulien vietäväksi. Kun avaamani suklaarusinapussi on tyhjä olen saanut kivan kokoisen tilaukseni valmiiksi. Kahvin päätän kaataa viemäriin. Ei todellakaan ole terveellistä enää tähän aikaan illasta nauttia kofeiinia.
On aika vetäytyä hyvin ansaitulle levolle. Avaan jääkaapin oven ja tuijotan iltapalaksi varaamaani rasvatonta jugurttipurkkia. Suurta tahdonvoimaa osoittaen suljen oven jättäen jugurtin kaappiin. Sängyssä suljen silmäni ja onnittelen itseäni. Minussa on asennetta. Oikeaa asennetta.

Lohtu

2008-05-21T02:25:00.001+03:00

Puhelin soi kesken pimeää yötä. Tessu katsoi numeroa, se oli tytär, ja vastasi nopeasti. Vaikka uni vielä asui Tessun silmissä, kuuli hän hädän tyttärensä äänessä. Sanat kertoivat kaiken olevan ihan ookoo, kunhan vain soitteli. –Sulla ei taida olla kaikki ihan hyvin? Tessu puoliksi totesi. Puhelimesta alkoi kuulua nyyhkintää, joka muuttui vaikertavaksi itkuksi. –Mä hyppään taksiin ja ajan sinne nyt heti, otan kännykän mukaan ja pidetään tämä linja auki, kunnes olen sun oven takana. Soitettuaan taksin, Tessu veti nopeasti eiliset vaatteensa ylleen ja tarkisti, että lompakko ja avaimet olivat repun sivutaskussa. Kissan kuppiin hän laittoi kourallisen raksuja ja lisäsi vettä toiseen kuppiin. Meteliä pitämättä hän kiiruhti portaat alas, taksi tuli kymmenen minuutin kuluttua. Koko ajan Tessu jutteli tyttärelleen ja kertoi mitä oli tekemässä ja rauhoitteli. Oma hätä tyttärestä oli kuristanut hänen kurkkunsa omituiseksi ja hän joutui pakottamaan äänensä kulkemaan vapaasti.

Tytär vastasi ovisummeriin ja Tessu meni hissillä oikeaan kerrokseen. Tyttären ovi oli raollaan ja Tessu astui sisään hämärään eteiseen, lamppu oli ollut palaneena jo useita viikkoja. Tytär makasi keskelle lattiaa levitetyn, sekaisen sohvan päällä, likaisen päiväpeiton alla. Tessu käveli suoraan lapsensa luokse. Lattialla sohvan vieressä oli oksennukseen ryvettyneitä lakanoita ja tyyny. Koko asunto oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä, roskia ja likaa joka puolella. Tessu syleili tytärtään pitkään ja hyssytteli tämän korvaan, ettei ollut enää mitään hätää, äiti oli tässä. He viettivät siinä pitkän tovin, kunnes Tessu kysyi halusiko tytär vettä. Itkun tahrimia, lakananvalkoisia kasvoja katsoessaan Tessu mietti kuumeisesti, pitäisikö kutsua ambulanssi, mutta tytär sanoi, että riitti, kun äiti oli paikalla. Lattialla ei juuri ollut tilaa liikkua, kun Tessu suunnisti keittokomeroon. Roskikset pullistelivat jäätelöpakkauksia, kinuskikastikepulloja ja karkkikääreitä. Saatuaan vettä tyttärelleen, Tessu kysyi, oliko lapsella yhtään puhtaita lakanoita. Niitä ei ollut, mutta Tessu järjesteli sohvalle mahdollisimman mukavat olot. –Minä jään tänne sun kanssasi ihan niin pitkään kuin tarvitsee, valvon tuossa vieressä, että saat nyt nukuttua. Lopulta tytär nukahti.

Tytärtä oli yritetty saada hoitoon erityisen kovalla tahdolla. Ensin vaikuttikin, että homma toimii. Oli terapian aloitus ja puheet suunnitelmista kuulostivat helpottavilta. Tytär muutti pois kotoaan 16-vuotiaana ja aloitteli elämäänsä. Sitten terapiapuoli loppui kuin seinään. Ei henkäystäkään. Tytär joutui entistä pahempaan luisuun ja lopulta hänen tilansa alkoi uhata hänen terveyttään, jopa henkeään. Monesti Tessu oli hakenut tyttärensä tämän vuokrakämpästä ja vienyt yksityiselle lääkärille. Lopulta siellä tuntui olevan yksi lääkäri, joka tajusi edes jotain ja tytär pääsi toiseen terapiaan. Tytär alkoi voida paremmin, mutta se paljastui vain näennäiseksi parantumiseksi, mutta sitä oli juuri sen verran, että hänen toinenkin terapiansa lopetettiin. Nuori nainen heitettiin pillerireseptin kanssa pärjäämään omillaan.

Aamu koitti ja Tessu, joka oli lopun yötä kurkistellut tyttärensä nukkuvaa hahmoa huolestuneena, venytteli kankeana pikkusohvalla vietettyjen tuntien seurauksena. Hän katsoi lapsensa kalpeita, nukkuvia kasvoja ja kurkkua kuristi jälleen. Mutta hän tiesi, että hän tulisi niin monta kertaa, kuin tarvittiin. Siivoaisi sotkut, pesisi pyykit, ne nyt olivat vain sivuseikkoja, mutta hän tulisi ja pitäisi lastaan sylissä, lähellä ja ohjaisi tämän turvallisemmille vesille. Hänellä oli tunne, jota rahanahne politiikka, miljoonayritysten tukeminen ja rikkaiden suhteettomat ansiot eivät pystyneet häneltä riistämään. Tunne siitä, että hän voisi auttaa lastaan. Se toi Tessulle lohtua.

Kauhea kaamos

2008-05-21T02:24:00.000+03:00

Täytyy olla varovainen, jos nukkuu pommiin saattaa jäädä päivän valo näkemättä. Eilen istuin maanantaibussissa ja katselin harmaata ja mustaa, sisällä ja ulkona. Ei kukan kukkaa, ei värin häivähdystä. Kauhea kaamos on iskenyt ja me pukeudumme surullisiin väreihin ja otamme kasvoillemme synkeimmät ilmeemme. Olisiko niin, että jos joku marraskuussa ruuhkabussissa hymyilee, voisimme pitää häntä hulluna ? Hymyilin ajatukselleni ja jäädessäni pois huomasin erään harmaapäisen herran tuijottavan minua pelokkain katsein. Tsop ! Eipäs järkytetä kansakuntaa.

Poikkeilu saa muutenkin aikaan hiljaisuutta väärissä paikoissa. Kyräilyyn taipuva suomalainen tavis, ikuisen itsetunnon sankarillinen etsijä, ei hyvällä katso ihme liehakoitsijoita ja tyhjän päällä steppaajia. Esimerkiksi, jos olet työtön pitää sinun olla rakennustyötön, tietyötyötön, tehdastyötön tai edes kuljetustyötön. Ja työtön istuu toppatakki päällä kantapubissa muiden työttömien kanssa ja kuuntelee jukeboksista viisitoista kertaa Viidestoista yö. Ei hyvällä katsota runon rustaajia, ei pankkityöttömiä, toimistotyöttömiä, ei esimiestyöttömiä. Eikä työttömiä koulun penkille istahtavia aikuisia myöskään suvaita. Eikä lainkaan käy laatuun, että tehtäisiin työtä omaksi iloksi, ilman peruspäivärahaa.

Jaa jaa, mutta on Suomessa sentään kehitystäkin tapahtunut. Siellä paikallispubissa voi nykyään jo nähdä uuden ryhmän suomalaisia. Yrittäjäeläkeläiset. Ensin on saatu loistava liikeidea, niin kuin esimerkiksi, että otetaan toisten ihmisten rahoja ja sijoitetaan ne jonnekin. Jos ne katoavat, menee ensin ne vieraiden rahat, sitten sukulaisten rahat, menee perhe, auto ja koira. Lopuksi jää vain onneton työuupunut yrittäjäparka. Hurraa tästä edistyksen suurharppauksesta. Ehkä jo lähivuosina näemmekin pubien hedelmäpelijonoissa kaksieuroiset kämmenissään, sulassa sovussa viikonloppuisien kanssa, kaksikymppisten it-maailmasta ulos lentäneiden pelivelhojen joukon.

Katilikääntö

2008-05-21T02:23:00.000+03:00

Minä olen aivan tavallinen nainen. Olen sukeltanut maailmaan paikasta, jonka ympärillä elämä sitten pitkään pyöriikin. Ainakin kunnes pyydystintaulu rupsahtaa tai väsyneenä katsomaan ylös alas pomppivia miesten pyllyjä, nainen aloittaa henkevyytensä kehittämisen. Ei kun pää edellä syvälle omien henkisten ominaisuuksieni kuralätäkköön, ja sieltä roiskahti naamalleni eräs ominaisuus, jonka tahdon tässä esitellä. Se on eräänlainen muunnin, joka suodattaa kuuloaistini havaitsemat pienetkin ärsykkeet absoluuttiseksi informaatioksi. Tämä Katilikäännöksi nimeämäni ilmiö pystyy antamaan monelle täysin mitäänsanomattomalle lausahdukselle Katilifaktaksi kutsumani merkityksen. Mutta esimerkki puhuu kovemmalla äänellä kuin tuhat teoriaa. Tässä muutamia arkipäivän puheita, jotka ovat Katilikäännön läpi käytyään muuntuneet Katilifaktoiksi.

Ruokakaupan kassa: - Pankki vai luotto ?
Katilikääntö: - Elääkös rouva yli varojensa ja vingutetaan luottokorttia vai löytyykö likviditeettiä tarpeeksi maksamaan noi ahmintatarvikkeet ?

Työkaveri: - Kiitos, kun ehdit auttaa.
Katilikääntö: - Jollet olisi niin perusteellisen patalaiska, voisit kyllä hoitaa tämän lisäksi monta muutakin hommaa, sen verran löysää aikaa näyttää siellä netissä surfailun lomassa löytyvän.

Bussikuski: - Löytyä vähän pienempi seteli ?
Katilikääntö: - Kuvitteleeko sinä nais ette mine ei ole vaihta raha ette sine saada ilmanen kyyti ? Sine paras pysy koti ja laitta ruoka sinun mies ja lapsi.

Äiti: - Olisi todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja jutella oikein kunnolla.
Katilikääntö: - En olekaan pitkään aikaan käynyt toteamassa kotisi alennustilaa ja käynyt laittamassa surkeaa talouttasi kuntoon.

Pappi: - Ja minulla on teille kaikille hyvä sanoma, ja se on, että Jumala antaa anteeksi teidän syntinne.
Katilikääntö: - Sinä kaksoisleukainen naisihminen siinä viidennellä rivillä, tiesitkö, että ylensyönti on syntiä. Ja on tainnut tulla rikottua muitakin käskyjä, kun on unohtunut nuo aurinkolasit silmille.

Opettaja: - Hyvä, olet todella ymmärtänyt opetuksestani sen syvimmän tarkoituksen ja olet siksi yksi parhaita oppilaitani.
Katilikääntö: - Luoja tietää, että etiikkani kärsii valtaisia kolhuja kun päästän kaltaisesi puoliaivon tumpelon luokalta. Mutta tämä on ainoa tapa varmistaa, että pääsen ensi vuonna kuulemasta ärsyttävää hölötystäsi.

Lääkäri: - Koetulosten mukaan kaikki näyttää todella hyvältä. Ei mitään vakavaan sairauteen viittaavaa. Oireet ovat aivan normaaleita teidän iässänne. Lisäksi liikunta ja oikeanlainen ruokavalio saavat ihmeitä aikaan.
Katilikääntö: - Djiisus, että joku voi olla noin tyhmä, vetää kaksin käsin pelkkää läskiä ja kakkua naamaan sohvan pohjalla maaten ja tulee sitten lääkäriin naama valkoisena, kun peräpukamat estävät paskalla käynnin.

Naapuri: - Nuo ovat kyllä hyvät stereot. Näkyivät olleen Tekniikan Maailman testissä äänentoistoltaan kärkipään hifi-laitteita.
Katilikääntö: - Äläkä sitten jumalauta huudata sitä rokin rämpytystä noitten läpi tai saat varautua uuden kämpän etsintään hyvin pian.

Tuntematon mies: - Saanko sanoa, että te olette erittäin kaunis nainen.
Katilikääntö: - Tarttis saada kymppi ja nopeesti, alkaa kankkunen kohta ja sitku alkaa kramppaa ei onnistu tämmönen lirkuttelulla pumminta enää.

Kissa: - Surr surr surr , miau, surr surr.
Katilikääntö: - Siis kuvitteletsä muikki, et sä oot joteskin mun ihastuksen kohde, kun sä aina lässytät noita söpökissa-kommenttejas. Aukaise nyt hyvän sään aikana se Latzi-purkki, ettei tarvi suihkauttaa sun lempikenkään.

Vaatekaupan myyjä: - Täytyy sanoa, että tämä leninki on kuin tehty rouvalle.
Katilikääntö: - Ja lapsetkin tykkää, kun kesä tulee ja takapihalle tarvitaan telttaa.

Ikuisesti nuorehko

2008-05-21T02:22:00.000+03:00

Kun ikää tulee lisää on hyvä muistaa, että ikä ei ole vain numeroita, se on myös joillekin häpeä. Paitsi minulle, joka olen ikuisesti nuorehko.

Olen erityisesti pannut merkille, että lähellä olevat tuttavani näyttävät vanhenevan kovaa vauhtia. Suorastaan kauhistelen minua ennen nuorempien ohiajamista ikääntymisasioissa. Onhan se nyt sääli, että kukoistavat, ennen niin nuoret ihmiset tuolla lailla yhtäkkiä alkavat rupistua. Huomaan tällaisen helposti, koska itse olen edelleen suhteellisen nuorehko naisihminen ja kaikki aistini ovat vielä terävässä kunnossa. Sääliä tuntien katselen aina tuttavieni kaivelevan taskuistaan ja käsilaukuistaan silmälasikoteloita, kun pitää lukea joku tärkeä paperi. Minulla on aina aikaa odottaa, että joku lukee ääneen.

Pukeutuminen on hyvin tärkeä asia, sillä voi viestittää todellista ikäänsä paremmin, kuin monella muulla tavalla. Aloitin valmistautumisen nuorehkoon elämäntapaani jo kouluaikoina. Silloin pukeuduin aina hyvin taiteellisiin vaatteisiin, helpotti baariin pääsyä kummasti. Nykyään taiteellinen pukeutumiseni puhuu iättömyyden puolesta ja antaa katu-uskottavuutta ikäisteni seurassa. Kovasti olenkin näiden parikymppisten kanssa hengaillut täällä pihapiirissä. Jutellaan kaikkea nastaa ja vaihdellaan Britneyn kuvia. Vitsaillaan välillä oikein kunnolla viiskymppisistä tantoista ja pidetään reippaasti hauskaa ikäihmisten kustannuksella. He ainakin nauravat aina niin iloisesti. Nuoret ikätoverini ainakin nauravat aina niin iloisesti. Joka kerta kun lähden pois heidän luotaan. Ja pitkään nauravatkin.

Fysiikan lait eivät nuorehkoa minua juuri koske. Karkailua esiintyi teinivuosina ja jos sitä nyt vieläkin vähän on elämässäni, luen sen päättymättömän nuoruuden piikkiin. Niagara-siteet kuuluvat keski-ikäisille naisille, jotka eivät osaa pidätellä naurun pyrskähdyksiään ja aivastuksiaan julkisilla paikoilla. Pyrin aina olemaan itse se, joka naurattaa, istumaan nahkahuonekaluilla ja varaamaan pesutupavuoron säännöllisesti.

Iän jäljet kasvoilla eivät ole kaltaiseni nuorehkon henkilön huolen aiheita. Ryppyvoiteita ostelevat vain oikeasti vanhentuneet ihmiset, jotka epätoivoisesti uskovat sileän ihonsa palaavan purkista naamoilleen. Nämä ihmiset välttelevät alati hymyilyä ja ankarasti pohtimista. Epätoivoisina he antavat jopa ruiskuttaa myrkkyä otsiinsa näyttääkseen nuoremmilta. Minun, ikuisesti nuorehkon, ei tarvitse moiseen ryhtyä. Aamurähmä silmissä ja 25-wattinen lamppu kylppärissä riittää.

On hyvin helppoa olla ikuisesti nuorehko.

Herra Eminem ja kauhea akka

2008-05-21T02:21:00.000+03:00

Olen kuunnellut Eminemiä eli herra Mathersia korvalappu-CD:stäni jo kohta kaksi kuukautta joka aamu matkalla työhöni käytännöllisten, tasapainoisten ja aikuisten ihmisten toimistoon. Edistysmieliselle lapselleni olen kertonut ihastumisestani Eminemin taistelumieltä synnyttävään ja ylläpitävään lyriikkaan. Ja että silmiäni kovasti miellyttää herra Mathersin kriminaalihko, mutta pehmolelun kaltaisesti vaikuttava ulkonäkö. Äidilleni sen sijaan en ole sanonut mitään. Enkä naapurin rouvalle. Enkä työväenopiston kurssitovereille. Enkä esimiehelleni. En kerro, koska tahdon vastata omista tekemisistäni edelleen ihan itse, ilman apua mukavilta miehiltä valkoisissa takeissaan. Ja lääkkeeni tahdon hankkia ilman reseptiä. Ihan itse.

En vain voi mitään sille, että kun Eminemin suloääni sanoo ”josset tykkää mun jutusta niin haista vee” tai ”näkemiin, narttu teit niin väärin” se jotenkin lataa uutta voimaa kestää kaikki nuo inharealistiset ja uuvuttavat OyKuinkaMonesIhanSamaAb – Osastopäällikkö –Tulosyksikönvuositavoite – Juoruakkalauma - Asiakaspalvelukeskeisyys-Blondivitsi – Ylityökielto – Lama – Kehityskeskustelu - Meidäntyttöottaakopion – PikkujouluristeilyTallinnaan – Pomokatsookelloon – jutut. Olen kuunnellut niitä nyt jo 33 vuotta. Tulee korvasta ulos. Korva, niin kuin ehkä moni tietääkin, on se elin, jonka päällä istutaan ja josta usein tulevat päälliköiden parhaimmat ideat. Missä Eminem oli silloin kun minä olin nuori (siis aika äskettäin) ?

Varmasti hän pitäisi minusta, jos tavattaisiin. Olisimme ihan samanlaiset. Minunkin tekee mieli ravistella terrierin lailla niitä, jotka ovat olleet tuhmia minulle joskus. Minujakin on tuhansia samannäköisiä ja –kokoisia. Ja kaikki ne yrittävät väittää, hiukset saman punaisiksi värjättyinä, samanlaiset jokasäännilkkurit jaloissaan, vyötäröt samalla lailla pömpöttäen, olevansa se ainoa oikea keski-ikäinen naishenkilö. Minäkin kirjoitan runoja, niin että heippa vaan herra Eminem, tässä sinulle tosi syvältä. Siis sydämestä.

Joo mä oon kohta melkeen viiskyt vee.
Oon aika sikaläski akka, muttei haittaa tee.
Ja tää harmaakiharainen nuppi tän läskikasan yllä
on koko ajan jossain v...n kuussa kävelyllä.
Mullon rahaa niinku roskaa
ostan sillä kaikkee moskaa.
On vitamiinit, ryppyvoide, rohdoskaupan piikki.
Mä oon divareissa vaeltava kuuskytlukufriikki.
Kaupungilla mummokuume grillaa koko kroppaa,
hiki valuu housuihin ja ajatukset stoppaa.
Menopaussi multa kohta sielun ottaa,
estrogeenit luikkii lujaa musta karkuun.
En tiedä enää mikä on mun luuloo, mikä totta,
usein alan ilman syytä kovaan ääneen parkuun.

terveisin MC Menopaussi

Anonyymi pöytälaatikkokirjoittaja

2008-05-21T02:20:00.000+03:00

Hei, olen Katili, 51-vuotias pöytälaatikkokirjoittaja. Kun äiti sai minut pienenä kiinni kynän ja vihon äärestä, hän oli hyvin järkyttynyt. Kaikki kirjoittamistarvikkeet piilotettiin kotonani, etten pääsisi niihin käsiksi. Koska olin kuitenkin jo sairastunut, mikään ei voinut estää minua syöksymästä tuhoa kohti. Minä jopa varastin kyniä ja kirjoittelin koulukirjojen sivuille, jos vihkot olivat täynnä. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana, koska alituinen kyttääminen inhotti minua. Menin töihin, että sain rahaa harrastaa kirjoittamista. Aloin lintsata työstä, koska olin yöllä kirjoittamisten vuoksi liian huonossa kunnossa ja väsynyt. Tuolloin tutustuin kirjoituskoneisiin, joihin olin koukussa vuosikausia ja aloin harrastaa kirjoittelua myös työaikana. Osasin hyvin salata tämän, kaikki luulivat minun tekevän työhön liittyviä asioita. Joskus istuin työpaikan vessassa muistivihon ja kynän kanssa, kunnes minua tultiin huhuilemaan.

