Metsäretki
20.5.2008 by Katili
Mäen puolivälissä Eila nousi pois polkimilta ja talutti pyöränsä pientä polkua pitkin tutulle kivelle. Puolukan varret olivat täynnä kukkia. Myöhemmin syksyllä saisi mukavasti säilöön, jos vain ehtisi metsälle asti. Eila laittoi pyöränsä nojalleen mäntyä vasten, riisui kypärän ja ripusti sen ohjaustankoon roikkumaan. Hän istahti pehmeän sammaleen peittämälle kivelle. Tässä hän oli istunut monet kerrat ennenkin. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja niisti. Läheisen puun oksalta lähti lentoon jokin lintu. Eila kuunteli, jos tunnistaisi sen äänestä. Silmät olivat sen verran hiestyneet, ettei hän pystynyt erottamaan mikä se oli. Mitään ei kuulunut, varmaan räkättirastas, niitä oli täällä paljon. Tänään hän oli käynyt lähteellä katsomassa, vieläkö se olisi käytössä. Kahdeksan vuotta oltiin asuttu siellä hirsitalossa meren rannalla. Hänen mieleensä oli tullut talviset vedenhakumatkat lasten kanssa. Suuri saavi puisen reen päällä loiskuen he olivat punnertaneet kapeaa tietä, jarruttaneet varovasti loppumäessä, ettei saavi olisi kaatunut. Kaikki osasivat silloin käyttää vettä varoen. Nykyään tuli itsekin välillä laskettua hanasta pitkään, ennen kuin tuli tarpeeksi kylmää. Ihan niin kuin ei voisi laittaa jääkaappiin kannullista ja ottaa sieltä, kun janottaa. Eila huiskaisi hyönteisen pois korvaltaan. Ei kai vaan hirvikärpänen. Hän kokeili muutaman kerran, ettei korvan takana tuntunut mitään.
Mustikkamuki tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. Vanhin tytär, joka aina oli rustaillut tarinoita, oli kirjoittanut äitienpäiväksi runon. Siinä oli ollut mustikkamuki. Tytön kanssa tuli kykittyä monet kerrat mustikassa ja puhuttua kaikenlaista. Runsas vuosi ja tyttö täyttäisi viisikymmentä. Ja nuorin lapsi, sellainen taistelija siitäkin vihdoin löytyi ja nyt sekin oli jo isoäiti. Kolme lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Isoisoäiti. Huh-huh, miten aika vaan oli hurahtanut. Poika, jos olisi saanut elää, olisi tänä vuonna täyttänyt neljäkymmentäviisi. Ja esikoinen, liian hento tähän maailmaan, olisi jo viidenkymmenen.
Eila sulki silmänsä ja kuunteli hiljaisen tuulen vireen lohduttavaa ääntä ympäröivissä puissa. Sielläköhän ne odottivat ylhäällä häntä, äitiä. Kumpaisenkin hän ottaisi polvelleen ja puhuisi rakkautensa syvyydestä. Halaisi ja suukottaisi. Laulaisi lempilauluja ja silittäisi kummankin päätä yhtä aikaa. Sitten kun se aika tulisi. Polvissa tuntui hienoinen tykytys. Avaamatta silmiään Eila hieroi käsillään varovasti. Joskus se helpotti hetkeksi. Nenään leijui hienoinen lahon tuoksu. Eila veti sisäänsä ikiaikaista metsän aromia ja tunsi kuinka voima suorastaan virtasi sisimpään. Monta lohdullista hetkeä hän oli tuon saman luonnon parfyymin tuoksuessa saanut elää. Metsän syleilyssä, kattona ainoastaan Jumalan taivas, hän oli koonnut elämänsä sirpaleisia palasia. Ja aina kun hän oli palannut arjen haasteiden mylläkkään, tuo metsän rauhaisa tuoksu, kuin ratsain vierellä kulkeva enkeli, oli rohkaissut häntä askeleen alkaessa painaa. Ja ne kerrat, jolloin jokapäiväinen puurtaminen katkesi syksyisen rajun myrskyn metsissä soittamaan vahvaan sinfoniaan. Tai taivaan pimetessä keskellä päivää ja suurten, lämpimien vesipisaroiden nostaessa kuivasta niitystä makeankostean tuoksun. Joskus teki mieli juosta ilkosillaan tanssimaan harakankellojen ja niittyleinikkien sekaan, sateen villistä rytmistä nauttimaan.
