Levottoman sielun tarinoita

Puhelin soi kesken pimeää yötä. Tessu katsoi numeroa, se oli tytär, ja vastasi nopeasti. Vaikka uni vielä asui Tessun silmissä, kuuli hän hädän tyttärensä äänessä. Sanat kertoivat kaiken olevan ihan ookoo, kunhan vain soitteli. –Sulla ei taida olla kaikki ihan hyvin? Tessu puoliksi totesi. Puhelimesta alkoi kuulua nyyhkintää, joka muuttui vaikertavaksi itkuksi. –Mä hyppään taksiin ja ajan sinne nyt heti, otan kännykän mukaan ja pidetään tämä linja auki, kunnes olen sun oven takana. Soitettuaan taksin, Tessu veti nopeasti eiliset vaatteensa ylleen ja tarkisti, että lompakko ja avaimet olivat repun sivutaskussa. Kissan kuppiin hän laittoi kourallisen raksuja ja lisäsi vettä toiseen kuppiin. Meteliä pitämättä hän kiiruhti portaat alas, taksi tuli kymmenen minuutin kuluttua. Koko ajan Tessu jutteli tyttärelleen ja kertoi mitä oli tekemässä ja rauhoitteli. Oma hätä tyttärestä oli kuristanut hänen kurkkunsa omituiseksi ja hän joutui pakottamaan äänensä kulkemaan vapaasti.

Tytär vastasi ovisummeriin ja Tessu meni hissillä oikeaan kerrokseen. Tyttären ovi oli raollaan ja Tessu astui sisään hämärään eteiseen, lamppu oli ollut palaneena jo useita viikkoja. Tytär makasi keskelle lattiaa levitetyn, sekaisen sohvan päällä, likaisen päiväpeiton alla. Tessu käveli suoraan lapsensa luokse. Lattialla sohvan vieressä oli oksennukseen ryvettyneitä lakanoita ja tyyny. Koko asunto oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä, roskia ja likaa joka puolella. Tessu syleili tytärtään pitkään ja hyssytteli tämän korvaan, ettei ollut enää mitään hätää, äiti oli tässä. He viettivät siinä pitkän tovin, kunnes Tessu kysyi halusiko tytär vettä. Itkun tahrimia, lakananvalkoisia kasvoja katsoessaan Tessu mietti kuumeisesti, pitäisikö kutsua ambulanssi, mutta tytär sanoi, että riitti, kun äiti oli paikalla. Lattialla ei juuri ollut tilaa liikkua, kun Tessu suunnisti keittokomeroon. Roskikset pullistelivat jäätelöpakkauksia, kinuskikastikepulloja ja karkkikääreitä. Saatuaan vettä tyttärelleen, Tessu kysyi, oliko lapsella yhtään puhtaita lakanoita. Niitä ei ollut, mutta Tessu järjesteli sohvalle mahdollisimman mukavat olot. –Minä jään tänne sun kanssasi ihan niin pitkään kuin tarvitsee, valvon tuossa vieressä, että saat nyt nukuttua. Lopulta tytär nukahti.

Tytärtä oli yritetty saada hoitoon erityisen kovalla tahdolla. Ensin vaikuttikin, että homma toimii. Oli terapian aloitus ja puheet suunnitelmista kuulostivat helpottavilta. Tytär muutti pois kotoaan 16-vuotiaana ja aloitteli elämäänsä. Sitten terapiapuoli loppui kuin seinään. Ei henkäystäkään. Tytär joutui entistä pahempaan luisuun ja lopulta hänen tilansa alkoi uhata hänen terveyttään, jopa henkeään. Monesti Tessu oli hakenut tyttärensä tämän vuokrakämpästä ja vienyt yksityiselle lääkärille. Lopulta siellä tuntui olevan yksi lääkäri, joka tajusi edes jotain ja tytär pääsi toiseen terapiaan. Tytär alkoi voida paremmin, mutta se paljastui vain näennäiseksi parantumiseksi, mutta sitä oli juuri sen verran, että hänen toinenkin terapiansa lopetettiin. Nuori nainen heitettiin pillerireseptin kanssa pärjäämään omillaan.

Aamu koitti ja Tessu, joka oli lopun yötä kurkistellut tyttärensä nukkuvaa hahmoa huolestuneena, venytteli kankeana pikkusohvalla vietettyjen tuntien seurauksena. Hän katsoi lapsensa kalpeita, nukkuvia kasvoja ja kurkkua kuristi jälleen. Mutta hän tiesi, että hän tulisi niin monta kertaa, kuin tarvittiin. Siivoaisi sotkut, pesisi pyykit, ne nyt olivat vain sivuseikkoja, mutta hän tulisi ja pitäisi lastaan sylissä, lähellä ja ohjaisi tämän turvallisemmille vesille. Hänellä oli tunne, jota rahanahne politiikka, miljoonayritysten tukeminen ja rikkaiden suhteettomat ansiot eivät pystyneet häneltä riistämään. Tunne siitä, että hän voisi auttaa lastaan. Se toi Tessulle lohtua.