Kun lapseni syntyi, pystyin pysyttelemään tavastani erossa vähän aikaa. Mutta pian alkoivat jo lippuset ja lappuset ilmestyä kuvioihin ja kohta minulla taas oli kasa vihkoja ja muistikirjoja piilossa kaapeissa. Ystäviä ja naapureita pystyin huijaamaan, juttelin heidän kanssaan ihan normaaleista asioista, ruuanlaitosta, sisustuksesta, shoppailusta ja hiekkalaatikon tapahtumista. Sitten siirryin vahvempiin kirjoitusvälineisiin. Ensin kokeilin Commodore-64:ää. Pystyin pidättymään sen käytössä kuitenkin vain hetken, kun sitä jo seurasi Atari. Näiden kummankin kanssa käytin edelleen paperia ja kynää rinnalla. Sitten oli pakko saada PC. Tuli Compaq. Se oli alkuun niin vahva, että paperi ja kynäkin jäivät, varsinkin kun sivukäytin printteriä ja A4:sta. Mutta vahvempiin oli siirryttävä, vaihdoin HP Pavillioniin. A4 ei enää vaikuttanut, joten siirryin erilaisten Forumeiden käyttöön. Tällä hetkellä käytän Blogia, muistikirjaa ja kynää ja olen jo luopunut toiveista päästä eroon pöytälaatikkokirjoittamisesta.

Haluan sanoa kaikille vanhemmille, joiden lapset ovat vaarallisessa iässä, valvokaa ja seuratkaa lapsenne elämää. Jos kynät tai muistivihot ilmestyvät lapsenne reppuun, tehkää heti jotain, jälkeenpäin voi olla liian myöhäistä. Järjestäkää lapsellenne terveitä harrastuksia, urheilua ja matemaattistyyppisiä tehtäviä, talouselämän kursseja. Pelastakaa lapsenne tulevaisuus ja pitäkää hänet poissa pöytälaatikkokirjoittamisen koukusta. Jos kuitenkin pahin on tapahtunut, on mahdollista saada korvaushoitoa kustannusyhtiöiltä. Tällä tavoin pöytälaatikkokirjoittamisesta voi päästä eroon. Viralliseen, suurten yhtiöiden kuntoutusohjelmaan on tällä hetkellä melko pitkä jonotus, mutta on olemassa myös monia pienempiä kustannusyhtiöitä, joiden kautta saadun hoidon on havaittu olevan yhtä tehokasta. Kustannustoiminnassa pöytälaatikkokirjoittaminen kukistetaan kirjain kirjaimelta ja pienten ponnistusten jälkeen on hieno tunne antaa puhdas näyte.

Alkon lakko

2008-05-21T02:19:00.000+03:00

Oli harvinainen auringon lämmittämä marraskuinen lauantai. Tane päätti ystävänsä Jusan kanssa lähteä ulkoiluttamaan koiraa. Iloisesti rupatellen ja entisiä aikoja muistellen he ensin hakivat koiran marketin yhteydessä toimivasta kennelistä ja suuntasivat sitten lähellä olevaan pikku puistoon. Jusa oli ottanut marketin tuulikaapista Etuovi-lehtiä, niistä voisi löytyä vaikka uusi asuinsija. Lehdille löytyikin uusi sija, ne asettuivat Tanen ja Jusan pyllyjen alle, koska puistosta oli penkit jo viety talvisuojaan. Jusa silitteli hetken koiraa ja pian jo kaverukset päättivät kulauttaa kauniin päivän kunniaksi oluet. Koiran nimi oli Karjala ja rodultaan sen oli hieman sekarotuinen, muistutti mäyräkoiraa. Kaverukset naureskelivat, että jos koira saisi päähänsä yrittää livahtaa heiltä, he vain huutaisivat –Karjala takaisin!
Siinä istuskellessaan kaverien juttu siirtyi käsittelemään Alkon lakkoa. Äskettäinen lakko ei ollut pahoin tuntunut, liikkeitä oli ollut sen verran auki, että juomaa sai. Tosin paha juttu oli, että jonottaessa ehti pahasti selviämään.
–Siitä pitäisi laittaa korvausvaatimus niille myyjille, Jusa hekotti.
–Joo, kaksi Leijonaa promillesta tai ainaskin Leijona jonotustuntia kohti, Tane innostui. Edellisenä päivänä Jusa oli törmännyt Reijoon, joka oli kertonut nähneensä telkkarista Alkon myyjän, joka pihisi harmista, kun lakko oli mennyt reisille. Joulukuun lakosta tulisi sitten tehokkaampi, kyllähän Alkon myyjät nyt sentään yhtä vastuullista työtä tekivät kuin sairaanhoitajatkin.
–Perhana, joo, Jusa innostui, ajattele nyt jos siellä ylen aikaa tiputeltaisiin ja hajotettaisiin pulloja. Leijonakin voisi päästä loppumaan kesken päivän. Tane näytti tuumivaiselta ja sanoi sitten
–Pitäisiköhän meidän tukea tuota lakkoa, että saisivat parempaa palkkaa? Jusa oli hiljaa ja hörppäsi sitten kaljaa.
–Vähän pahahan tuo on, kun on nämä lähikaupat ja tuota keppanaa hyllyt notkollaan. Siinä ei oikein Alkon lakko taida olla aukoton. Tane puisteli päätään niin, että päässä ollut urheilupipo kierähti kierroksen ja olympiarenkaat jäivät takaraivon puolelle. Kumpikin keskittyi hetkeksi aikaa juomiseen.
-Olisihan se ollut silloin hoitsujen lakonkin aikaan paha juttu, jos tossa meidän marketissa olisi annettu rokotuksia ja kärrätty sinne käytäville tai vaikka hyllyille potilaita ja nämä kaupan tytöt olisivat siinä ohessa vaihtaneet tippaa. Ja soitelleet kännyköillä tohtoreille, jos raatoja olisi meinannut alkaa tulemaan. Tane otti pullon pohjat ja röyhtäisi. Tane taputti Karjalaa ja totesi, että oli aika tyhjäksi mennyt koira, oli kohta aika hakea uusi koira.
-Se vasta olisi ollut paha, kyllä niiden kaupan likkojen pitää saada rauha tehdä omaa työtään, äkkiäkös ne loppuisivat tyystin kaljat hyllyistä, jos tuollaista tapahtuisi. Meidän täytyykin nyt olla oikein ystävällisiä niille, etteivät nyt vain lakkoon mene, nekin.
-Ei kai nyt sentään, Jusa kiirehti sanomaan, eiks ne ole sellaisia pätkätyöläisiä jo muutenkin?

Alennus

2008-05-21T02:18:00.000+03:00

Joulu on eletty, on kiristelty lompakkoa ja hampaita. Eletty sen kaltaisessa rauhassa, että siitä eivät kirosanat ole monestikaan olleet kaukana. Pienestäkin rypystä ja jälkikasvun valituksesta lahjan laatua kohtaan ovat äidin ajatukset kaasuttaneet tuleviin laskuihin ja niiden maksamiseen. Ja sen jälkeen nuo samaiset ajatukset on ärrämerkillä varustettuna suunnattu jälkikasvuun. Kiittämättömyys ja entisajan joulut ovat varmasti käyneet monessa muussakin työläisjoulukodissa tänä vuonna. Eikä mikään ihme. Nyt kun joulupukkikin jo on antanut periksi. Ei enää mitään käsinkudottuja lapasia, taulutelevisio se pitää olla ja navigaattori. Tietysti niihin sopivat puitteet täytyy myös hankkia. Luksuslukaali ja Hummer-auto.
Tytär kivahtaa äidilleen naama nutturalla, vesipullo kädessään, että on se kumma, ettei äiti oikein tajua näinkin yksinkertaista asiaa. Menisi sitten itse niihin alennusmyynteihin hankkimaan lisää itselleen surkeita t-paitoja ja suhinaverkkareita sekä halpislenkkareita, joita on koko ikänsä käyttänyt muutenkin. Eihän se mitään tajua, kun ei itse mitään edes itselleen koskaan osta. Myrtynyt teini katsoo, kun äiti yhtäkkiä nousee sohvalta ja asettuu lapsensa eteen seisomaan.
-Kuuntelepa nyt tosi tarkkaan lapsi hyvä. Uuden vuoden alusta sinun äitisi on alennuskorissa muiden työläisten kanssa. Työt myytiin vuokrafirmalle ja nyt saadaan sitten painaa tuntityönä entisiä hommia. Ja sinä, rakas tyttö, sinä saat tästä lähin omalla työlläsi hankkia sen sekalaiset hilavitkuttimet ja muut hörhötykset. Minä tarjoan kodin ja ruokaa. Ja siinäkin on riittävästi tekemistä näillä palkoilla.
Tytär katsoo silmäkulmastaan televisiosta tulevaa rikkaan tytön syntymäpäiväjuhlien valmistumista.
- Mä synnyin väärään perheeseen! tyttö ärähtää ja painuu omaan huoneeseensa.
Äiti katsoo sulkeutunutta ovea ja miettii, koska hennoisi kertoa tytölle, että heidän pitäisi etsiä pienempää asuntoa kohta.

Enkelin huono päivä

2008-05-20T18:19:00.002+03:00

Vanha nainen luki korttia. Maksaläikkien peittämät työtä tehneet kädet tavasivat koukeroita. Silmälasit hajosivat viisi päivää sitten, ei huolinut enää uusiin tuhlata. Näillä halpahallin laseilla näki sen verran lukea kuin tarvitsi. Hän hörppäsi ruusukupista kahvia. Kuka nyt kirjoitti noin hassusti.

- terveiset täältä pohjoisesta, kiitos viimeisestä, minulla on jo ikävä, en millään olisi halunnut lähteä, mutta onneksi pian nähdään -

Voisiko se olla siskontytär… ei sehän jo taisikin kuolla viime vuonna. Eikös se ollut syöpä. No kuka tämän sitten oli kirjoittanut? Nainen siristeli silmiään allekirjoituksen kohdalla. Ei, ei se kukaan tuttu voinut olla. Sitten hän katsoi osoitetta. Eihän se hänen nimensä ollut. Naapurin tarjoilijanainen, se jolla oli se punainen hiuslaite. Kädet vaipuivat hitaasti alas ja kortti liukui pöydälle. Hän nosti lasit silmiltään ja katsoi pitkään pitsiverhojen välistä. Lunta leijaili hiljalleen. Huomiseksi jouluaatoksi tulisi liukasta, tietysti, kun pitäisi käydä hautausmaalla kynttilöitä viemässä. No, täytyisi varmaan lähteä viemään kortti naapurin postiluukkuun. Mutta ensin hän joisi toisen kupillisen. Noustessaan vaivalloisesti tuolilta hän huomasi liikettä roskalaatikon takana. Mentyään lähemmäksi ikkunaa hän näki sen.
Enkelin.

Valkosiipinen enkeli ravisteli lunta hartioiltaan närkästyneen näköisenä. Miten enkeli voi olla närkästyneen näköinen, vanha nainen ajatteli. Miten enkeli voi olla minun takapihallani? nainen sitten mietti ja katseli hämmästyneenä kuinka kompasteleva enkeli pyllähti takamukselleen lumisella pihalla. Siihen se jäi pää kumarassa, ihan kuin sen hartiat olisivat vavahdelleet. Vanha nainen avasi varovasti parvekkeen oven. Mikä lie pikkujoulujuhlista palaava humalainen nuori. Mutta jokin pihalla istuvassa olennossa sai naisen uskomaan, ettei siitä ollut kyse. Nainen kumartui kaiteen yli ja kysyi
Onko siellä kaikki hyvin ? Enkelin siivet siirtyivät hieman taaemmaksi, kun se nosti päätään nähdäkseen kuka puhui. Se punnertautui pystyyn ja katsoi vanhaa naista leijailevien lumihiutaleiden lomitse.

- Olen eksynyt. Enkeli puisteli jälleen autojen likaamaa lunta yltään. Vanhan naisen kävi sääliksi siinä ohuessa mekossa värjöttelevää otusta.
- Tule nyt sieltä pihalta sisään, tuosta A-rapun ovesta pääsee sisään ilman avainta. Yksi kerros ylös, tulen rappuun vastaan. Enkeli nyökkäsi ja alkoi liukastelevan matkan kohti ovea.

Vanha nainen palasi sisälle. Sitten hän pelästyi lupaustaan. Mitä, jos se kuitenkin oli joku hullu ? Miten hän nyt niin meni toivottamaan kotiinsa, ventovieraan ? Hän otti kuitenkin avaimet eteisen naulakosta ja päätti mennä rapun puolelle katsomaan. Pian alaovi jo kolahti ja alkoi kuulua vienoa kahinaa. Sitten näkyi lumen peittämät ruskeat hiukset ja valkoinen hahmo ilmestyi kokonaan näkyviin. Enkeli oli pienikokoinen, paljon naista lyhyempi ja hirvittävän laiha. Ei se näyttänyt olevan humalassa ja katsekin oli niin kirkas, kun se lähestyi häntä jättäen peräänsä pienten lätäköiden sarjan.

- Tule sisään sieltä tyttö raasu. Vanhus avasi ovensa ja enkeli astui hänen eteiseensä. Nainen ripusti avaimet naulakkoon ja haki sohvalta huolellisesti taitetun torkkupeiton. Hän levitti peiton kömpelöillä sormillaan enkelin hartioille ja ohjasi sitten vieraansa olohuoneen nojatuoliin.
- Minä keitän nyt vettä, niin saat kuumaa mustaherukkamehua. Onko sinulla nälkä ? Enkeli, joka värjötteli lammaskuvioisen harmaan peitteen alla nyökkäsi.
- Siellä on tosi ikävä ilma. Eikä sinulla ole edes kunnon vaatteita, tyttö parka. Sanoitkos sinä, että olit eksynyt ? Vanhus puuhasi pikkuruisessa keittokomerossaan. Hetken kuluttua hän kantoi mukillista höyryävää juomaa ja lautasta, jolle oli tehnyt neljä voileipää.
Enkeli lämmitteli käsiään mukin ympärillä ja haukkasi sitten nälkäisenä yhden voileivistä. Sitten se varovasti maistoi kuumaa mehua.
- No niin minä luulen, että olen eksynyt, enkeli lopulta sanoi.
- Mihinkä sinä sitten olit menossa ? nainen kysyi.
- Minut lähetettiin ensimmäistä kertaa tänne alas ja minun piti löytää eräs nainen, joka asuu tällaisessa kerrostalossa. No tulin sitten alaovelle, mutta en osannut mennä sisään kadun puolelta. Sitten päätin kiertää takapihan kautta, mutta tuolta pihan puolelta kaikki näytti niin erilaiselta. Ja sitten kaaduin. No, istuin siinä ja tiedättekö, minusta alkoi tuntua, että oli huono ajatus lähteä tänne vielä. Mutta kun minä kärtin ja kärtin lupaa, niin ylienkeli lopulta antoi periksi. Olisi pitänyt uskoa, etten vielä ollut valmis tähän.
Enkeli maistoi jälleen mehua ja katsoi sitten vanhan naisen olohuonetta.
- Tästä tulee ihan oma mummola mieleen. Muistan, kun torkuin mummon sohvalla ja mummo valmisti jotain ruokaa, astiat kolisivat ja koko asunto täyttyi kiehuvan perunaveden höyrystä. No, en minä sitten enää sairauden lopussa voinut mitään syödä, mutta kerran pyysin päästä sairaalasta mummolaan. Äiti ja mummo valmistivat kaikkia herkkujani, mutta minä tuskin jaksoin katsoa ruokaa. Välillä ne menivät kumpikin vuorollaan kylpyhuoneeseen ja tulivat takaisin silmät itkeneinä. Minä halusin vain, että ne olisivat siinä ihan lähellä. Voi ei, ei minun tällaisia pitänyt puhua. Anteeksi.
- Senkö takia sinä olet noin hirvittävän pieni ? vanha nainen kysyi. Hänen teki mieli ottaa enkelin hartioista kiinni ja suojella tätä.
- Niin, sen takia. Enkeli otti toisen voileivän ja sekin katosi viimeistä kurkunviipaletta myöten.
- Kiitos, nyt alkaa tuntua jo paremmalta, nyt minun pitäisi oikeasti löytää se nainen, jonka vuoksi olen tullut.
- Kerropa jotain, siis siitä naisesta, jospa minä tuntisin hänet. Olen sentään asunut tässä talossa yli kolmekymmentä vuotta.
- Niin, jospa sinä tuntisitkin hänet. Nimeä minä en voi sanoa, säännöt estävät. Mutta hän on kolmekymmentäviisivuotias yksinäinen ihminen, perheen ainoa lapsi, vanhemmat kummatkin kuolleet. Kymmenen vuotta sitten hän oli kihloissa ja menossa naimisiin. Lapsi oli tulossa. Mutta sitten sattui se onnettomuus. Sulhanen ajoi autoa ja se lensi ohikulkutiellä päin betonista siltarumpua. Mies kuoli siinä samassa ja nainen vietiin sairaalaan, jossa todettiin keskenmeno. Sen jälkeen hän alkoi juoda. Työssäkään kukaan ei estänyt juomista. Ei ennen viime viikkoa, jolloin tuli potkut. Nainen oli juuri alkanut tapailla erästä miestä, joka on mukana kirkon vapaaehtoistyössä. Tänään minun pitäisi käydä naisen luona, koska hän ei ole kuullut miehestä moneen päivään ja hänelle on tulossa liian musta hetki. Tarvitaan enkelin apua.

Vanha nainen oli kuunnellut hiljaisena ja hänen silmiinsä olivat ilmestyneet kyyneleet.
- En tuosta tarinasta aivan tarkkaan tunnista etsimääsi naista. Tässä talossa asuu niin paljon yksinäisiä ihmisiä, joiden kanssa tulee vain tervehdittyä tavattaessa.
- Täytyy sitten vain jatkaa etsimistä, enkeli sanoi ja nousi ylös nojatuolista. Se taitteli huovan kauniisti tuolin nojalle ja käveli vanhan naisen luokse pöydän ääreen, mihin tämä oli siirtynyt niistämään nenäänsä ja kuivaamaan silmiään.
- Kiitos teille kuitenkin. Oli ihanaa ja lämmittävää saada hetki istua täällä kotonanne, nyt tunnen jälleen jaksavani jatkaa. Voihan katsokaas enkelilläkin olla huono päivä. Ja minulle kyllä painotettiin, että ensimmäinen kerta olisi aina vaikein, omat muistot ovat vielä liian tuoreita. Mutta kiitos teidän apunne, jaksan jälleen.

Enkeli ojensi kätensä vanhalle naiselle, joka tarttui siihen kaksin käsin. Sitten nainen yllättäen otti pikkuenkelin halaukseensa. Ihana lämpö levisi vanhaan naiseen pienen enkelin hennosta olemuksesta.
- Kiitos vain itsellesi, kiitos että sain olla tarpeellinen. Toivottavasti löydät etsimäsi, ennen kuin on myöhäistä. He irtautuivat hitaasti halauksesta. Samassa enkeli näki naisen pöydälle tipahtaneen postikortin. Se hymyili ja poistui.

Nainen katseli ympärilleen hämmentyneenä ja huomasi sitten postikortin. Hän alkoi etsiä tohveleitaan ja puki naulakosta villatakin yöpaitansa päälle. Hän otti avaimet ja lähti kipuamaan portaita ylöspäin. Tultuaan oikealle ovelle hän hetken emmittyään soitti ovikelloa. Sisältä kuului pientä kolistelua. Vanha nainen soitti uudestaan. Sitten tuntui ilmavirta, kun sisäovi avattiin.
- Kuka siellä ? kuului vaimea kysymys.
- Alakerran naapuri, minulla on teille kuuluvaa postia. Alkoi kuulua lukon rapsahtelua. Kun ovi aukesi vanha nainen näki edessään naapurinsa aamutakki päällään. Ilman meikin häivääkään, upeat punaiset hiukset likaisina roikkuen, silmät punaisiksi turvonneina.
Teille kuuluva postikortti oli vahingossa jaettu minun luukkuuni, tuon asunnon numeron vuoksi. Vanha nainen piti korttia kädessään.
- Ei teidän olisi tarvinnut sitä erikseen tuoda, naapuri sanoi.
- Mutta, kun tuo enkeli sanoi… vanha nainen aloitti, mutta naapurin katsoessa häntä ihmetellen, lopetti. Vanha nainen vilkaisi taakseen rappuun, enkeli ei enää ollut siinä.
- Niin tai, minusta tuntui, että tämän kortin haluaisitte lukea heti.
Aamutakkinen naapuri katsahti korttia ja jokin syttyi hänen silmissään. Hän otti kortin vanhan naisen kädestä varoen ja pitäen sitä lähellä kasvojaan näytti tavaavan korttiin kirjoitettuja sanoja moneen kertaan. Sitten hänen alistuneen vahamaiset kasvonsa yhtäkkiä näyttivät kuin sulavan ja poskipäihin ilmestyivät pienen pienet punertavat kohdat.
Kiitos, ette tiedäkään miten tärkeä kortti tämä minulle on. Nainen katseli ensimmäisen kerran vanhusta hieman tarkemmin.
- Tehän asutte tässä minun alapuolellani, ollaan aina välillä nähty rapussa. Toivottavasti tästä ei ollut teille liikaa vaivaa, näin jouluvalmistelujen aikaan. Kutsuisin teidät mielelläni kahville, mutta en ole oikein ehtinyt tehdä mitään ostoksia. Työkiireitä. Nainen käänsi katseensa hetkeksi.
- Niin, oikeastaan ei ole mitään työtä, olen kai vain ollut vähän alamaissa. Ei tuo joulun laittaminen ole tullut mieleen. Vanha nainen kosketti ovensuussa seisovan nuoremman naisen käsivartta.
- Mitäs jos tulisitkin tuonne alakertaan. Ei minullakaan siellä mitään erikoista ole, mitä nyt yksinäinen ihminen turhia. Mutta kahvit keitän ja jos aamulla leivotut tähtitortut maistuvat.
- Mitenkäs minä nyt… nuori nainen sipaisi sotkuisia hiuksiaan, otti sitten hattuhyllyn päältä kirjavan huivin, piilotti huolellisesti kaikki hiuksensa sen alle ja laittoi jalkoihinsa kauniit silkkiset aamutossut. Sitten hän otti käsilaukustaan avainnipun.

- No jos minä voin tulla tällä lailla.
- Totta kai voit.
Naiset kapusivat peräkanaa alas portaita puhuen hiljaisella äänellä, kaksi ihmistä yöpaidoissa ja aamutohveleissa keskellä kiireisintä joulunaluspäivää.
- Toivottavasti kukaan naapuri ei tule vastaan, vanhempi nainen sanoi ja samassa he tirskahtivat yhtäaikaisesti.

Kumpikaan ei huomannut ylemmällä tasanteella rappukuiluun kurkkivia pienen enkelin hymyileviä kasvoja.

Henki minussa

2008-05-20T18:19:00.001+03:00

Haluaisin hetkeksi lainata silmiänne. Kas noin. Tuossa erikoisleveällä vuoteella näette ihmisen vartalon. Kietoutuneena lakanaan hän on täydessä unessa. Hiukset leviävät suloisena sotkuna tyynylle. Ja katsokaa, hänen suunsa on pysähtynyt onnelliseen hymyyn. Hän ei enää ole nuori. Aika näkyy tuolla pilkistävän käsivarren löysyydessä, tuolla leuan alle kerääntyneessä heltassa. Vuodet ovat merkinneet viivoja noille levollisille kasvoille, kulmakarvojen väliin se on piirtänyt voittonsa merkin. Jos sallitte, pyydän teitä mukaan pienelle matkalle tuon nukkujan sisäiseen maailmaan. Mutta ensin pieni varoituksen sana. Kaikki käy nopealla vauhdilla ja saatatte jopa pelästyä joissain kohdin. Voi kuitenkin vakuuttaa, ettei kokemuksesta aiheudu mitään vaaraa pelkälle katselijalle. Siis lähtekäämme.

Hänen pieni siniseksi värjäytynyt kätensä poimii mustikoita emaliseen mukiin. Kirkkaalla äänellä hän laulaa metsän huminan keskellä. Muki täyttyy ja liikkeet nopeutuvat. Äiti odottaa hellan vierellä. Hän rientää kiireisin askelin tuttua polkua pitkin ja saapuu korkean mäen laelle. Alhaalla kulkee monikaistainen moottoritie, jonka ylitse johtavat monet sillat. Mäen päällä on sisäänkäynti. Hänen mielensä on itkuinen, mutta hän astuu katettuun käytävään. Kävely on hankalaa, koska alustana on vain junaradan muhkeita lankkuja. Niiden välistä näkyy alla virtaava tulvavesi. Hän katsoo ulos ja vesi lainehtii pelloilla ja metsien reunoilla. Vähän matkan päässä on suuri koski, jossa kuohut syöksyvät eri suunnista. Tunnelin pää häämöttää ja hän konttaa katuvalon loisteessa. Polvet kastuvat sammaleessa ja hän nousee seisomaan vieraan kauppakeskuksen aukiolla. Suojaten käsin alastomuuttaan hän menee lähimmän kaupan ovelle ja sisällä näkyvät hankalat kierreportaat pimeässä. Hän kipuaa niitä pitkin. Ylhäällä on tangoittain vaatteita ja hänen työtoverinsa kiiruhtavat hänen ohitseen virallisen näköisinä matkalla johtajan pimeään huoneeseen. Tullessaan vaatteiden luo hän alkaa sovittaa lenkkareita ja näkee erään entisen ystävän istumassa ylätasanteella. Ystävä vinkkaa ja näyttää, että pitää olla hiljaa. Portaissa on vain muutama askel ja hän raahautuu vatsallaan odottavien jalkojen juureen. Samassa hänen ympärilleen kiedotaan käsiä ja hän itkee ilosta päästyään ystäviensä keskelle. Kaikki pitävät käsissään hänen kirjoituksiaan ja tuossa hymyilee hänen tyttärensä ylpeänä. Tuossa äiti silmät kyynelissä.

Hyvät ihmiset, vaistoan jo heräämisen ajan olevan lähellä, joten on aika palata tähän huoneeseen. Toivon kuitenkin sisimmässäni teidän nähneen jotain tämän henkilön sisällä olevasta hengestä. Ja lopuksi lienee paras tunnustaa, kyllä, minä olen tuo henkilö. Joten kiitän kaikkia matkustajia ja toivon näkeväni teidät aina silloin tällöin täällä ja miksei myös, jos rohkeutenne riittää, tuolla henkien maailmassa.

Herääminen

2008-05-20T18:18:00.002+03:00

Nainen heräsi. Hän ei avannut silmiään heti. Ensimmäinen aistimus oli pistävän kylmä ilma, joka kulki sisään hänen sieraimistaan. Sitten ilma purkautui ulos keuhkoista ja liike kävi läpi rinnan ja vatsan, koskettaen lopulta hänen navan kohdalle käpertyneitä käsiään. Hän lähetti käskyn sormille oieta ja samalla käsille määräyksen siirtää syrjään painetta aiheuttava asia vartalonsa päältä. Nainen haistoi kylmässä ilmassa kuolleiden lehtien tuoksun.
Hän ei vieläkään avannut silmiään, vaan jatkoi käsiensä liikuttelua, yrittäen saada sormensa suoriksi. Se, mikä painoi häntä ei suostunut liikahtamaankaan, mutta pikkuhiljaa hivuttamalla hän sai kätensä pois painon alta sivukautta. Hetken kuluttua hän yritti nostaa kädet päätään kohti, mutta suoraan hän ei niitä saanut liikutettua, edessä oli jotain, joka esti sen. Hän koukisti kyynärvarret ja sai kädet kasvojensa lähelle. Sormia pisteli puutumus, eikä hän aluksi tuntenut mitään koskettaessaan kasvojaan. Kun tunto alkoi palata, tuntui sormien alla kylmää ihoa.
Kuolleiden lehtien tuoksu oli tullut voimakkaammaksi. Nainen siirsi kätensä kokeilemaan sitä mikä painoi hänen päällään. Hänen kätensä osuivat johonkin kylmään ja kosteaan. Se tuntui ikään kuin huojahtelevan hänen päällään hänen koskettaessaan sitä. Nainen hahmotti tuon oudon asian muotoa ja huomasi, että paino ei yltänyt peittämään häntä kokonaan. Naisen kyljet ja sääret olivat vapaina. Niissä oli alkanut tuntua viileyttä ja samalla hänen koko vartalonsa värähti kylmyyden tunteesta. Jokin terävä alkoi tuntua hänen lapaluutaan vasten.
Nainen avasi silmänsä. Puiden mustien varjojen välistä paistoi kuu. Nainen nosti varovasti päätään ja näki kalpean kellertävässä hohteessa päällään makaavan, liikkumattomaksi jäykistyneen alastoman miesvartalon.

Ilmoitus

2008-05-20T18:18:00.001+03:00

Merja oli tehnyt totista työtä hoikistumisen eteen. Päivä alkoi aina kupillisella kahvia. Merjan sisimpään oli takertunut vanha kunnon oppi, laihduttajan paras ystävä on nälkä. Ja nälkä alkoi toden totta korventaa sisuksia jo ennen puolta päivää työpaikalla. Lounasaikaan hänen oli pakko poistua ulos raikkaaseen ilmaan pakoon työtovereiden keitosten synnillisiä tuoksuja. Lounaspöydän puheet käsittelivät lisäksi erilaisten herkkujen tekemistä ja naisten sormet plarailivat kuvalehtien resepti- ja kattauskuvia. Joskus Merja lounaskävelyllään poikkesi lähikauppaan ja haahuili hyllyjen välissä lueskelemassa tuotteiden rasvapitoisuuksia ja kalorimääriä. Tänäänkin oli lihatiskillä tarjouksena porsaanlapaa, jota oli vuori tiskissä herkullisen näköisinä odottamassa. Merja osti sokerittoman pastilliaskin ja alkoi palailla työhönsä.

Töiden jälkeen Merjan päivän pahin koetus oli aina edessä. Kaupassa käynti. Maha ei pelkästään sievästi ilmoitellut nälästä, se suorastaan murisi, kun Merja astui lähimarketin valoisaan maailmaan. Hupsun hauska iskelmämusiikki soi kaiuttimista, kun hän suoraa tietä, tietoisena tömistellen nappasi koriinsa kevyttuotteita maitohyllystä, kalahyllyltä ja punnitsi vihanneksia kolmeen eri pussiin. Astuessaan ulos hämärtyneeseen alkuiltaan, hän hymyili voitontahtoisena ja reippaasti kävellen, askelmittarin rapsahdellessa vyötäröllä lähti kotia kohti.

Merja nappasi postit kynnykseltä ja heitti ne eteisen piirongille odottamaan. Huolellisesti kaikki aineet punniten hän valmisti höyrystetyn kala- ja vihannesaterian, jälkiruuaksi oli kevytjugurttia. Pikaisen aterian jälkeen Merja suoritti päivän voimisteluliikkeet lattialla ja polki stepperiä vielä lopuksi. Riemuisan keveän tuntuisena Merja avasi telkkarin ja oli jo istahtaa nojatuoliinsa, kun muisti postit. Puhelinlasku oli täysin siedettävä. Eräs kuori oli erilainen, kuin mitä hän oli tottunut näkemään. Merja riipi kuoren auki ja avasi paperiarkit luettavaksi. Ymmärtämättä ensin lukemaansa luki hän kirjeen uudelleen.

Seuraavana aamuna Merja kävi työmatkan varrella olevassa kahvilassa kunnon patonkiaamiaisella. Mukaan hän osti pari siivua herkullisen tuoksuista pizzaa ja pari viineriä sekä limonadia. Lounasajan alettua hän liittyi muiden naisten seuraan herkkuineen ja osallistui herkkukeskusteluun innokkaasti suupalojen välissä kommentoiden ja ihastellen. Tunti ennen kotiinlähtöä pomo kutsui Merjan puheilleen. Merja kuuli sanat – muistatko, kun pari viikkoa sitten puhuttiin tästä asiasta? Merja suunnisti katseensa ulos ikkunasta ja tuijotti lähikadulla liikkuvia autoja puheen jatkuessa taustalla – joten olet jo varmasti saanutkin sen ilmoituksemme, että tässä olisi nyt sitten tämä kuukauden irtisanomisaika. Merjan silmät tavoittivat kaupan hehkuvan mainoskyltin. Sinne hän menisi töiden jälkeen, mahtaisikohan siellä vielä olla porsaanlapaa tarjouksessa. Voisi tehdä kermaperunoita ja uunilihaa. Merjan mieleen nousi uusi tummasuklainen jäätelö, sen mainos oli pyörinyt telkkarissa jo jonkin aikaa. Sitä hän ostaisi. Ja iltapalaksi voisi hankkia broilerinsiipiä ja suolapähkinöitä. – joten eiköhän tämä nyt ollut tässä tältä erää. Johtajan ääni kuului vaimeana Merjan korvissa, kun hän poistui omalle paikalleen. Siihen, jossa oli ollut jo 17 vuotta.

Itse

2008-05-20T18:16:00.000+03:00

-Minä itte! lausahdin heti, jo kauan ennen kuin osasin sanoa mäki, minulle se oli näki. Aina korjailtiin, eivätkö ne tajunneet, äitikään, että se oli näki. Ostivat sitten minulle nahkaiset valjaat, kun olin niin mahdoton. –Minä itte! siinä sitten raahauduin mahallani muutamia kilometrejä päivittäin, olisivat edes pyörät laittaneet. Päiväunet nukuin ulkona. Siinä äiti armas sitten kanteli keskitalvella pinnasängyn pihalle, ikkunan alle ja minä siellä tyytyväisenä kuorsasin lumen kutoessa paksun peiton päälleni. Äiti kävi työssä ja minä jäin alakertaan hoitoon. Vanha setä ja täti saivat kunnon kyytiä. Ja minä kartutin aistielämyksiäni saippuan maulla. Eivät tahtoneet enää hoitaa pidempään. Lähellä oli rouvasihminen, joka maksua vastaan hoiti naapuruston työläisperheiden lapsukaisia. Kaikilla oli siellä tosi mukavaa, lauloivat ja leikkivät puun ympärillä. Minä seisoin puuta vasten. Köytettynä puuhun pyykkinarulla. En jäänyt siihen paikkaan enää hoitoon, kun äiti näki minut köytettynä.

Minun piti olla kiltisti ja hiljaa, kun äiti nukkui yövuoron jälkeen. Hiljaa minä ainakin olin. lapoin kotihellan tuhkat siististi tuhkalapiolla liinavaatepiirongin laatikoihin ja suljin ne sitten varovasti. Piiskaa tuli, kun jäin kiinni, siihen aikaan ei vesi tullut eikä mennyt. Leikin poikien kanssa poikien leikkejä. Aina oltiin jekkuilemassa ja karkuteillä. Välillä tulin kotiin koko kylki vereslihalla, kun oltiin ajettu kelkalla päin sementtistä siltarumpua. Olin halunnut neekerinuken lahjaksi. Ystävällismieliset vanhempani yrittivät osoittaa minulle, että olin tyttö ja paketista kuoriutui kaunis, vaaleakiharainen prinsessanukke. Lähdin siitä heti tuoreeltaan sitten leikkimään sen kanssa. Pihalla oli sopivan kokoinen rapalätäkkö, johon riisuin prinsessahepeneet ja lopuksi annoin nukelle piristävän mutakylvyn. Eipähän enää tuijotellut sinisilmillään, ne menivät lukkoon. Seuraavana jouluna paketista tuli Bimbo-neekerinukke, sillä oli hiukset samaa muovia kuin nukkekin, värjätty vain mustiksi.
Kertoi minä itse. Vieläkin.

Kahden kupin kunkku

2008-05-20T18:15:00.000+03:00

Mä olen Emppu Laine. Ihan tavallinen urospitoinen elävä. Mun nimi on siitä erikoinen, että se taipuu eri tavalla kuin normaali etu- ja sukunimi. Siis jos se olisi normaali Emppu Laine, niin maailma hymyilisi Empulle tai flaksi kävisi Laineen pojalle. Mutta mun elämässä kaikki tapahtuu Emppu Laiselle. On mulla muitakin nimiä, mutta niistä olisin mielellään puhumatta.

Kello on viittä vaille seitsemän aamulla ja mun vierustoveri kuorsaa jyrämäisen unettavalla hinurisaundilla. Ette muuten usko miten tässä ison ihmisen kyljessä on lämmintä ja turvallista koisia. Ainoa vaan, että kohta toi Valittujen Palojen maailmanaikakello alkaa pimputtaa sitä karseeta Home on the Ranchia, vai mikä ikinä lieneekin. No niin, nyt se soi. Täytyy olla tarkkana noitten sen ketaroiden kanssa, kun ne kohta kahahtaa hereille ja se tökkäsee kellon hiljaiseksi. Se tönäsee mua, kun se nousee istumaan sängyn laidalle. Mutta tänään sentään tulee paijausta ja sanotaan huomenta. Patja tärähtää, kun se kuopasee pystyyn ja poistuu kylppärin suuntaan. En mä enää viitti juosta perässä niin kuin nuorempana, nyt mä vaan venyttelen ja käännän kylkeä. Keittiöstä kuuluu hellan levyn naksahdus ja vesi lorisee kahvipannuun. Suljen silmät ja työnnän tassut pitkälle eteenpäin. Mun aamiaisen vuoro on tulee myöhemmin.

Sillä on jotain oudolta lemuavaa leivän päällistä. Tuoksahtaa itse asiassa aika mielenkiintoiselta. Tulee mieleen roskis. Roskapusseihin ei nykyään pääsekään käsiksi, se on oppinut pitämään ne hattuhyllyn naulassa ennen ulos menoaan. Nyt se tulee hakemaan rillit ja kirjan, otanpas rennon asennon, jos vaikka saisi kehuja. Höh. Yöpaidan helma vain hulmahti, taitaa olla niitä aamuja, jolloin on niin kiire, niin kiire. Mutta ei, pakko lähteä tyhjentämään lastia. Mutta ensin kunnon venytys ja sulava liukuminen lattialle ja häntä kohti kattoa. Vitsi mä oon notkee. Mars vaan hitaasri ja arvokkaasti nenää puuteroimaan. Ups ! taitaakin tulla koko meikki.

Tossa se istuu ja hörppii kahviaan. Veskissä on lievä tungos, kumma ettei se taaskaan ei huomannut mitään, saatikka sitten poista tästä vadista jotain. Nyt taas tarttu se viimeinen tuloste, ei irtoa vaikka pinnistän. Sou-wat, tossa on siistiä klinkkeriä ja sininen matto. Pyyhkiminen on taitolaji. Kivat ruskeet raidat. Saattaa nousta älämölö. Nyt olisi varmaan korkea aika tehdä eka tsekkaus ruokapaikalle. Kaksi kuppia paikalla. Toinen täynnä tyhjää , toinen puolillaan nestettä. Latkin äänekkäästi vähän vettä. Ei mitään vaikutusta, siis vaiheeseen kaksi. Ääniä. Krrhh. Tuntuupa kurkku kuivalta. Ei ku menoksi.

Tässä sen jalan vieressä on hyvä mesta esittää kysymys. Samalla voi nuohaista kostealla nenällä paljaaseen nilkkaan.
”Mrauh, krrrr.” Nyt lähti.
”Mitäs se kissapappa ? Huomenta Eemeli Emppulainen.” ja kättä päälle.
”Krrjauh, srrrr.” Toi oli aika onneton.
”Jokos sulle pitää laittaa aamupalaa.” Hei ! Tänään menee putkeen, se nousee tuolista ja menee. . . keittiöön, jippii ! Ei, se laittaa sittenkin vaan leipälautasen tiskipöydälle. Pistän lisää volyymia peliin.
”Mrjauu !!” No nyt on oikeat elkeet, oikea kaappi ja mitä ihanaa musiikkia korvilleni pahvipaketin rapina onkaan. Muroja kuppiin. Laskeekohan se ne kappaleittain. Neljä joka tassulle. Mikä siinä muuten on, ettei aamulla voi saada kunnon kanaa kastikkeessa ? Okei, mä yritän viestittää. Murheellinen ilme viiksiin ja sitten mä tuijotan noita kupissa olevia kikkareita tyhjin silmin, niin kuin ne olisi puuta tai muovia. Ei se helly, näyttää vaan sormella sitä kuivamuonaa ja sanoo ”siinä on sun aamiainen, syöpäs nyt, jos kerran on nälkä” ja lähtee aamupesulle. Laskeudun oikeaan asentoon ja alan pistellä. Hirvee meteli näistä lähtee heti aamulla. Ja niin lähtee tosta yhdestäkin, kun se kuuraa niitä vauhtiraitoja lattiasta.

Aika pedata. Hyppään ensin lakanalle, kun se ottaa peiton. Häätö tulee. Mutta aika hellä kuitenkin. Odotan rauhassa lattialla, kun peitto on venytelty paikalleen ja se kääntyy ottamaan tuolin selustalta päiväpeitettä. Ja siinä minä rötkötän maha kohti kattoa, keskellä petausaluetta. Yleensä se ei voi vastustaa mahan näyttämistä. Ei nytkään. Iso emäntäni istahtaa sängyn laidalle päiväpeite sylissään ja alkaa leperrellä. Oikeastaan aika kivaa, mutta mä tiedän, että aamulla aika on rahaa ja lellittely loppuu lyhyeen. Hyppään omaan tuoliini. Kun se on laittanut kengät jalkaan ja kopistelee vielä sulkemassa ikkunoita ja tarkistamassa keittolevyn ei kannata pyöriä jaloissa. Voi tehdä kipeetä. Ovelta se huikkaa vielä ”Moido Emppu, äiti menee hankkimaan lisää muonarahaa, nähdään illalla.” Ovi kolahtaa ja alkaa pitkä ja rauhallinen päivä.

Tämä kertomus on syntynyt edesmennen kissani Empun innoittamana.

Kaiken takana

2008-05-20T18:14:00.001+03:00

Terttu P. oli saanut tarpeekseen. Nyt riittivät silmiään muljauttelevat miespomot korkealle pumpatuilla kaasujousituoleillaan. Terttu P. oli nähnyt viimeiset kravattien pullistamat, laikukkaan punaiset kaulat kuin apua haroen nykimässä toisiaan kohti kuukausipalaverissa naisen esittämän kommentin jälkeen. Ei enää mustien puolikenkien suihkivan mukakiireistä marssia esimiesten kokoontuessa puimaan uusia kiemuroita asemansa ja kotihirmujensa kulahduttamien kasvojen säilyttämiseksi. Terttu P. tökkäsi ikuisesti dieetillä olevien ikuisten tekoblondien narskuporkkanat kukkapurkkeihin kasvamaan uusia narskutettavia uusille ikuisella dieetillä oleville ikuisesti tekoblondeina säilyville konttorinaisille. Lopuksi Terttu P. kävi vessassa tekemässä ison ruikulin pönttöön eikä harjannut eikä suihkauttanut mäntymetsän tuoksuista ilmanraikastajaa. Miksi kerron Terttu P:stä? No itse asiassa hänellä ei ole mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa, mutta olisihan mukava seisoa tuollaisen naisen selän takana ja marssia hänen perässään ulos ilmastointihelvetin tukehduttamasta laatusertifikaattiapinatalosta, jossa ainoa jolla on todellista päivittäismerkitystä on ettei ole kovin hyvä missään.
Kaiken takana on ikuinen arvoitus, mystinen totuus, joka pukeutuu arkipäivän naamioon voidakseen lähestyä tavallisen ihmisen jokapäiväistä taistelua. Totuus, joka harvoille ja vain valituille taistelijoille aukaisee valonsa oven ja päästää kutsutut sisään loistavaan, mielen mykistävään hoviinsa. Ken on joskus tästä ovesta astunut, ei koskaan tule ennalleen. Ja hänen sielunsa tulee ravituksi ihanimmista ihanimmilla tiedon ja viisauden hedelmillä ja janonsa sammuttaa nerouden nektarit. Sori, Terttu P. vinkkaa ovella, mun tarttee mennä.

Kaisa Kengän tarina

2008-05-20T18:13:00.001+03:00

Olen Kaisa Kenkä. Vaatimaton kotini oli karhea matto seinälistan edustalla. Lepäilin enimmäkseen öiseen aikaan ja yritin saada uupuneet osaseni rentoutumaan. Koetin puhaltaa ilmaan litistyneiden pohjieni uumeniin. Iltaisin katselin ahneen ja ylipainoisen emäntäni tassuttelua television ja jääkaapin välillä. Kuulin rasvasta tirisevien herkkujen katoavan hänen pohjattomaan kitaansa. Kymmenet herkkupussien repäisyt säestivät aukaistavien pullojen sinfoniaa illasta toiseen. Viimein aamuyön tunneilla emäntä rojahti sängylleen, joka värähti tuskasta joka kerta. Aamuisin kuulin herätyskellon piipityksen ja huokaisin, uusi työpäivä on taas alkanut.
Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta kuntoni alkoi rapistua emännän kerätessä lisää ruokarahaa iltahetkiensä mässäilyitä varten. Hän oli kasvattanut painoaan vääjäämättömällä tahdilla ja oli tullut hetkiä, jolloin kerta kaikkiaan luulin hetkeni tulleen. Olin alkanut kuulla narahduksia ja risahduksia vartalostani ja jokainen aamu oli edellistä vaikeampi, tahdoin vain paeta kaikkea hullunmyllytystä ja levätä komeron pimennossa vuoden. Mutta emäntä oli päättänyt toisin, minä olin juuri se sopivin ja paras apulainen hänen työssään, hänellä oli hyvä olla. Ja kun hänellä oli hyvä olla, hänen voittonsa kasvoivat ja kasvoivat. Eräänä päivä kävi sitten niin, että keskellä kiireisintä työpäivää solkeni hajosi – ping – poikki katki. Emäntä jähmettyi niille sijoilleen, mutta pian hän jo heräsi toimiin. Potkaistuaan ensin kiroillen minut lattian poikki hän nosti minut ylös, käänteli ja katseli ja huokaisi sitten syvään. Olin niin mukava hänen kannaltaan, että pääsin saman tien suutarille. Pikaisesti minut kursittiin kokoon emännän odottaessa kärsimättömänä. Pitkin hampain hän maksoi suutarille omasta mielestään kiskurihinnan ja sitten olin jo taas taakan alla puurtamassa.
Tapahtumasta kärvistyneenä emäntä kävi samana iltana läpi muita kenkiään ja totesi, että koska ne eivät auttaneet häntä työssä, saisivat ne mennä. Hän otti suuren, tyhjän pahvilaatikon ja aloitti puuhan. Liian isot, itseään täynnä olevat lähtivät ensin. Sitten saivat kyytiä liian pienet, kiristävät ja tyytymättömät kengät. Lopuksi laatikkoon lensivät myös epäilyttävän vanhat ja emännän silmälle sopimattomat ja varsinkin kaikki vähänkään oikkuilevat kengät. Komeroon jäivät ainoastaan siistiin riviin joukko tismalleen samanlaiset kengät kuin itse olin. Nämä olivat vain upouusia pareja, ne olivat reservikenkiä.
Sitten se tapahtui, eräänä erityisen kiireisenä ja kaoottisena päivänä hajosin. Ja hajosin todella täydellisesti, saumat räsähtivät auki ja liimaukset irtosivat hirveällä rätinällä. Soljet kilahtivat katukiveykselle ja toimintakyvyttömänä maata repsotin kiireisten jalkojen ja kenkäkollegojen ohitellessa minua kiusaantuneina aiheuttamastani häiriöstä. Emäntä kirkui rumia sanoja ja nappasi sen mitä minusta oli jäljellä mutisten kiittämättömyydestä ja laiskuudesta. Sitten hän nakkasi minut keskikaupungin roskikseen. Soljet hän heitti perässä kasvot punaisina hohkaten. Työntekoni päivät olivat loppuneet, mutta näytti pahasti myös siltä, että elämänikin oli valunut viemäristä alas ja tullut päätökseensä. Vietin roskiksessa kokonaisen vuorokauden mietiskellen kaikenlaista, välillä purskahdin itkuun, en tiedä tuliko se väsymyksestä vai itsesäälistä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun koskevan minua. Hellät sormet vetivät minut ulos roskapöntöstä ja uurteisen otsan alta minuun katsoivat innostuneet harmaat silmät. Minut kuljetettiin selkärepussa pitkältä tuntuva matka. Kun minut otettiin ulos repusta siellä olevien muiden esineiden kanssa, huomasin tulleeni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia työkaluja, vieraan näköisiä koneita sekä purkkeja ja purnukoita. Sain paikan suuresta vanerilaatikosta, jossa jo ennestään oli useita kohtalotovereitani. Monenlaiset rikki menneet kengät olivat juuri syventyneet keskusteluun, välillä kuului vapautunutta naurun solinaa. Minua tervehdittiin ja oitis minut otettiin mukaan joukkoon. Sain kuulla, että täällä verstaalla meidät kengät uudistettaisiin ja korjattaisiin erilaisiin tehtäviin. Osa pääsisi kenkinä takaisin vaatimattomien ihmisten koteihin. Kenkätoverini kertoi, että tällaisissa kodeissa kengistä pidettiin yhtä hyvää huolta, kuin käyttäjistäänkin. Pahimmin kärsineet kengät saisivat täysin uusia osia, pohjia ja solkia. Joskus korjaukseen meni pitkiäkin aikoja, korjaajia oli niin vähän. Kiireinen, rahaa tavoitteleva maailma ei pitänyt korjaamoita tuottavuuden kannalta kiinnostavina yrityksinä, joten suurin osa parannuksista tehtiin talkoovoimin ja hyvän tahdon varassa.
Mutta korjausta odotellessa sain viettää elämäni parhaimpia hetkiä uusien tovereideni, rikkinäisten, mutta toiveikkaiden ja empaattisten kenkien kanssa. Lepäsimme sielumme syvyydestä ja keskustellessamme entisistä elämistämme ja tulevaisuudesta taakkamme keventyivät päivä päivältä. Kuukausien levon jälkeen pääsin korjaajan käsittelyyn. Hän avasi ensin kaikki kuluneet saumani ja poisti vanhan karstoittuneen liiman. Sain uudet pohjat ja kun kaikki oli tikattu takaisin paikoilleen ja liimattu, olin valmis jatkamaan matkaa. Suuressa pakettiautossa matkustin monenlaisten korjattujen tavaroiden kanssa isoon kellaritilaan, jossa oli vaatetankoja ja astiahyllyjä. Minut nostettiin puiselle kenkähyllylle odottamaan uutta omistajaa. Ja jo samana päivänä minut vei omaan vaatimattomaan kotiinsa vanha nainen. Illalla hän rasvasi ja kiillotti nahkaiset osani ja laittoi paperia yötueksi. Olin päässyt hyvään kotiin. Uusi emäntä liikkui rauhallisesti eikä lainkaan niin pitkiä aikoja kuin entinen emäntäni. Ja joka ilta sain saman hoitokäsittelyn, jonka jälkeen minut nostettiin mukavaan ja puhtaaseen seinällä roikkuvaan kenkäpussitelineeseen, jossa saatoin huoletta uinua yöni.
Eräänä päivänä näin kaupungilla entisen emäntäni jalat. Ne olivat entisestäänkin paisuneet, ahnehtiminen oli siis vain jatkunut. Nyt käytössä olevat kenkäparat olivat minun aikaanikin kauheammassa paineessa, niiden kipu oli jähmettynyt pelkäksi tuijotukseksi. Emäntä puhui kännykkäänsä ja kuului suunnittelevan kokonaan kotiin herkuttelemaan jäämistä. Hän oli jo palkannut ulkomaille työskentelemään aloittelevia ahnehtijoita, jotka käyttäisivät pelkästään ulkomaisia kenkiä ja emäntä itse saisi rahat tänne kotimaahan. Hän ei kuulemma enää jaksanut näiden kotimaisten kenkien kanssa, ne kun eivät kestäneet mitään ja koko ajan olisi pitänyt hypätä suutarilla ja muka vielä rasvata ja kiillottaa.
Uusi emäntäni istahti patsaan juurelle ja otti repustaan omenan. Hän käänsi kasvonsa aurinkoon ja huokaisi nautinnosta, päivä oli kaunis. Sitten hän vilkaisi minuun ja hellästi huitaisi kärkeni päältä siihen ilmestynyttä tomua.

Älkää luovuttako, älkää antako periksi, rahan mahti kaatuu omaan ahneuteensa ja nytkin jo pinnan alla asuu uusi sukupolvi sissejä, jotka selviävät.

Kallokian salaisuus

2008-05-20T18:12:00.000+03:00

Sade valui hämärän läpi ja löysi suojaisimmatkin kolot Danagin varustuksesta. Läpikastuneena ja kylmissään se jatkoi taivaltaan suuren metsän läpi johtavaa polkua. Tämä matka oli ainoa, jonka Danag koskaan oli tehnyt. Siltä siitä tuntui, muilla matkoilla ei koskaan olisi merkitystä, vain tämä matka merkitsi. Outo jäykkyys rintaa painaen se oli hyvästellyt kotikolonsa tutun ja turvallisen lämmön. Nyt ei ollut muuta suuntaa, kuin eteenpäin. Danag ravisteli turkkiaan jatkaen samalla liikettään eteenpäin. Säälimättömästi iskeytyvät pisarat iskivät sen silmiin, sumentaen tumman maiseman välillä näkymättömiin. Danag joutui räpyttelemään nähdäkseen mihin astui ja pysyäkseen polulla. Välillä se henkäisi epätoivoisena matkan tuntuessa liian vaikealta. Karvaiset kyljet vetäytyivät hetkeksi lommoille, kun se päästi ilman purkautumaan ja samalla sen kurkusta karkasi pieni, valittava inahdus. Mutta Zenga oli vaarassa, Danagin oli pakko jatkaa eteenpäin, Zengan henki riippui siitä.

Muutamaa tuntia aiemmin Danag oli uneksinut kolonsa hiljaisessa kehdossa. Ulkoa vaimeasti kantautunut sateen ropina oli vaivuttanut sen suloiseen uneen. Se oli leijaillut haaveiden niityllä perhosia katsellen. Yhtäkkiä kolon suulta oli kuulunut kovaa ääntä. Danag oli säpsähtänyt heti jaloilleen ja kaikki aistit valppaina se katsoi pimeän läpi, kuono hiljaisesti haistellen sisääntulotunnelin ilmaa. Sitten se tunnisti Pomin äänen ja kaivautui kolon suulle. Pom oli lentänyt Kallokiasta ja läähättäen kertonut Danagille Zengan joutuneen vaaraan Ahilibin juhlissa. Ahilib hallitsi Kallokiaa yksin vanhempiensa kadottua matkallaan naapurimaakuntaan puoli vuotta aiemmin. Zenga sai kutsun juhliin Ahilibin nähdessä sen viikko sitten Kallokian markkinoilla, Zenga oli myymässä pihkaa isänsä kanssa. Varhain tänä aamuna Zenga oli isänsä saattamana lähtenyt Kallokiaan. Ja nyt Pom oli tullut kertomaan Danagille vaarasta, joka uhkasi Zengaa.

Danag saapui Kallokiaan ja suunnisti juhlatalolle. Talo sijaitsi suuren aukean laidalla, kirkkaasti valaistuna se erottui pitkän matkan päähän muuten hämärässä kylpevässä Kallokiassa. Nähdessään portailla seisovat vartijat, Danag päätti olla yrittämättä sisään pääoven kautta ja liikkuen valojen tavoittamattomissa se suunnisti palvelijoiden sisäänkäynnin luo. Ovi oli lukittuna ja Danag alkoi katsella talon lähellä kasvavia lenkorapensaita, jos jokin oksista olisi riittävän lähellä. Yhtäkkiä ovi aukesi ja valkoisiin pukeutunut kvantteri astui ulos kantaen jäterasioita ottimissaan. Kvanttereilla oli alemman luokan sensorit, joten Danag näki tilaisuutensa tulleen, kun kvantteri käänsi selkänsä ja alkoi syöttää rasioita jäteseinään. Danag livahti sisään.

Äänettömästi Danag liikkui keittiön seinustoja pitkin juhlatilaan johtavalle ovelle. Kvantterit liukuivat ovesta sisään ja ulos ja Danagin oli vain katsottava sopivan kuormitettu kvantteri, joka oli menossa saliin. Sellainen tulikin pian ja Danag luikahti salin puolelle ja piiloutui seinän vierustalla olevan valopaaden taakse. Siristeltyään hetken salin kirkkaassa valossa, alkoivat salin näkymät kaikessa järkyttävyydessään hahmottua Danagin tajuntaan. Keskelle salia oli muodostettu viiden häkin rivi. Zenga kyyhötti Danagista katsoen toisessa häkissä. Ahilib ja kolme pitkäkärsäistä ruudokkia pelasivat juhlasalin korokkeella olevalla kämmenpöydällä totuutta ja tehtävää. Kvantterit pitivät huolta, että mallubajuoma ei loppunut pelaajien käsien ulottuvilta. Ruudokkien kovaäänisestä murahtelusta sinertävää mallubaa oli nautittu jo runsain mitoin. Danagilta oli päästä voihkaisu, kun hän huomasi pelaajien edessä olevien kahden ensimmäisen häkin alle leviävät punaiset lammikot. Zengan isän liikkumaton hahmo oli mytyssä ensimmäisessä häkissä. Samassa eräs ruudokeista puhkesi innostuneeseen molotukseen, hän oli selvästikin voittanut ja määräsi tahtomalleen häviäjälle totuuden tai tehtävän. Danag ei ymmärtänyt mitä voittaja sanoi, mutta näki kuinka toinen hävinneistä ruudokeista nousi horjuen ja hörppäsi mellubapullostaan. Sitten se meni kolmannen häkin luo ja pisti rumat kasvonsa kiinni häkkiin katsellen sisällä peloissaan tärisevää metsäläistä. Danag näki, että se oli pieni, hopeaturkkinen olento. Ruudokki lipoi matomaisella kielellään ilmaa ja astahti sitten puoli askelta taaksepäin. Se nosti kuvottavat kätensä eteensä ja ryppyisen nahan sisältä ilmestyivät pitkät ja käyrät kynnet. Danag halusi huutaa ja juosta apuun, mutta se tajusi, että näin tekemällä se pääsisi vain omasta hengestään eikä kukaan pelastuisi.

Ahilibin vanhempien aikaan metsäläiset olivat aina tervetulleita juhliin. Silloin vallitsi yhteistyön aika, metsäläisten uurastus Kallokian hyvinvoinnin puolesta ei jäänyt huomiotta. Mutta vanhempien kadottua ja Ahilibin suruajan päätyttyä ja hänen otettuaan Kallokian johtoonsa, eivät metsäläiset enää saaneet kutsuja juhliin. Heidän työnsä hedelmät Ahilib kyllä poimi. Ahilib oli saattanut monia muutoksia voimaan koskien metsäläisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Hän oli kehittänyt tuotekiintiöitä ja niiden noudattamatta jättämisestä aiheutuvat sanktiot. Kallokiaan oli äskettäin alettu rakentaa työlaitosta, johon rikkomuksia tehneet metsäläiset tultaisiin tuomitsemaan tuotteliaaseen työhön. Zengan saama kutsu Ahilibin juhliin olikin herättänyt kahdenlaisia ajatuksia. Toisten mielestä oli Zengan velvollisuus, jopa kunnia mennä paikalle. Toisten mielestä asiassa oli jotain pahasti pielessä, mutta yhtä kaikki, Zenga ei voinut kutsusta kieltäytyä. Danag ei osannut olla huolissaan, koska Zenag lähti isänsä kanssa. Ruudokkien ilmestymisestä Kallokiaan ei kenelläkään ollut aavistusta.

Danag mietti kuumeisesti, ruudokki nautiskeli vieläkin tulevasta hirveydestä. Silloin Danag huomasi valopaaden taakse piilotetun säätöpaneelin. Danag muisti, että ruudokeilla, kaikista hirveistä voimistaan huolimatta, oli yksi suuri heikkous. Danag tutki kiihtyneenä säätöpaneelia ja laittoi sitten kostean tassunsa liukusäätimien päälle ja hivutti ne kaikki yhdellä nopealla liikkeellä ala-asentoon. Valot sammuivat. Danag lähti heti liikkeelle ja vapautti kaikki kolme metsäläistä. Iskuun valmistautunut ruudokki ja hänen kaksi kaveriaan murahtelivat umpisokeina pimeässä. Kuului kolinaa ja nesteen lorinaa. Kvantteri oli ilmestynyt säätöpaneelin luo ja valot leimahtivat saliin. Viimeinen, minkä Danag, Zenga ja kaksi muuta metsäläistä näkivät, oli kauhistuneen Ahilibin katse, kun metsäläisen tappoon valmistautuneen ruudokin kynnet olivat iskeytyneinä hänen kaulaansa.

Laura

2008-05-20T18:08:00.000+03:00

Nainen otti mustasta selkärepusta eväsrasian ja asetti sen varovasti kaksin käsin pidellen ikkunalaudalle valkokankaan telineen taakse.
Laura oli jo nuorena tyttönä, aloittaessaan ensimmäisessä työpaikassaan, heti keskikoulun päätyttyä, ottanut harteilleen päivystyksiä muilta, koska näillä oli tärkeitä menoja tai perhevelvollisuuksia. Lauran isäpuoli oli ollut alkoholisti ja väkivaltainen humalassa ollessaan. Laura muutti kotoa sen jälkeen, kun isäpuoli oli alkanut ahdistella häntä seksuaalisesti. Teini-ikäinen tyttö istui usein yksin myöhään perjantai-iltaisin suuressa toimistossa ja odotteli viimeisiä asiakirjoja tuovaa kuskia. Mutta Lauralla oli haave. Hän halusi oppia mahdollisimman paljon alasta ja edetä omin avuin. Siksi mikään työ ei ollut epätärkeä, kaikesta pystyi oppimaan ja kehittymään.
Nainen kiinnitti videotykin töpselin seinässä olevaan jakorasiaan ja kokeili, että laite toimi ja kankaalla oleva valoneliö oli mahdollisimman tasaisen muotoinen.
Lauran lähettinä alkanut ura eteni. Ensin konekirjoittajaksi, sitten vaativampiin toimistotehtäviin. Alkuun Lauraa suorastaan huimasi, kun hänen ansionsa nousivat muutaman ensimmäisen vuoden aikana miltei kolminkertaisiksi. Hän päätti osoittaa kiitollisuutensa työnantajaa kohtaan puskemalla työssään kahta hullummin. Vanhemmat työntekijät toppuuttelivat intomielistä tyttöä ja sanoivat suoraan, että tuota tahtia hän tekisi vielä jonkun heistä tarpeettomaksi. Lauran mielestä sellaiset puheet olivat kateutta.
Nainen kattoi pitkälle, suorakulmion muotoiselle pöydälle kahvikupit ja lautaset. Hän laittoi jokaisen kupin korvaan tummanpunaisesta servetistä taittelemansa linnun pyrstön.
Sitten hän muutti Helsinkiin, miehen perässä. Laura jätti mielellään taakseen pikkukaupungin ahdistavan, umpimielisen ilmapiirin Eräänä kauniina juhannuksena Laura vihittiin kotikaupunkinsa kirkossa. Hääviikonlopun jälkeen oli jälleen palattava toimistoon puurtamaan. Nuoren parin rahat eivät muuhun häämatkaan, kuin kotimatkaan riittäneet. Lauran mies oli nuori tyhjätaskuinen muusikko.
Nainen kävi valuttamassa kahvinkeittimessä valmistamansa kahvin huolellisesti puhdistamaansa valkeaan, suureen pumpputermokseen ja kantoi sen pöydän keskelle.
Laura rakasti miestään, mutta ei koskaan voinut täysin hyväksyä, että oli perheessä ainoa, joka kävi säännöllisessä päivätyössä. Mies oli usein työttömänä ja suunnitteli silloin aina kavereidensa kanssa loistavia liikeideoita . Lauran herätyskello soi samaan aikaan joka arkiaamu Melkein kymmenen vuoden avioliiton jälkeen, kumpikin kulki oikeastaan omia polkujaan. Laura huomasi yhä useammin viihtyvänsä työtovereidensa kanssa kaupungin baareissa työajan jälkeen, miehen puuhatessa musiikkiliikettä parin kaverin ja pankin kanssa.
Seuraavaksi nainen avasi huoneen nurkassa olevan kaapin alaoven ja laittoi esille lasisille lautasille siellä olevista keksipakkauksista kaksi eri lajitelmaa, yhden kumpaankin päähän pöytää.
Heidän avioliittonsa roikkui jo kuilun reunalla, kun Laura miltei kolmikymppisenä huomasi olevansa raskaana. Laura halusi saada lapsen ja pitää siitä huolta, vaikka yksin. Huikentelevainen, mutta pohjimmiltaan kiltti mies tahtoi kuitenkin pitää perheen koossa vauvan vuoksi. Äitiysloman aikana lapsi sai Lauran unohtamaan kellon kanssa juoksemisen ja närästävän stressin. Paluu työhön tuli liian äkkiä. Hänen alallaan alkoivat suuret rakennemuutokset. Lomautukset, irtisanomiset ja taloudelliset syyt olivat yhtäkkiä kaikkien huulilla Paperipinot, joita Laura selvitti kasvoivat moninkertaisiksi ja hänen oli entistä tiukemmin sinniteltävä pitääkseen työnsä.
Nainen kävi noutamassa keittosyvennyksen jääkaappiin edellisenä iltana laittamansa kivennäisvesipullot ja laittoi ne pyöreille metallisille tarjottimille korkinavaajien ja kertakäyttöpikarien kera.
Laura onnistui sinnittelemään vaikeiden aikojen läpi muuttumalla lähes robottimaisen tehokkaaksi työntekijäksi, joka ei koskaan valittanut mistään todellisesta. Yksityiselämässä ei sinnittely enää auttanut ja Laura erosi miehestään lapsen aloittaessa koulun. Yksinhuoltajuus iski pelottavana vastaan, kun lapsen hoidon taloudellinen puoli jäi miltei pelkästään Lauran hoidettavaksi. Hän alkoi lisätä ruokaostoksiinsa muutaman oluen iltaa varten. Tuntui vähemmän ahdistavalta ja uni tuli helposti. Laura ei edes huomannut, kun kaljaa meni jo useampi litra jokaisena iltana, paitsi sunnuntaina, se oli Lauran periaate.
Nainen katsoi ympärilleen ja kävi pyyhkäisemässä kämmensyrjällään keksinmuruja. Sitten hän otti tuolilla olevasta repusta hedelmäpussin ja muovisen kotelon.
Seuraavat kymmenen vuotta hujahtivat krapulaisena ylitöissä istuessa ja pienessä pöhnässä aamuyön tunteihin saakka televisiota katsellessa. Aika ajoin Laura riuhtaisi itsensä irti koomastaan ja teki pitkiä retkiä tyttärensä kanssa luontoon, leipoi tämän kanssa tai vietti telttalomaa uiden ja hupsutellen. Mutta nämä harvinaiset hetket vähenivät sitä mukaa kun tyttö varttui ja Lauran työkiireet kasvoivat. Hän vaihtoi työpaikkaa, mutta tahti tuntui vain kiihtyvän. Oli hetkiä, jolloin hän tajusi, että kaikki oli hänestä itsestään lähtöisin, eikä firman vaihtaminen mitään muuttanut. Mutta pelko, että joutuisi työelämän ulkopuolelle sai hänet kuluttamaan itseään kahta hurjemmin.
Hän avasi videotykkiin yhdistetyn tietokoneen ja asetti kotelossa olleen levykkeen koneeseen. Hän avasi Power Point ohjelman ja testasi, että levyke toimi.
Tyttären elämä alkoi mennä levottomaan suuntaan ja Laura syytteli humalapäissään itseään. Kun tytär juuri lukion kynnyksellä joutui hankkimaan abortin, Lauran elämä oli jo kaaosmaisessa tilassa. Hän yritti tukea lastaan ja kun tämä jonkun ajan kuluttua ilmoitti haluavansa muuttaa pois kotoa, Laura piti ajatusta ensin kammottavana, liian lopullisena ja pelästyi. Mutta kolmen keskiolutlitran jälkeen alkoi ajatus vaikuttaa jo ihan mukiin menevältä. Eipä tarvitsisi enää yhtään yrittää piilotella juomistaan ja saisi nukkua vaikka koko päivän ilman tunnon tuskia.
Nainen katsoi esitystä valkokankaalta ja tarkisti samalla ajan ranteessa olevasta kellostaan. Se oli viisitoista yli seitsemän.
Viime vuonna Laura oli joutunut leikkaukseen. Hän oli tiennyt vatsassaan tuntuvien möykkyjen olevan epänormaaleja, mutta kun hän vihdoin kävi näyttämässä niitä lääkärille, oli leikkauspöydälle jo kiire. Koko kohtu jouduttiin poistamaan, koska myoomat olivat päässeet niin suuriksi. Leikkauksen jälkeisenä viiden viikon sairaslomallaan Laura ensimmäistä kertaa alkoi ajatella elämäänsä ja sen suuntaa. Työhön paluu kuitenkin katkaisi nopeasti hennoilta ajatuksilta siivet ja mieletön painaminen ja iltakaljoittelu jatkui entiseen malliin.
Nainen otti hedelmäpussista kaksi värillistä kerää ja laittoi ne tietokoneen viereen. Samalla hän otti levykkeen suojana olleen muovikotelon ja laittoi sen hedelmäpussin kera repun pohjalle.
Firmaan tuli uusi, viiden vuoden sisällä jo kolmas, johtaja. Tämä alkoi välittömästi panna henkilökuntaa kuriin ja järjestykseen. Lauralle oli ehtinyt kerääntyä jo 32 vuoden kokemus samalta alalta, mutta uusi, Lauran Hitleriksi nimittämä johtaja nollasi Lauran työkokemuksen ja kohteli tätä kuin vähämielistä aloittelijaa, varsinkin, jos Laura uskalsi esittää eriäviä mielipiteitä kuukausipalavereissa. Yrityksistään huolimatta Laura ei kyennyt olemaan uudelle pomolle mieliksi ja mies alkoi pompottamisen ja puhuttelujen sarjan. Huhtikuussa Laura tuli sietokykynsä rajalle. Hän hakeutui päivystävälle lääkärille ja purskahti itkuun. Kahden viikon sairasloman aikana Laura alkoi laittaa elämäänsä järjestykseen ja lopetti juomisen.
Nainen otti keltaisen eväsrasian ikkunalaudalta ja asetti sen rauhallisin ottein tietokonepöydän alla olevaan roskakoriin.
Sairaslomalta palattuaan Laura kertoi työpaikalla, lääkärin ohjeiden mukaan, avoimesti uupumuksestaan. Vähän ajan kuluttua hän sai huomata jäävänsä usein ulkopuoliseksi entisistä käytäväkeskusteluryhmistä. Hän jatkoi kuitenkin työntekoaan kuin ennenkin ja nautti kuukausi kuukaudelta enemmän uudesta, selkiytyneestä minästään. Samanaikaisesti hänelle alkoi myös muodostua tarkempi käsitys omista taidoistaan. Ja hän opetteli sanomaan ei. Se ei ollut helppoa, varsinkin kun työkaverit ja pomo alkoivat kohdella häntä hankalana henkilönä, joka ei ollut yhteistyökykyinen.
Hän otti värikkäät kerät ja kieritettyään ne auki, ahersi hetken keskittyneesti jäykän tuntuisilla sormillaan.
Firmassa työskentelevä kolmekymppinen mies oli alkanut juoda. Hän esiintyi työpaikalla humalassa ja teki virheitä. Sitten hän mitään ilmoittamatta jäi pois työstä. Seitsemän viikon ryyppyputken jälkeen hän saapui toimistolle tutisevana ja viinalta haisten. Hitler ja toinen pomo veivät hänet lääkäriin. Miehellä oli kuulemma vapaa-ajan harrastuksesta aiheutunut stressi. Mies palasi työhön kahden viikon sairasloman jälkeen. Kuukausikokouksessa Hitler painotti, että miehellä on ollut vaikea burn out ja kaikkien olisi ymmärrettävä ja annettava tukensa miehelle, nyt kun tämä oli palannut töihin. Laura erehtyi kerran sanomaan eräälle työtoverille, että alkoholistilla on aina syitä juomiseensa. Pian tämän jälkeen Hitler kutsui Lauran puhutteluun ja sanoi tämän jyräävän muita ja ettei sellainen peli vetele. Lauran tulisi miettiä käyttäytymistään, jos halusi jatkaa firmassa. Hän määräsi samalla Lauran tästedes hoitamaan omien töidensä lisäksi myös kokoustarjoilun.
Nainen viritti ensin sinisen, sitten punaisen johdon, kokeillen huolellisesti, että liitoskohdat pitäisivät. Sitten hän otti reppunsa ja katsoi kelloa. Viisi yli puoli kahdeksan. Hän poistui huoneesta.
Tasan kello kahdeksan kuusi miestä asettui pöydän ääreen leikkisän miehekkäästi vitsaillen. Johtaja istui pöydän päätyyn, lähelle tietokonetta ja toivotti kaikille hyvää huomenta. Hän pyysi lähinnä ovea olevaa osastopäällikköä sammuttamaan hetkeksi valot ja käynnisti ohjelman. Valkokankaalle ilmestyi suuri punainen numero viisi. Johtaja ähkäisi kummastuneena, mutta tuijotti toisten tapaan kankaalle, kun numero vaihtui ensin neljäksi, sitten kolmeksi, kahdeksi, yhdeksi. Sitten tuli parin sekunnin tauko ja esiin tuli sierettyneen näköinen naisen käsi, jossa nivelien kohdalta paksuuntunut keskisormi sojotti pystyssä.
Sitten esiin ilmestyi numero nolla. . .

Linja-autossa on tunnelmaa

2008-05-20T18:07:00.000+03:00

Kaivan kuralla pilkutetusta käsilaukustani lipun ja loikkaan metrisen matkan pysäkiltä bussin loskakokkareiselle kumimatolle. Kolme pistettä, sanoo kuljettajan tylsistynyt ilme. Jäljessäni tuleva rouvahenkilö kahden kauppakassin kanssa saa häneltä noin kahdeksan pistettä, hymystä päätellen. Pisteitä lisäävät penkkien alle kierivät mandariinit ja vinoon tipahtavat silmälasit sekä polvistunut asento. Väistäen jaloissani värähtelevää sianpääsylttyä näytän matkakorttia lukijalle.

Bussissa on kuusitoista matkustajaa. Kaikki istuvat. Lisäksi päivän uurastuksesta väsyneinä penkeillä lepuuttelevat kuusi reppua, neljä käsilaukkua, sateenvarjo, kaksi muovikassia ja nahkakäsinepari. Bussin takapenkiltä löydän oman paikkani. Katselen, kun haisevalta näyttävä miespuolinen henkilö, jonka pakarat paljastavien farkkujen takaosassa on leveä ruskea raita, istahtaa käsineparin päälle. Hienohko naisihminen, joka on matkustanut käsineparin vierustoverina, katsahtaa terävästi käytävälle päin, mutta kääntää sitten koko olemuksensa ikkunaa kohti. Eiväthän ne toki hänen käsineensä olleet. Voi hyvänen aika ! Ei sentään, nehän ovat sitä paitsi ihan pilalla, olivat sitten kenen tahansa. Bussi lähtee liikkeelle. Ja pysähtyy saman tien valoihin.

Vanha kumara mummo pyörii kätensä varassa kolme kertaa tangon ympäri ja liukuu sitten alas kuskin takana olevaa seinää pitkin näkövammaisten paikalle. Valitettavasti vain mummo itse tarvitsisi paremmat lasit. Istahtaa koiran paikalle. Eikä muista laskea istuinta ensin alas. Puff ! Sinne katoaa mummo ! Vasemman puolen katsojien nenät osoittavat vielä hetken eteenpäin. Päät kääntyvät ikkunoita kohti, kun mummon pää ilmestyy näkyviin.

Oikean puolen katsojat kääntävät päitään bussin vieressä juoksevien, kättään heiluttavien surkimusten alennustilaa katsellen. Tuossakin äiti vauvan vaunuja työntäen ja toinen lapsi ilmassa lentäen aukoo suutaan. Eikö se tajua, ettei tänne mitään kuulu. Jopa vasemman puolen matkustajat kääntävät päitään, kun tuo hirveän aggressiivisen näköinen perheenäiti kolkuttelee keskiovea. Kun äiti näyttää katselijoille keskisormeaan, kymmenen niskaa naksahtaa, kun niitä kannattelevat päät kääntyvät hetkeksi lukemaan Pysähtyy-Stannar kylttiä. Sitä on äärettömän vaikea lukea valon ollessa sammunut, mutta taitavimmat saavat jo noin kolmen minuutin tuijottamisella tekstin näkyviin.

Kolmenkymmenenkuuden kaistanvaihdoksen jälkeen saavutaan seuraavalle pysäkille. Lihava mies asettuu seisomaan keskioven vastaiseen välikköön. Räkänokkainen ipana istuu yksin ikkunan vieressä ja potkii edessä olevan istuimen selkämystä. Ipanan äiti, jonka ipana on määrännyt istumaan toiselle puolelle käytävää, katsoo tiukkana ulos ikkunasta. Yhtäkkiä tasainen potkurytmi keskeytyy ja ipana jää tuijottamaan ikkunan vieressä seisovaa kookasta miestä ja tämän yläpuolella olevaa invalidikylttiä.

-Äiti.
-
-Äitiiii !
-No ?
-Onks toi paikka isopyllysille, jotka ei mahdu istumaan näihin tuoleihin ?
-
-Äiti hei, onks toi paikka sellasille isopyllysille jotka ei..
-Ei ole, se on invalidipaikka.
-Onks invalideilla isot pyllyt ?
-Ei o-

Bussi kallistuu vasemmanpuoleisten pyöriensä varaan sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhdissa. Kuski vetäisee kypäränsä ruskean silmikon alas. Koirapaikan mummo katoaa jälleen. Kyselevä ipana sinkoutuu käytävän poikki suu auki jääneen äitinsä kainaloon ja jää siihen toppasaappaat ilmaa vispaten. Nahkakäsineet paljastuvat haisevan miehen takamuksen alta, kun tämä lötkönä liimautuu hienon naisen kylkeen kiinni. Miehen nenä kaivautuu rouvan uhkeaan poveen. Oikealla puolella matkustaneista käytävälle tipahtaa kolme reppua, sateenvarjo ja löysäpöksyinen nuori mies, yhä kännykkäänsä puhuen.

-V…u mää sanosin niille et paras vaa et ne kustantaa munt sinne Nykkiin vaihto-oppilaaks tai saattaa käyrä niin et joillain on kotona koht v…un hankala ongelmanuari tieräks tyyliin bailui ja irtoseksii- Puhe hiljenee äkisti pojan ängetessä pystyyn ja kohdatessa bussilastillisen tiukkoja katseita. Nopeus tipahtaa tipahtamistaan ja kuljettajan tuima kurttuotsa on ilmestynyt taustapeiliin. Bussi pysäyttää urheilukentän kohdalla. Ovet suhahtavat auki. Vallitsee syvä hiljaisuus.

Poika ottaa tunnustelevan askeleen kohti takaovea vilkuillen anovan näköisenä jokaiseen ohi mennessään. Kun hän vihdoin poistuu räntäisen liejun peittämälle pientareelle, kuuluu uusi suhahdus ja bussi alkaa jälleen liikkua. Keski-ikäinen pariskunta alkaa taputtaa. Me muutkin olemme iloisia ja loppumatka sujuu pienen hymyn vireen siivittämänä. Takaikkunasta katson turkulaisen rämmintää. Kyllä se seuraavalla vuorolla kyytiin pääsee. Ja perillekin. Jos pitää suunsa kiinni.

Meeri Aava

2008-05-20T18:05:00.000+03:00

Osa 1. Kaiken se kestää

Meeri Aavan hartioissa kipunoi. Kymmenet lukulaitteen ohi vedetyt kissanhiekkasäkit ja mäyräkoirat painoivat lihaksia, silmissä välähtelivät pankkikortit, luottokortit, yhdistelmäkortit, bonuskortit ja sormissa tuntui tuhansien käsien kautta matkanneiden likaisten kolikkojen karsta. Meeri Aava oli kaupan kassa. Oli ollut jo 21 vuotta, eli siitä saakka, kun Kalevi Aava, Meerin elämän rakkaus ja heidän kahden lapsensa isä ilmoitti saaneensa tarpeekseen Suomen pienistä ympyröistä. Meerin hoidettaviksi jäivät miehen maahantuontiliikkeen velat. Poliisin hoidettavaksi jäi firman kirjanpito.

Meeri oli kasvattanut kaksi lastaan ja maksanut heidän koulunkäyntinsä kassan palkallaan ja kieltäytymällä omista tarpeistaan. Meeri muisti, kuinka ylpeä oli ollut lapsistaan katsoessaan heidän valkolakkisia päitään ylioppilasjuhlissa. Lapset olivat halunneet järjestää intiimit ylioppilasjuhlat Meerin kotona, vain he kolme olisivat paikalla. Meeri oli leiponut ja hössännyt, että kaikki olisi täydellistä. Lapset eivät ehtineet kuitenkaan maistaa pöydän antimista muuta kuin onnittelukortit, joiden väliin Meeri oli laittanut kummallekin sadan euron setelit. Seisottuaan viisitoista minuuttia Meerin olohuoneessa lapset jo tekivät lähtöä. Heillä oli kiire juhlimaan, olivat kuulemma menossa Espooseen ystäviensä kotiin ylioppilasjuhliin. Ystävien vanhemmilla oli suuri talo ja uima-allas. Lasten mentyä Meeri Aava katsoi heidän menoaan kerrostalokaksionsa ikkunasta. Lapset hyppäsivät hienon urheiluauton kyytiin ja auto kaasutti renkaat savuten pois Meerin kotikadulta. Lapset olivat menestyneet elämässään hyvin. Poika oli menestyvä liikemies, jolla oli oma IT-alan yritys. Tytär loi uraa kansainvälisen lääkeyhtiön markkinoinnissa. Kaiken tuon Meeri oli ylioppilasjuhlien jälkeen lukenut lehdistä.

Meeri Aava katsoi kelloa, työvuoro päättyi, hän sulki kassan ja lähti peltinen laatikko kainalossaan henkilökunnan tiloihin. Kun kassa oli luovutettu, Meeri katsoi pienen sotkuisen pöydän päällä lojuvia eilisen kuivaneita ja tämän päivän mustiksi palaneita korvapuusteja. Aamuvuorossa ollut palvelutiskin tyttö oli yhtäkkiä poistunut paikaltaan kesken paiston. Vasta, kun asiakkaat olivat valittaneet palaneen kärystä ja palvelun puutteesta, oli myymälänhoitaja tullut palvelutiskiin ja huomannut uunissa mustuvat pullat. Kaikki työntekijät saivat määräyksen rapsutella mustaa karstaa pullista tauoillaan, osa saatiin näin myyntiin eilisten leipien koriin 10 sentin alennuksella, loput myymälänhoitaja oli ylevästi antanut työntekijöiden käyttöön. Meeri päätti käväistä pesemässä kätensä ennen lähtöään. Vessaan ei tänään ollut kukaan ehtinyt, kaikki tauot olivat kuluneet rapsutushommissa, siinä ohessa piti taiteilla vielä eväiden syönti. Mutta myymälähenkilökunnan rakot olivat kestävämpää lajia, kuin keskivertokansalaisen, eihän sitä nyt halunnut kymmenen minuutin taukoaan vessassa tuhlata, kuin äärimmäisen pakon edessä. Vessan ovi ei auennut, kun Meeri käänsi kahvasta. Hän ravisteli kahvaa reippaammalla otteella ja kuului räpsäys. Lukko oli ollut korjaamatta jo monta kuukautta, myymälänhoitajan mukaan määrärahoja ei tässä neljänneksessä riittänyt tuottamattomaan remonttiin. Ovi aukesi ja Meeri näki palvelutiskin tytön istumassa pöntön reunalla silmät punaisina.

Meeri Aava otti tyttöä käsistä kiinni ja nosti tämän seisomaan. Sitten hän ohjasi hentoisen tytön pukukaappien luo ja he riisuivat essunsa ja pukeutuivat omiin vaatteisiinsa. Meeri istutti heidän kaupalle kuuluvat avaimensa ja rinnassa pidettävät nimilappunsa kahteen mustaan korvapuustiin, jotka hän sitten nosti myymälänhoitajan pöydälle keskeneräisen neljännesvuosiraportin päälle. Meeri otti tyttöä kädestä ja kahdestaan he kävelivät lihatiskin ohi ulko-ovelle päin. Myymälänhoitajan puupohjaisten sandaalien kiireinen läpsytys alkoi kuulua heidän korviinsa.
”Sinä tyttö, sinä, tästä päivästä ei sitten palkkaa makseta ja saat olla varma, että et selviä ilman kirjallista varoitusta. Itse asiassa minun pitäisi antaa sinulle potkut nyt tässä saman tien…….”

Meeri Aava kääntyi hitaasti, puristaen vapisevaa palvelutiskin tyttöä rohkaisevasti kädestä. Meerin silmissä loisti oudosti. Normaalisti hailakansiniset silmät hehkuivat turkoosia valoa ja kun Meerin katse osui myymälänhoitajan silmiin, tämä kavahti askeleen taaksepäin ja kesken lauseen auki jäänyt suu loksahti kiinni.

Meeri Aava ja palvelutiskin tyttö poistuivat alkuillan hämärään. He menivät kaupan vieressä olevalle parkkipaikalle ja yhtäkkiä Meeri pysähtyi. Alkoi kuulua tasaista, matalaa hurinaa.

Osa 2. Tehtävä alkaa

Kosla oli kerran ympäriajettu vanha, ruosteläikkäinen Volvo, jonka Meeri Aava oli ostanut kolme vuotta sitten veljeltään, kun tällä oli ollut rahapula. Veljellä oli nykyään joku sellainen cityauto, upouudelta se näytti ja veljen mukaan kuluttikin niin vähän. Pakkohan miehellä auto oli olla, kun oli niitä menoja niin paljon. Nytkin olivat naisystävänsä kanssa jossain kylpylässä. Kosla kulki mukavan tasaisesti hiljaisessa vauhdissa, mutta jos painoi liikaa kaasua, alkoi koko auto ravistella runkoaan. Siksi Meeri ei käyttänyt moottoriteitä lainkaan. Työmatkoihin Meeri oli alkanut käyttää Koslaa vasta viime vuonna, kun se kerran nyt oli olemassa ja vakuutuksetkin piti maksaa. Työhön tullessaan Kosla oli jäänyt parkkipaikan laitaan konepelti höyryten.

Meeri kääntyi tyttöön päin ja sanoi – ”Lotta, sehän sinun nimesi on, Lotta nyt lähdetään täältä.” Heidän seisoessaan siinä keskellä parkkipaikkaa, Koslan valot syttyivät ja sen jo aiemmin kuulunut matala hurina lähestyi, kun se hitaasti lähti liikkeelle naisia kohti juhannusruusupuskien vierestä. Sitten ääni hiljeni ja Kosla liukui naisten luo, tuntui kuin sen sisällä oleva moottori olisi sammunut, mutta hienoinen suhina kuului konepellin alta. Koslan ovet avautuivat ja Meeri viittoi Lottaa etupenkille. Lotta ei tajunnut näkemäänsä ja empi avoimen oven edessä, sitten hän varovasti kumartui ja istahti penkille. Lopulta hän nosti jalkansakin sisäpuolelle. Ovet sulkeutuivat. Autossa oli lämmintä ja siellä tuoksui kanelilta. Lotta, jonka koko nimi oli Lotta Ranta, katsoi ihmetyksestä mykkänä, kuinka Meeri Aava, vanhempi kassahenkilö, laittoi oikean kätensä kojetaulussa olevan pyöreän, appelsiinilta näyttävän nappulan päälle. Melkein heti Meerin sormien välistä, ihon lävitse alkoi välähdellä valoa. Sitten Meeri irrotti kätensä ja nojautui istuimeensa, otti turvavyön ja kääntyi Lottaa kohti.
- ”Tämä on Kosla ja se vie meidät matkalle. Sinun ei tarvitse pelätä, olet turvassa. Minä olen saanut tehtävän ja tarvitsen sinua, Lotta, mutta jos haluat, voit jäädä pois kyydistä.” Lotta Ranta katsoi Meeriin ja ympärilleen autossa. Kanelin tuoksu oli miellyttävä ja Lotalla oli hyvä olla. Lotta mietti, että tältä olisi tuoksunut hänen unelmiensa lapsuuden kodissa. Sellaista Lotan äiti ei ollut jaksanut pitää. Meeri Aavan lähellä leijui turvallisuuden tuntu, Lotta jotenkin tiesi, että tämä oli oikein, tämä oli hänen paikkansa. – ”Minä lähden mukaasi” Lotta lopulta sanoi. Sitten Kosla lähti liikkeelle, kevyen äänettömästi se liikkui parkkipaikalta.

Suoraan kohti pimeää iltataivasta.

Osa 3. Äiti, tule kotiin

Pubi oli sisustettu tummalla puulla ja seiniä koristivat kulmista käpristyneet elokuvajulisteet. Hämärässä valossa näkyi tuoppeja kallistelevia käsiä ja keskusteluihin syventyneiden, takit päällä pöydissä istuvien ihmisten kasvoja. Tiskin luona oli jonoa, baarinpitäjä veti hanasta kuin robotti ja ryppyisiä seteleitä laskettiin kassakoneen lähelle. Aamuvuoron asiakkaista osa oli jo käynyt syömässä lähikaupasta ostamansa lenkkimakkaralounaan, osa hörppi ravintonsa edelleen nestemäisenä. Jukeboksi soitti Rauli Baddingia, mutta automaatin ääni alkoi jo hukkua koko ajan voimistuvien keskusteluäänien alle.

Eräässä pöydässä istui kaksi naista. Kummankin kasvoilta oli jo kauan aikaa sitten kuihtunut pois terveen ihon väriskaala. Nuhruisissa verkkaritakeissaan heitä ei voinut erehtyä luulemaan oluelle poikenneiksi sauvakävelijöiksi. Likaiset hiukset, joissa näkyi pois kasvavaa kotipermanenttia ja vaalennusvoiteen polttamaa hapsua. Pöydän sijainti oli huolella valittu, siitä heidät pystyi näkemään kapakkaan saapuva ihminen. Heidän katseensa rekisteröivät jokaisen sisään astuvan, varsinkin miespuolisen. He eivät paljoa toisilleen puhuneet. Tutuille he heilauttivat puolityhjää tuoppia. He pelasivat pubilottoa, kuusi oikein tuli, kun joku vanhemmista miestutuista oli saanut eläkerahat tai sitten pubiin asteli vierailija. Seitsemän oikein iski, kun tällainen mies näki heidän kohotetut tuoppinsa ja houkuttelevaksi harjoitellut pään liikkeensä. Silloin saattoi käydä niin, että mies ikään kuin ajautui heidän pöytäänsä haettuaan tiskiltä oman juomansa. Tänään ei vielä ollut tapahtunut mitään, tosin iltakin oli vasta aluillaan. Naiset joivat omaan laskuunsa, aika hitaassa tahdissa.

Pubin takapiha oli autio, lastauslaiturilla seisoi metallisia kuljetushäkkejä ja muovisia kuljetuslaatikoita. Yksi kirkas lamppu valaisi laituria ja asvaltilla lojui roskaa. Kosla laskeutui aivan laiturin viereen. Lotta Ranta katsahti Meeri Aavaan. Meeri taputti tyttöä kädelle
”Tiedän, että tämä on tuttu paikka sinulle.”
”En minä…” Lotta aloitti, mutta Meeri jatkoi
”Äitisi sinut tänne toi. Odottelit täällä takapihalla, että joku tulisi tupakalle. Että voisit pyytää äitiäsi tulemaan kotiin. Aluksi menit aina ovimiehen luokse, mutta äitisi kielsi, sanoi, että kohta sossun tädit vievät sinut lastenkotiin, jos siellä pyörit.”
Meeri katsoi Lottaa, joka oli laskenut päänsä rinnalleen.
”Ei äiti kuitenkaan tullut kotiin, vaikka olinkin hakemassa. Lakkasin tulemasta.”
”Nyt haetaan äiti.” Meeri sanoi ja kääntyi takapenkille päin.

Kun hän kääntyi takaisin istuimelleen, hänen kädessään oli hiuspanta, johon oli kiinnitetty keskelle hopeanvärinen kaistale. Meeri Aava auttoi pannan Lotta Rannan päähän ja samalla Koslan ovet aukenivat. Nuori tyttö seurasi vanhempaa naista lastauslaiturin portaita pubin takaovelle. Vanhempi nainen laittoi kätensä lukitun oven kahvalle ja piti sitä siinä hetken aikaa. Hänen kätensä alta heijastui taas tuota merkillistä valoa ja yhtäkkiä takaovi oli auki.

He astuivat tavaroita ja roskia täyteen ahdetun käytävän kautta sisään pubiin. Pöytiä siivoamassa ollut baarinpitäjä pysähtyi kesken rätin pyörittämisen ja aikoi selvästikin sanoa jotain sisään tunkeutuneille. Meeri käänsi katseensa häneen ja katsottuaan hetken Meerin silmistä säteilevää turkoosia, baarinpitäjä jäi hiljaisena niille sijoilleen. Meeri kääntyi Lotan puoleen ja pyysi tätä hakemaan äitinsä. Lotta katsoi kysyvästi Meeriin, mutta tämä sanoi vain –”Pyydät vain äitiäsi tulemaan kotiin.”
Lotta oli heti nähnyt äitinsä ja tämän ystävättären ja lähti heidän pöytäänsä kohti. Äiti ei huomannut Lottaa, vaikka Lotta seisoi äidin pöydän vieressä. Ystävätär sen sijaan huomasi paikallaan seisovan nuoren tytön ja tönäisi Lotan äitiä katsomaan. Äidin kasvoille ilmestyi aivan ensimmäiseksi harmistunut ryppy. Eeva Ranta kun oli juuri huomannut, että ovesta vihdoin käveli ensimmäinen sopiva juoman tarjoajaehdokas. Sitten vasta hän tunnisti tyttärensä ja aikoi selvästi äyskäistä tälle jotain, kun Lotta Ranta avasikin suunsa ja sanoi
”Äiti, tule kotiin.”
Samassa Lotan otsapannan hopeinen kaistale alkoi sykähdellä valojuovaa, joka osui Lotan äidin kurttuiseen otsaan, vihainen ilme suli pois ja Lotan äiti nousi ylös ja hän otti Lottaa kädestä kiinni. Hämmentynyt Lotta Ranta etsi katseellaan Meeri Aavaa ja näki tämän takaoven luona. Vanhempi nainen hymyili rohkaisevasti ja Lotta alkoi johdattaa äitiään pois pubista.

Kolme hymyilevää naista istui kanelintuoksuisessa Koslassa, joka irtaantui pubin takapihalta.

Osa 4. Muutto

Eeva Ranta istui Koslan penkillä ja sulki silmänsä. Muutaman hetken hänen elämänsä vilahteli kuvina jossain pään sisällä. He olivat olleet Aaron kanssa kaikkien kadehtima taiteilijapari. Aarolla oli bändinsä ja Eeva maalasi. Eeva kulki Aaron mukana keikoilla ja heidän rakkautensa oli vapaata. Suhde oli avoin, eivätkä Aaron syrjähypyt horjuttaneet sitä, koska Eeva aina kuitenkin oli Aarolle se ainoa oikea nainen. Sitten tuli Lotta ja Eevan sydämen täytti suuri uudenlainen rakkaus. Alussa kaikki oli innostunutta touhua täynnä, vauva puettiin rokkivaatteisiin ja se kulki mukana treeneissä. Mutta pikku hiljaa Eeva alkoi jäädä Lotan kanssa kotiin, Lotan hoitaminen meluisella treenikämpällä oli hankalaa. Eeva järjesti kotia Lotalle paremmaksi ja yritti saada Aaronkin ymmärtämään, etteivät kaverit enää voineet tupsahtaa milloin tahansa juomaan, polttelemaan ja kuuntelemaan musiikkia kovalla. Ja että Aaron olisi keikkatuloistaan annettava Eevalle rahaa vauvan tarpeita varten. Kun kaikki jatkui Aaron kohdalla, kuin ennenkin, alkoi Eeva huomautella asioista yhä jyrkemmin. Sitten Aaro yhtäkkiä oli pakannut kitaransa eräänä iltana Lotan ollessa alle vuoden ikäinen. Miehen luovuus kun kuulemma kärsi ainaisesta vauvan itkusta ja siitä, että hänen elämänsä oli alkanut tuntua vankilalta, aina oli vaan vauva sitä ja vauva tätä. Eeva jäi Lotan kanssa yksin, kaikki heidän yhteiset ystävänsä jatkoivat Aaron ympärillä pyörimistä, varsinkin kun Aaro oli saanut uuden levynsä julkaistuksi ja teki kiertuetta. Rahaa Aarolta ei Lotan elatukseen riittänyt edelleenkään.

Kun Lotta oli vuoden ikäinen, Eeva meni työhön siivousfirmaan päivävuoroon, Lotalle löytyi päivähoitopaikka. Palkka ei riittänyt kaikkiin menoihin ja Eeva joutui turvautumaan erilaisten virastojen tukiin. Hetken aikaa kaikki toimi ja vaikka Eeva oli uupunut, olivat yhteiset hetket Lotan kanssa suloisia. Mutta sisällä häntä kaiversi, ettei maalaamiseen enää riittänyt aikaa eikä voimia. Eevasta alkoi tuntua, ettei hänellä enää ollut omaa elämää lainkaan. Kuin varkain alkoholi kiemurteli ennen kovastikin juhlineen Eevan elämään. Ensin vain pullollinen viiniä silloin tällöin Lotan mentyä nukkumaan. Mutta määrä kasvoi nopeasti ja pian alkoivat työstä poissaolot. Laskut ja sotkuiset asiat alkoivat kasaantua ja lopulta, kun Lotta oli kuuden vanha, Eevan elämä pyöri jo täysin juomisen ympärillä. Seurasi vuosia, jolloin Eevan toimia ohjasi juomisen himo, Lotta oppi jotenkin selviämään humalaisen tai krapulaisen äidin ja tämän ryyppykavereiden parissa. Sitten tyttö oli muuttanut pois kotoa, Eeva ei ollut täysin varma miten vanha Lotta tuolloin oli ollut, mutta ei kauaa ollut jaksanut asiasta olla huolissaan, kyllä tyttö pärjäisi.

Eeva Ranta avasi silmänsä ja vilkaisi vierellään istuvaa tytärtään. Lotta käänsi samaan aikaan päänsä ja heidän katseensa kohtasivat ja he jäivät sanattomina paikoilleen. Meeri Aava kumartui ottamaan Koslan ovitaskusta pienen muovisen rasian. Eevan ja Lotan yhä katsoessa toisiinsa, Meeri avasi rasian ja poimi siellä olevat nahkaiset rannekkeet, niihin oli kiinnitettyinä turkoosin väriset, hohtavat kivet. Hän kääntyi vieressä istuvien puoleen ja kiinnitti rannekkeen kumpaisellekin. Turkoosit kivet alkoivat hehkua ja yhtä aikaa sekä Eeva että Lotta tunsivat, kuinka heidän yhteisen elämänsä muistoista nousi esiin kauniita kuvia, huonompien asioiden kuin haalistuessa muistin lokeroissa. Lämmin ja ihana tunne levisi heidän jäseniinsä ja kyyneleet silmissä he halasivat toisiaan ahtaalla istuimella. Sanat, jotka vielä hetki sitten olivat olleet kummankin huulilla, olivat kadonneet. Ei ollut enää mitään anteeksi pyydettävää, ei anteeksi annettavaa.

Kosla kiisi hämärtyvän kaupungin yllä. Se liikkui kohti erästä teollisuusaluetta ja alkoi sitten pudottaa korkeutta pikku hiljaa. Kadun varrella oli vanhoja, eri tyyliin rakennettuja varastoja, pajoja ja korjaamoita. Aivan kadun loppupäässä, toisista rakennuksista hieman erillään, oli laikukkaan betoninen kaksikerroksinen, viimeksi käytettyjen autojen kauppana toiminut rakennus. Vanha mainoskyltti oli edelleen toisen kerroksen seinässä.

OSTAA – MYY – VAIHTAA

Tila oli ollut tyhjillään jo kauan, huono kunto ja sijainti eivät olleet vuokraajia houkutelleet. Kosla laskeutui sammuneen katulampun alle ja naiset astuivat ulos viileän kosteaan ilmaan. Meeri Aava johdatti Eevan ja Lotan rakennuksen alaovelle ja laittoi kätensä hetkeksi lukon päälle. Kuului särähtävä ääni, kun vanha lukko aukesi. Sisällä oli säkkipimeää ja ilmassa tuntui homeen ja moottoriöljyn tuoksua.
”Tämä on uusi kotimme.” Meerin ääni sanoi ja ovi sulkeutui heidän perässään.
Naiset kuulivat ulkoa hienoista hurinaa. Kadulle jäänyt, himmeästi valaistu Kosla oli lähtenyt liikkeelle. Se siirtyi hetkeksi autoille tarkoitettujen kaksoisovien eteen ja nämä liukuivat sivuun kiskoillaan naristen. Kosla siirtyi sisään halliin ja ovet sulkeutuivat. Hetken aikaa oli hiljaista ja kuului vain vaimeita napsahduksia, kun oven liukumekaniikka piti sammuttamisen jälkeistä ääntä. Meeri Aava ojensi kätensä kohti oven viereistä seinää ja hetken aikaa kuului vaimeaa rasahtelevaa ääntä hallin eri puolilta. Kun ääni loppui, syttyivät valot. Kaikkien ikkunoiden eteen oli ilmestynyt valoa läpäisemätön alumiininen verho.
”Tulkaa perässä.” Meeri johdatti joukon toiseen kerrokseen vieville portaille ja kivuttuaan ylös he seisoivat sinisen oven takana. Ovi aukesi itsestään ja naiset astuivat uuteen kotiinsa.

Ikkunat olivat tässäkin tilassa peitetty, mutta harmaan alumiinin peittivät lintukuvioiset paksut verhot. Ovelta näkyi pitkälle kerroksen tiloihin. Lattioilla näkyi siellä täällä erimuotoisia ja värisiä mattoja. Sisääntulon lähellä oli vanha puinen vaatenaulakko. Keittiö oli kodikkaan näköinen, lattialla oli räsymattoja ja ruokapöydän yläpuolella roikkui kauniin valon luova oranssin värinen valaisin. Keittiön vieressä oli avara kylpyhuone, jonka seinäkaakeleissa uivat siniset pikkukalat. Oleskelutilassa suuret, pehmeät kulmasohvat ja pöydälliset jalkalamput toivat miellyttävää tunnelmaa. Makuutiloissa oli sänkyjen lisäksi vaatekaapit, yöpöydät ja tuolit. Lotta Ranta ja hänen äitinsä olivat seuranneet Meeri Aavaa hiljaisina ihastellen näkemäänsä, mutta mihinkään ei ollut pysähdytty sen kummemmin tarkistelemaan. Melko nopeasti he näin olivat tulleet suljetun oven eteen.
”Tämän oven takana on se paikka, jossa kaikki työ tehdään. Meidän kotimme on nyt täällä.” Lotta ja Eeva katsoivat Meeriä kysyvästi.
”Entä Pingo?” Lotta kysyi. Pingo oli Lotan pikkumarsu. ”Ja entä vaatteet?”
”Kaikki tarvitsemamme on täällä, vaatteetkin. Ja Pingo.” Meeri hymyili Lotalle. ”Pingo on häkissään sinun makuutilassasi, ehdit kohta käydä sitä tervehtimässä. Mutta nyt….”

Meeri Aava asetti kätensä oven vieressä olevalle valoa vilkkuvalle nappulalle.

Metsäretki

2008-05-20T18:04:00.000+03:00

Mäen puolivälissä Eila nousi pois polkimilta ja talutti pyöränsä pientä polkua pitkin tutulle kivelle. Puolukan varret olivat täynnä kukkia. Myöhemmin syksyllä saisi mukavasti säilöön, jos vain ehtisi metsälle asti. Eila laittoi pyöränsä nojalleen mäntyä vasten, riisui kypärän ja ripusti sen ohjaustankoon roikkumaan. Hän istahti pehmeän sammaleen peittämälle kivelle. Tässä hän oli istunut monet kerrat ennenkin. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja niisti. Läheisen puun oksalta lähti lentoon jokin lintu. Eila kuunteli, jos tunnistaisi sen äänestä. Silmät olivat sen verran hiestyneet, ettei hän pystynyt erottamaan mikä se oli. Mitään ei kuulunut, varmaan räkättirastas, niitä oli täällä paljon. Tänään hän oli käynyt lähteellä katsomassa, vieläkö se olisi käytössä. Kahdeksan vuotta oltiin asuttu siellä hirsitalossa meren rannalla. Hänen mieleensä oli tullut talviset vedenhakumatkat lasten kanssa. Suuri saavi puisen reen päällä loiskuen he olivat punnertaneet kapeaa tietä, jarruttaneet varovasti loppumäessä, ettei saavi olisi kaatunut. Kaikki osasivat silloin käyttää vettä varoen. Nykyään tuli itsekin välillä laskettua hanasta pitkään, ennen kuin tuli tarpeeksi kylmää. Ihan niin kuin ei voisi laittaa jääkaappiin kannullista ja ottaa sieltä, kun janottaa. Eila huiskaisi hyönteisen pois korvaltaan. Ei kai vaan hirvikärpänen. Hän kokeili muutaman kerran, ettei korvan takana tuntunut mitään.
Mustikkamuki tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. Vanhin tytär, joka aina oli rustaillut tarinoita, oli kirjoittanut äitienpäiväksi runon. Siinä oli ollut mustikkamuki. Tytön kanssa tuli kykittyä monet kerrat mustikassa ja puhuttua kaikenlaista. Runsas vuosi ja tyttö täyttäisi viisikymmentä. Ja nuorin lapsi, sellainen taistelija siitäkin vihdoin löytyi ja nyt sekin oli jo isoäiti. Kolme lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Isoisoäiti. Huh-huh, miten aika vaan oli hurahtanut. Poika, jos olisi saanut elää, olisi tänä vuonna täyttänyt neljäkymmentäviisi. Ja esikoinen, liian hento tähän maailmaan, olisi jo viidenkymmenen.
Eila sulki silmänsä ja kuunteli hiljaisen tuulen vireen lohduttavaa ääntä ympäröivissä puissa. Sielläköhän ne odottivat ylhäällä häntä, äitiä. Kumpaisenkin hän ottaisi polvelleen ja puhuisi rakkautensa syvyydestä. Halaisi ja suukottaisi. Laulaisi lempilauluja ja silittäisi kummankin päätä yhtä aikaa. Sitten kun se aika tulisi. Polvissa tuntui hienoinen tykytys. Avaamatta silmiään Eila hieroi käsillään varovasti. Joskus se helpotti hetkeksi. Nenään leijui hienoinen lahon tuoksu. Eila veti sisäänsä ikiaikaista metsän aromia ja tunsi kuinka voima suorastaan virtasi sisimpään. Monta lohdullista hetkeä hän oli tuon saman luonnon parfyymin tuoksuessa saanut elää. Metsän syleilyssä, kattona ainoastaan Jumalan taivas, hän oli koonnut elämänsä sirpaleisia palasia. Ja aina kun hän oli palannut arjen haasteiden mylläkkään, tuo metsän rauhaisa tuoksu, kuin ratsain vierellä kulkeva enkeli, oli rohkaissut häntä askeleen alkaessa painaa. Ja ne kerrat, jolloin jokapäiväinen puurtaminen katkesi syksyisen rajun myrskyn metsissä soittamaan vahvaan sinfoniaan. Tai taivaan pimetessä keskellä päivää ja suurten, lämpimien vesipisaroiden nostaessa kuivasta niitystä makeankostean tuoksun. Joskus teki mieli juosta ilkosillaan tanssimaan harakankellojen ja niittyleinikkien sekaan, sateen villistä rytmistä nauttimaan.
Jostain nousi ajatuksiin lasten melkein neljäkymmentä vuotta sitten järjestämä yllätys. Salaperäinen supatus pihalta ja eteisestä ja sitten kotitöistä hieman vastahakoisesti irtautuvaa äitiä jo johdateltiin metsäpolkua pitkin suuren salaperäisyyden vallitessa. Kallioaukea oli siivottu sammaleesta ja siihen lapset olivat istuttaneet hänet yleisöksi Kallioteatterin esitykseen. Metsä raikui lapsen äänistä, kun itse tehdyt laulut ja kohtaukset saivat ensi-iltansa. Eila oli taputtanut ja hurrannut asiaan kuuluvasti. Kunpa sen hetken olisi voinut pysäyttää. Että lapset olisivat jääneet kasvamatta ja hän tänäänkin puuhaisi kahvit pöytään teatterin kunniaksi. Ja lasten poskilla hehkuisi innoituksen puna ja silmissä kimaltaisi malttamaton tulevaisuuden odotus.
Eila säpsähti ajatuksistaan, kun jotain kosteaa tipahti nenänpieleen. Ja sitten ylähuulelle. Hän avasi silmänsä ja katsoi ylös. Tummavatsaiset pilvet olivat ilmestyneet puiden latvojen yläpuolelle ja sadetta tihkui niiden laidoilta. Eila nousi kiveltä, tämä oli hyvä paikka istua, lähtiessä sai tukea kiven vieressä kasvavasta koivusta. Hän kiinnitti kypärän ja lähti taluttamaan pyöräänsä kohti kävelytietä. Noustessaan ajamaan kaupunkia kohti hän mietti, että hänen sydämessään oli ovia, joiden takana kaikki elämän hetket olivat, paikoillaan, odottamassa. Tänään istuessaan metsän kivellä, hän oli käynyt joidenkin ovien takana. Eilan kasvoille nousi hymy. Kaikki oli tallessa. Kaikki tärkeä

Nalle

2008-05-20T18:03:00.001+03:00

Nalle oli viimeinen huudettava esine hyväntekeväisyyshuutokaupassa. Lapset eivät siitä olleet kiinnostuneita, se oli kulunut ja näytti pelottavalta, koska sillä ei ollut silmiä. Nainen huomasi pöydälle yksin jääneen pehmoeläimen ja otti sen syliinsä kuin lapsen. Hän maksoi nallesta kaksi euroa ja vei sen kotiinsa. Uudessa kodissaan nalle sai paikan kirjahyllyn päältä. Yöllä nalle kipusi alas ja hiipi nukkuvan naisen sängyn viereen. Siinä se seisoi kuin patsas paikoillaan kuunnellen naisen unta.
Aamulla nalle oli tavallisella paikallaan kirjahyllyssä. Mutta joka yö se tuli naisen luo tämän nukkuessa. Tätä jatkui, kunnes eräänä päivänä nainen tapasi miehen ja lopulta mies jäi naisen kotiin, nukkui naisen kanssa samassa sängyssä. Öisin nalle hiipi sängyn viereen ja katseli naisen vieressä nukkuvaa miestä. Sitten se eräänä yönä nosti tassunsa ja…
Seuraavana aamuna mies valitti naiselle, että oli nukkunut huonosti ja hänellä oli jotain kummaa särkyä. Sama asia toistui, kunnes oli kulunut viikko ja miehen olemus oli repsahtanut ja silmät olivat punareunaiset. Mies tilasi itselleen ajan lääkäriin tuskaisten kipujensa vuoksi. Nainen oli keittänyt kahvit miehen saapuessa lääkäriltä. Mutta tullessaan ovesta, mies ei riisunut kenkiään. Naisen yrittäessä kysellessä mitä oli tapahtunut, mies pakkasi tavaransa ja lähti, sanaakaan sanomatta.
Sinä yönä nainen itki sängyssään. Nalle seisoi makuuhuoneen hämärässä nurkassa odottaen naisen nukahtamista. Tyhjien silmäaukkojen kohdalta valui jotain, joka kimmelsi katulampun hohteen osuessa siihen.

Pikku Pirun huono päivä

2008-05-20T18:02:00.000+03:00

Sinä aamuna kaikki meni päin seiniä. Pieni Piru löi varpaansa sängyn jalkaan noustessaan levottoman yön jälkeen. Nälkäisenä ja silmät rähmien Pieni Piru kömpi keittiöön aamupalalle. Kahvipurkki levisi tiskipöydälle ja pyyhkiessään syntynyttä sotkua hän kaatoi jugurttipurkin, jonka sisus valui pitkin kaapin ovea Pienen Pirun varpaille. Kumartuessaan pyyhkimään sotkua hän löi päänsä tiskialtaan reunaan. Yhtäkkiä syvä uupumus valtasi koko sen käppyräisen olemuksen. Voimattomana Pieni Piru istahti lattialle ja kätki kasvonsa käsiin. Pian alkoivat hennot hartiat vavahdella. Kaikki oli pilalla.

Juuri tänään hänen piti tehdä pirullisimmat pikku tekosensa. Oveen teipatussa tehtävälistassa oli monenmoista ilkeyttä varattuna viattomien ihmisten päivää pilaamaan. Siinä olivat tikkukirjaimin kirjoitettuna lasten nipistelyt, renkaan puhkomiset, tahmean mansikkamehun levittäminen rapun portaisiin, kaupan maitokuorman kaataminen, pullojen rikkominen koirapuistossa. Päivän ehkä suurin kiusa oli odottamassa tietokoneessa, katalasti leviävä virus, joka muutamassa tunnissa leviäisi toimistoihin ja muuntelisi tärkeitä ohjelmia ja tiedostoja, aiheuttaen lopulta ikäviä haittoja monille ihmisille, kun heidän työnsä alkaisivat epäonnistua. Tekeillä olevat kaupat menisivät pieleen, tarjoukset olisivat virheitä täynnä, muistutukset menisivät vääriin paikkoihin, tilastot näyttäisivät huonoa tulosta.

Mutta Pieni Piru ei jaksanut ajatella muuta kuin omaa surkeuttaan. Silmät punaisina, räkä rinnuksille valuen se lopulta nousi ja meni takaisin sänkyyn. Tänään ei ollut hyvä päivä tehdä pahuuksia se päätteli ja vetäisi viltin korvilleen. Huomenna olisi parempi päivä, se ajatteli. Pian jo kuuluikin pientä korisevaa ääntä, kun Pieni Piru nukahti.

Makoisia unia Pieni Piru, pienen pieni, hentosiipinen keiju kuiskasi makuuhuoneen verhon takaa ja lennähti avoimesta ikkunasta heräävään aamuun.

Pyörä

2008-05-20T18:00:00.002+03:00

Aino seisoi kampaamon kulmalla ja odotti Suskia. Sen piti aina koulun jälkeen mennä kotiin soittamaan äidilleen töihin, muuten sen äiti sai ihme hepuleita. Se oli uhannut laittavansa poliisit Suskin perään, jollei mitään kuulu tunti koulun loppumisen jälkeen. Hirvee nipo. Aino katseli pikkuveljensä Jonin sekoilua rivitalon Santerin kanssa. Pojat repivät ruohoa jalkakäytävän vierestä ja tunkivat sitä toistensa paidan kauluksista sisään. Koulureput olivat lentäneet sireenipuskan alle. Santerin äiti oli sunnuntaina huutanut niin että piha raikui pojalleen, ettei tällä olisi enää mitään asiaa Jonin kotiin. Santeri oli lauantaina tullut hakemaan Jonia ulos. Aino oli ollut Jonin kanssa parvekkeella ovikellon soidessa ja he olivat vain ehtineet paikalle todistamaan, kun äiti avasi oven, tuhisten itsekseen aika hyvässä nousukännissä. Äidin puheesta ei vieraammat välttämättä saaneet selvää. Sillä meni aina viina heti kielilihaksiin. Äiti oli sohlannut jotain uunissa polttamansa mustikkapiirakan kanssa. Santeri oli kieltäytynyt äidin tarjoamasta palasesta. Sitten Santeri oli halunnut vessaan ja oli nähnyt isän kaverin, Anden jättämän verisen ruiskun roskiksessa. Mitä se meni ihmisen roskia tonkimaan, Aino ajatteli. He olivat Jonin kanssa selittäneet Santerille tuttavien sokeritaudista. Mutta Santerilla ei kaikki ollut ihan kotona, se oli kertonut kaiken äidilleen, kuten aina. Kielikello ja mammanpoika. Suski ilmestyi naama virneessä.

-”Arvaa mitä. Mä saan tänään sen kännykän.” Suski hyppi Ainon ympärillä. ”Vähäks mä olen iloinen. Mennääks nyt kattoon sitä sun uutta pyörää ?” Isän kaveri oli lauantaina raahannut hienon vaihdepyörän rappuun ja ilmoittanut Ainolle, että se olisi hänen. Palkaksi hyvästä koulumenestyksestä. Isä oli nauraa rätkättänyt Ainon ilmeelle, kun he olivat lähteneet katsomaan pyörää. Aino oli ajanut myöhään yöhön pihaa ympäri. Joni riehui, kun se ei ollut saanut pyörää. Se oli huutanut ja itkenyt äitiä. Mutta siinä vaiheessa äiti oli jo sammunut olohuoneen sohvalle. Sieltä se oli joskus aamuyöllä kammennut itsensä parvekkeen ovelle. Isä ja Ande olivat juuri puhuneet jostain tosi tärkeästä ja vetäneet tupakkaa posket lommollaan. Aino oli käynyt monta kertaa sanomassa isälle, että tulisivat sisälle, naapurit kurkkivat parvekkeiltaan vihaisen näköisinä. Mutta isän puhetta ei pystynyt keskeyttämään. Kun äiti sitten oli alkanut raakkua jotain kirosanoja, isä oli tönäissyt sen päin nojatuolia. Tuoli oli siirtynyt ja heilauttanut kahvipöytää, jonka päällä olevat lasit ja pelikortit olivat levinneet pitkin lattiaa. Silloin isä oli suuttunut. Joni oli herännyt hirveään kolinaan sänky ja pyjama likomärkänä. Aino oli huutanut isälle, että jättäisi äidin rauhaan. Joni oli itkenyt eteisessä räkä valuen. Ande oli koko tapahtuman ajan vain istunut parvekkeella pois päin katsellen. Isän kaverit ei koskaan halunneet ottaa kantaa, isä oli niille kai liian tärkeä. Kun isä oli palannut parvekkeelle jatkamaan Anden kanssa, Aino oli antanut Jonille kuivan pyjaman ja vaihtanut lakanat. Sitten hän oli käynyt katsomassa äitiä. Tämä oli sammunut sohvalle kaljapullo kädessään. Aino oli ottanut pullon äidin kädestä ja laittanut sen pöydälle.

-”Joo, mennään.” Aino sanoi. Hän oli kuvaillut uutta pyöräänsä koulussa kaikille. Siinä oli vaihteet ja käsijarrut, Ja tosi leveät maastorenkaat. He kävelivät mäkeä ylös nurmikossa makaavien Jonin ja Santerin ohi.
-”Joni hei, älä viitsi sotkea vaatteita.” Aino huusi veljelleen. Isä ei koskaan huutanut Jonille sotkemisesta, Ainolle kyllä. Että ison siskon piti vähän katsoa perään. Aino oli alkanut itse pestä omia vaatteitaan. Äiti onnistui aina värjäämään kaikki siniseksi tai punaiseksi.
-”Joo, joo. Turpa kiinni Aino.” Joni näytti keskisormea.
-”Itelles.”

Aino avasi kellariin johtavan oven ja napsautti valot pitkään käytävään. Pyöräkellarin ovi oli tosi tiukka ja kesti hetken, ennen kuin Aino sai sen auki.
-”Saanksmä sitten kanssa ajaa sillä ?” Suski kysyi heidän astuessaan sisään.
-”Joo, totta kai. Mutta vaan tässä pihalla.” Aino laittoi valot ja katsoi paikkaa, johon hän oli eilen illalla pyörän jättänyt. Se oli tyhjä ! Aino tutki koko pyöräkellarin, mutta pyörää ei näkynyt !
-”Hei, onkse tää ?” Suski seisoi yläkerran naisen violetin pyörän vieressä. Ainon päässä lonksutti tyhjää.
-”Ei… kun mä en muistanutkaan, että isä lupasi viedä sen tänään huoltoon. Siinä oli jotain häikkää vaihteissa. Miten mulla voi olla niin huono muisti.” Suski katsoi Ainoa epäilevästi, mutta uskoi lopulta. Tullessaan pihalle, Aino sanoi käyvänsä viemässä repun kotiin. Suski jäi odottamaan. Äiti oli kotona pelkkä alushame päällään.
-”Aino, joko se koulu loppui ?”
”Mitä sä kotona teet äiti, eiks sulla pitäs olla työpäivä.”
-”Mulle tuli kipee olo töissä ja lähdin pois. Taitaa olla jotain flunssaa.” Aino huomasi keittiön tiskipöydällä litran keskiolutpullon, korkki oli äidin kädessä.
-”Missä mun pyörä on ? Se ei ollut kellarissa.” Aino kysyi.
”Pyörä ? Ai se, Ande soitti ja kävi hakemassa sen.”
-”Mutta se oli mun pyörä !” Ainon poskia kuumotti.
-”Miten niin sun pyörä. Älä nyt sekoile siinä. Kyllähän sä tiedät, että Ande myy kaikkea mitä vaan käsiin sattuu. Nytkin sille oli ilmaantunut joku ostaja sille pyörälle. Mikä teitä kakaroita oikein vaivaa, pitääkö aina uskoa kaikki.” Ainon silmiin olivat puristuneet kuumat kyyneleet.
-”Älä nyt alota Aino.” Äiti kääntyi ja otti pitkän hörpyn ruskeasta pullosta. Aino syöksyi makuuhuoneeseen ja heitti repun nurkkaan. Matskun koe leijaili lattialle. 10+.Todella hienoa Aino, opettaja oli sanonut hänelle ja taputtanut vielä olkapäälle. Ainon teki mieli huutaa ja raivota. Mutta kuullessaan äitinsä aikaansaamia kolistelun ja manailun ääniä, hän henkäisi syvään. Mitä väliä? Hän irrotti repustaan avainketjun. Hän odotti kunnes äiti meni pullon kanssa olohuoneeseen ja livahti ulos pihalla odottavan Suskin luo.

Roskiskissa

2008-05-20T18:00:00.001+03:00

Emäntä on välillä tylsä ja täydellisen välinpitämätön lemmikkinsä hyvinvoinnista. Niin kuin nyt esimerkiksi tämä keittiössä käynti. Miten voi naisihminen hypätä ruokapaikan kynnyksen yli sen seitsemän kertaa peräjälkeen, muistamatta suorittaa tärkeitä tarkistustoimenpiteitä. Vaikka kuinka istuksin posket lommolle vedettynä tyhjän ruokakipon vierellä, ei oikeaa reaktiota synny. Okei, panokset kovenevat kerta kerralta, seitsemännellä kerralla saatan jonkin aikaa istuskeltuani ottaa vauhtia ruokailuastioiden alusmatosta. Usein tämä temppu saakin emännän edes kumartumaan ruokapaikkaa kohti, rätti kädessään. Tyhjentyneen vesikupin se yleensä kuitenkin vain täyttää ja höpisee jotain käsittämätöntä sotkemisesta. Puhdasta vettähän siinä vain roiskuu.

Aika ajoin käy pännitsemään emännän täydellinen unohtuminen tietokoneen eteen. Siinä se näpyttelee ja sormeilee hiiren nappuloita. Silloin hän ikään kuin kokonaan unohtaa jopa ruokapaikalla käymisen. Joskus ahtaudun ahtaaseen koloon monitorin ja tietolaatikon väliin. Vaatii muuten huomiota herättävää akrobatiaa mennä sinne pää edellä ja kääntyä sitten oikein päin. Kovaäänisen eteenpäin töniminen saa emännän usein keskeyttämään kirjoittelun. Jos näin ei käy, on ihan hyvä kikka venytellä vähän enemmän, jolloin näppis putoaa hänen syliinsä. Muuten hyvä keino, mutta aiheuttaa säksätystä. Ellei vieläkään ilmene liikettä ruokapaikan suuntaan, saatan nousta istuvaan asentoon ja järsiä tietolaatikon tai näppäimistön nappuloita nälkäisen näköisellä vimmalla. Kumman lunkina emäntä yleensä kuitenkin vain ohjailee minut taitavasti ikkunalaudalle istumaan. Ja jatkaa näpyttelyä.

Ikkunalla on kaikenlaista kivaa tavaraa, jota voi joko tiputella taikka järsiä. Vaikka ei oikeasti ole kovinkaan kiva suussa kynttilän tai lyijykynän maku. Kun kaikki mahdollinen on tiputettu, eikä mitään tapahdu on aika hypätä lattialle. Emännän jaloissa on roskis. Se on yleensä täynnä paperilappusia, kaupan kuitteja ja muuta pientä. Aloitan varovan tiedustelevasti puremalla ämpäriä. Sitten yleensä siirryn suoraan asiaan, eli hyökkään pää ja jalat edellä roskiksen sisään ja pengottuani aikani, kaadan koko hoidon emännän jalkoihin. Jos kirjoittelu yläpuolella ei mitenkään taukoa, otan kuitit käsittelyyn. Tassulla kiinni kulmasta ja hampailla pieneksi silpuksi koko moska.

Lopulta jokin näistä tai kaikki yhdessä tuottavat tulosta ja oikea kaappi avataan, oikea paketti otetaan ulos ja tyhjään ruokakuppiin satelee mainiota mannaa. Ihmeellistä, tuntuu kummasti siltä, että tämä tapahtuisi aina samoihin kellon aikoihin. Höpsis, eihän tuollainen voi pitää paikkaansa, kyllä se vaan on pitkällisen vihjailutyön tulosta, joka päivä.

terveisin Jami

SPONS 3000

2008-05-20T17:59:00.001+03:00

Tänään oli huono päivä. Nainen tiesi heti astuessaan kerroskuljettimeen, ettei hänen olemuksensa tyydyttäisi edes omia, sentään melko matalia, kriteerejä palvelunantajan ulkoisesta habituksesta. Nahka kerta kaikkiaan roikkui tiukan haalarin kauluksen päällä ja kämmenselässä risteilevät suonet olivat kuin ryppyisellä nahan palalla peiteltyjä johtonippuja. Onneksi oli vielä jäljellä kymmenen tuntia virtuaalihahmojen käyttöaikaa. Naisen jalat olivat kuljettimen astinpaikoilla 30, siis miltei takaseinustalla ja hänen edellään seisoivat kolmeen ensimmäiseen kerrosjakamoon poistuvat virkailijat. Tuokin etuvasemmalla seisova nainen oli takuulla tullut Toimistotoimintojen Ylläpitoviraston ja Palveluosaston Valmistuslinjalta vasta hetki sitten. Nainen katsoi paikoilla 12 seisovan naisen virheetöntä ihoa ja sileitä käsiä. Sitten hän tuhahti ja suuntasi katseensa kerrosjakamovaloihin, enää yksi jakamo ja sitten hän poistuisi. Nainen päätti olla vilkaisematta kertaakaan käsiinsä.

Sixtel istui parinsa Profonin kanssa odottamassa virkailijan saapumista. Sixtelin koko nimi oli 2490 Sixtel SPX. Hän ja 2500 Profon SPX olivat valmistuneet kolme päivää aiemmin Teknisten Tarkistustoimintojen Ylläpitoviraston Valmistuslinjalta ja he olivat tulleet asunnon vuoksi. Sixtel katseli ympärilleen pienessä huoneessa. Seinällä oli liikkuva kuvamainos, jossa Asumistoimintojen Selvitysviraston Soveltumiskartoitustoimiston monivärisen tunnuksen alle heijastui näkymiä erilaisista asuintiloista. Profon naputteli kämmenillään Goink-rytmiä reisiinsä. Sixtel näytti sormi huulillaan, että Profonin piti olla hiljaa. Virkailija astui huoneeseen. Hänen hopeanharmaan haalarinsa rinnassa oli ASS:n logo. Tummat, kiiltävät hiuksensa nainen oli kiinnittänyt tiukalle sykerölle ja hänen ihonsa näytti kuin hehkuvan sileänä ja kauniina.
”Hyvää päivää ja tervetuloa !” virkailija sanoi istuuduttuaan tuolille heitä vastapäätä. Sixtel ja Profon tervehtivät.
”Tarkistan tiedot.” Virkailija painoi hoikilla sormillaan rannekkeensa ruutua ja ASS:n mainos katosi. Tilalle tulivat Sixtelin ja Profonin rekisteritiedot:
Valmistus: TTYV
Mallit: n2490 SPX ja m2500 SPX
Käyttöaika: 3 vuotta
Taso: SPONS, alemmat
Alue: Itäinen
Virkailija näppäili jälleen rannelaitettaan ja seinälle ilmestyi SPONS-3000 valikko. Nainen katsoi Sixteliin ja Profoniin ja kysyi:
”Oletteko tutustuneet SPONS-tasoihin ja mikäli olette, oletteko mahdollisesti jo valinneet teille sopivimman ?” Sixtel vilkaisi Profoniin, joka ei kuitenkaan halunnut puhua, vaan nyökkäsi Sixtelille, että tämä saisi vastata.
”Saimme esitekuvauksen ja olemme valinneet mielestämme parhaan vaihtoehdon, mutta tahtoisimme silti esittelykierroksen tähän valitsemaamme SPONS-3000 tasoon 3 .” Virkailija kääntyi, niin että näki seinällä olevan valikon.
”Olkaa hyvät ja pukekaa yhteyspäähineet.” He kaikki ottivat tuoliensa takana olevista telineistä kevyet kypärät ja asettivat ne siten, että virtuaaliristikko tuli silmien eteen. He kiinnittivät tietoanturit korvien takaisiin sisäänmenolinjoihin ja säätivät lopuksi kiristyksen sopivaksi.

Virkailija seisoi heidän edessään Itäisen Huhtikuun SPONS-3000 asuntorakennuksen sisääntuloaulassa. He seurasivat tätä pikakuljettimeen, jolla pääsi eri tasojen kerrosjakamoihin. Päästyään kolmosen jakamoon nainen näytti ranneketta lukijalle ja minuutin kuluttua he saapuivat maanalaiskerrokseen 35. He astuivat kerroskuljettimesta käytävähihnalle, virkailija näytti kaulallaan olevaa koodiavainta hihnan lukusilmälle ja kohta edessäpäin, hihnan sivussa, näkyi vihreänä hohtava valotaulu, jossa heitä kehoitettiin poistumaan hihnalta merkin kohdalla. Hetken kuluttua kaikki kolme astuivat kuljettimesta pieneen syvennykseen. Virkailija näytti koodiavainta seinässä olevalle lukusilmälle. Seinään avautui aukko ja he astuivat sisään SPONS-3000 sarjan 3-tason asuntoon.
Asunnon kuusikulmaisessa huoneessa oli neljä sinisellä ja vihreällä heijastettua seinää. Yhdellä seinällä olivat toimitusputkien luukut. Kahdeksan perusmalliin kuuluvaa tuleville hyödykkeille ja kaksi erityissopimustoimituksille tarkoitettua luukkua. Sen lisäksi olivat tietysti kuusi tyhjien pakkausten lähettämiseen suunniteltua sekä kaksi puhdistuslinjan luukkua. Yhdellä seinällä olivat peruskalusteiden säilytystilat. Sixtel kävi tutkimassa tämän seinän ensimmäisenä.
”Täällä on Kaksi Unta viereissänky !” hän huudahti Profonille, joka oli keskittynyt tulevien lähetysten luukkuihin.
”Ja tänne saa Historian Maailman !” Profon puolestaan hihkaisi innostuneena. He olivat tutustuneet Historian Maailman aikamatkoihin Teknisten perehtymisjakson aikana. Virkailija napsautti kalusteseinästä esiin kolme istuinta.
”Ehkäpä tarkastelemme asumisen ehtoja, siis mikäli tämä kolmonen tuntuu teistä sopivalta tasolta.” Sixtel ja Profon nyökkäilivät ja asettuivat istuimille. Virkailija heijasti rannekkeestaan seinälle asumisehdot.
”Tässä tasossahan asumisen kustannus on kolme tuntia työtä teknisellä osastolla viitenä päivänä viikossa kultakin asujalta. Lisäksi tulee kunkin asukkaan yhtenä päivänä kuun aikana toimia SPONS-valvojana. Tämä työ käsittää lähinnä asumisolojen tarkkailua ja toimitusputkien vikapäivystystä tämän rakennuksen valvomossa .”
”Kuulostaa kohtuulliselta.” Profon sanoi ja jatkoi ”Anteeksi, mutta on mahdollista saada jotain juomista.” Heti hänen sanojensa jälkeen yhteen vihreään seinään rävähti juomamainos. Herkullisen keltainen Ningo-juoma virtasi seinän kokoisissa kuvissa ja mainostajan ääni kehotti käyttämään tilaukseen perusputkea 4.
”SPONS-3000:lla on 5 minuutin krediitti esittelyä kohti, joten ole hyvä, sillä voit tilata kaksi juomaa.” Virkailija näpäytti rannekkeestaan tilauskrediitin tunnusnumeron. Ningo-juomamainoksen viereiselle seinälle ilmestyi Turonga-keksiä mutusteleva suu. Ääni kertoi Turongan saavan hymyn kaikille huulille. Profon kysyi Sixteliltä halusiko tämä Ningon. Sixtel nyökkäsi ja Profon meni tilausseinälle, avasi tilausnäytön ja tilasi kaksi Ningoa. Hetkessä Ningo-sylinterit liukuivat luukkuun numero 4.
”Eiköhän tämä ole meille aivan sopiva.” Profon sanoi Sixtelille ojentaessaan tälle juoman.
”Kyllä. Kyllä tämä on aivan sopiva ja maksu tuntuu sopivalta.” Hän kääntyi virkailijaan päin.
”Onko niin, anteeksi että kysyn, että tarviketilaukset voi myös maksaa valvontavuoroilla ?”
”SPONS-3000 todella on tehnyt sopimuksen perusluukkujen toimittajien kanssa ja te voitte halutessanne maksaa valvontavuoroilla. Monet ovatkin liikkumisen säästämiseksi käyttäneet tätä maksumuotoa, mutta toki perinteinen työskentely Toimitusosastolla, teidän tapauksessanne teknisissä tehtävissä, myös käy.”

Riisuttuaan kypärät ASS:n toimistohuoneessa, he solmivat asumissopimuksen ja virkailija etsi Keskustiedoista heille vapaan asunnon. Se sijaitsi Itäisen Huhtikuun SPONS-3000 rakennuksen maanalaiskerroksessa 87. Sixtel ja Profon saivat asumisen koodirannekkeet ja he lähtivät uuteen asuntoonsa iloisin mielin. Profon kuiskasi Sixtelille, kun he olivat päässeet kerroskuljettimeen.
”Eikö virkailija aivan lopussa näyttänytkin välillä Raatoselta ?” Sixtel tyrskähti kättään vasten ja nyökkäsi.
”Sinun juomatilauksesi ei kai kuulunut suunnitelmiin ja hahmoaika pääsi loppumaan kesken. Olikohan se jo viimeinen hahmoaika, mitä luulet. Joutuikohan virkailija heti meidän lähtömme jälkeen Raatosten Keräilyvarastoon ?”
He eivät kauempaa jaksaneet pohtia asiaa, sillä heidän kuuden kuun aikansa oli vasta alkanut.

Appelsiinimakkara

2008-05-20T16:28:00.000+03:00

Kello puoli kolme aamuyöstä

hän kampesi alastoman vartalonsa kostealta vuoteeltaan. Kasvot hikeä valuen hän juoksutti hanasta vettä kylmemmäksi. Hänen päänsä tuntui tahmean turvonneelta ja korvissa kuului kummallinen sirisevä ääni. Huuhdeltuaan kasvonsa ja niskansa aavistus viileyttä tuntui hänen ihollaan, hänen kääntyessään kurottamaan pyyheliinaa. Hän sytytti savukkeen. Se liimautui kiinni sormien väliin ja kastui nenänvieristä tippuvista hikipisaroista. Hän repi mytyn talouspaperirullasta ja kuivasi kasvojaan, imaisten aina välillä henkisavut. Keittiön sipulin muotoinen kello raksutti. Hän avasi jääkaapin oven ja katsoi pullojen rivistöä. Hän otti keltaista juomaa sisältävän huuruisen pullon ja siveli sillä punaisina kuumottavia poskiaan. Sitten hän laittoi pullon takaisin paikalleen ja sulki oven huolellisesti. Heitettyään sammuneen tupakan pois, hän laahusti makuuhuoneen ovelle. Rypistynyt lakana ja tummaksi kostunut tyyny ilkkuivat. Paikka, johon hän oli voinut paeta maailman pahuutta. Ojentaa väsyneet raajansa ja kääriytyä sikiöasentoon unohtamaan. Nyt tuntemattomaksi muuttuneena hikimerenä, josta kuumuuden punakyntiset sormet ojentelivat häntä kohti. Henkäystäkään ei tuntunut hänen vartalollaan hänen astuessaan avoimen tuuletusikkunan eteen. Häneen iski tarve huutaa vastalause. Ei se kuitenkaan tiputtaisi asteita, hän ajatteli ja poistui ikkunan luota huokaisten väsyneenä. Nyt silmissä paheni kipu, joka oli hiipinyt niihin näiden viikkojen aikana. Hän kääntyi ja käveli toiseen huoneeseen. Avattuaan parvekkeen oven, hän vihdoin tunsi ilman liikahduksen. Mietittyään hetken, hän otti sohvaa peittävän päiväpeitteen ja viikkasi sen parvekkeen lattialle. Hän asettui ähkäisten selälleen kovalle alustalle. Hänen alaston vartalonsa kihelmöi ponnistuksesta ja hetken hän jo ajatteli, että ajatus oli sittenkin huono. Mutta yhtäkkiä kostean suon hajuinen ilmanvire leijaili vasemman kyljen yli hänen sieraimiinsa. Hän tunsi nenässään sammaleen ja mätänevien lehtien aromit. Hetken hän oli aistivinaan kuivaan maahan putoilevien sadepisaroiden aikaansaaman huumaavan ihanan tuoksun. Hän oli jo unen kuilun laidalla, kun viimeisenä hänen tajuntaansa leijaili ilman mukanaan kuljettama appelsiinimakkaran vieno kutsu.

Aamiainen Ruusupuistossa

2008-04-28T11:36:00.000+03:00

Kaunis toukokuinen aamu. Aurinko on jo alkanut lämmittää selkämyksiä, takit pysyvät vielä tiukasti päällä pienoisen tuulenvireen tuodessa heräävästä maasta viileitä kuiskauksia. Talven painamien lehtien ja ruskeiden kasvivarsien lävitse on kurkottamassa heleän vihreä ruoho. Siellä täällä silmiin hehkuvat keltaisina, teriöt valoa kohti terhakkoina kurottaen voikukkaryppäät. Varpuset kuhisevat pensasaitojen sokkeloissa odotuksen into keveissä liikkeissään. Hentojen lehtien koristamat koivut ovat kutsuneet oksilleen peipposet ja moninaiset muut kesäisen laulun lähettiläät. Läheiseltä tieltä kumuava liikenteen arkinen vyöryntä peittyy läheltä kuuluvaan riemun konserttiin.

Murheissani katson noita kiireen sokeuttamin, hätäisin askelin eteneviä ihmispoloisia. Tuota kuuroksi ahdistettua joukkiota, työn orjuuttamaa harmaan ilotonta puurtajien armeijaa, jolle ei ole suotu mahdollisuutta pysähtyä hetkeksikään näkemään luonnon heräävää kauneutta, kuuntelemaan maapallon herkistynyttä liikahdusta. Kaikkialla heidät on nöyryytetty pitämään katseensa ranteissaan olevissa viisareissa, ohiajavien kuljetusvaunujen kylteissä. Jokaiseen ilmansuuntaan he aamuisin liikkuvat katseet painuneina, mitään näkemättä, likaisten ikkunoiden takana toisistaan erottumattomat hahmot. Pienissä kopeissa, suurissa halleissa, vetoisten ovien suissa, tavarakuljettimien äärellä, alituiseen korvissaan kuulokkeet tai sormet moninaisten koneiden näppäimillä he takovat taidoistaan rahaa suurten kasvottomien johtajien päättymättömiin kassaholveihin.

Päivä päivältä heidän joukkoaan vähennetään, alakuloisina ulos häädetyt vierustoverit jättävät hyvästejä paikkansa säilyttäneille, pelokkaina odottaville tovereilleen. Hetki hetkeltä käskijöiden aarrekammiot valtaavat suuremman tilan, kunnes jäljelle jäänyt, tahdottomaksi muuttunut, konemaisesti ahertava harventunut alamaisten joukko on ahtautuneena pieneen, valottomaan nurkkaan. Siellä he usein paikkansa säilyttääkseen alkavat taistella toisiaan vastaan verisesti puolustaen perheilleen viemäänsä leipäpalaa. He tietävät, että yhtä silti, täysin riippumatta heidän pinnistyksestään, voi pahin kohdata heidätkin. Aika ajoin aarreaittoja siirretään pimeän turvin vaivihkaa valtameren ylitse tietymättömiin. Silloin aikaisen aamun kosteassa usvassa sieltä, mistä vielä eilen kuului kiireinen hyörinä, löytyy autioina hylätyt, mustina tuijottavien ikkunoiden ja riippulukoilla suljettujen ovien peittämät rakennukset.

Katson kahdeksan miehen valmisteluita Ruusupuiston vihreiden istuinten rajaamalla hiekkaisella aukoilla. Huolellisesti he ovat kattaneet aamiaisen. Iloisina toisilleen rupatellen he tutkivat toistensa tuomia eväitä. Innokkaina avataan pahvisia kääröjä. Toiset ovat kuljettaneet aamiaistarpeet takkiensa kätköissä. Hymyjen valaistessa noiden vapaiden sielujen sään armoille altistuneet kasvot he aloittavat päivän ensimmäisen ateriansa. Ruskeasta ja läpinäkyvästä lasista valmistetuista astioista sekä tinakuorisista lieriöistä he nautiskellen antavat monen väristen jumalten juomien valua janoisiin kurkkuihinsa.