Jostain nousi ajatuksiin lasten melkein neljäkymmentä vuotta sitten järjestämä yllätys. Salaperäinen supatus pihalta ja eteisestä ja sitten kotitöistä hieman vastahakoisesti irtautuvaa äitiä jo johdateltiin metsäpolkua pitkin suuren salaperäisyyden vallitessa. Kallioaukea oli siivottu sammaleesta ja siihen lapset olivat istuttaneet hänet yleisöksi Kallioteatterin esitykseen. Metsä raikui lapsen äänistä, kun itse tehdyt laulut ja kohtaukset saivat ensi-iltansa. Eila oli taputtanut ja hurrannut asiaan kuuluvasti. Kunpa sen hetken olisi voinut pysäyttää. Että lapset olisivat jääneet kasvamatta ja hän tänäänkin puuhaisi kahvit pöytään teatterin kunniaksi. Ja lasten poskilla hehkuisi innoituksen puna ja silmissä kimaltaisi malttamaton tulevaisuuden odotus.
Eila säpsähti ajatuksistaan, kun jotain kosteaa tipahti nenänpieleen. Ja sitten ylähuulelle. Hän avasi silmänsä ja katsoi ylös. Tummavatsaiset pilvet olivat ilmestyneet puiden latvojen yläpuolelle ja sadetta tihkui niiden laidoilta. Eila nousi kiveltä, tämä oli hyvä paikka istua, lähtiessä sai tukea kiven vieressä kasvavasta koivusta. Hän kiinnitti kypärän ja lähti taluttamaan pyöräänsä kohti kävelytietä. Noustessaan ajamaan kaupunkia kohti hän mietti, että hänen sydämessään oli ovia, joiden takana kaikki elämän hetket olivat, paikoillaan, odottamassa. Tänään istuessaan metsän kivellä, hän oli käynyt joidenkin ovien takana. Eilan kasvoille nousi hymy. Kaikki oli tallessa. Kaikki tärkeä
Mustikkamuki tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. Vanhin tytär, joka aina oli rustaillut tarinoita, oli kirjoittanut äitienpäiväksi runon. Siinä oli ollut mustikkamuki. Tytön kanssa tuli kykittyä monet kerrat mustikassa ja puhuttua kaikenlaista. Runsas vuosi ja tyttö täyttäisi viisikymmentä. Ja nuorin lapsi, sellainen taistelija siitäkin vihdoin löytyi ja nyt sekin oli jo isoäiti. Kolme lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Isoisoäiti. Huh-huh, miten aika vaan oli hurahtanut. Poika, jos olisi saanut elää, olisi tänä vuonna täyttänyt neljäkymmentäviisi. Ja esikoinen, liian hento tähän maailmaan, olisi jo viidenkymmenen.
Eila sulki silmänsä ja kuunteli hiljaisen tuulen vireen lohduttavaa ääntä ympäröivissä puissa. Sielläköhän ne odottivat ylhäällä häntä, äitiä. Kumpaisenkin hän ottaisi polvelleen ja puhuisi rakkautensa syvyydestä. Halaisi ja suukottaisi. Laulaisi lempilauluja ja silittäisi kummankin päätä yhtä aikaa. Sitten kun se aika tulisi. Polvissa tuntui hienoinen tykytys. Avaamatta silmiään Eila hieroi käsillään varovasti. Joskus se helpotti hetkeksi. Nenään leijui hienoinen lahon tuoksu. Eila veti sisäänsä ikiaikaista metsän aromia ja tunsi kuinka voima suorastaan virtasi sisimpään. Monta lohdullista hetkeä hän oli tuon saman luonnon parfyymin tuoksuessa saanut elää. Metsän syleilyssä, kattona ainoastaan Jumalan taivas, hän oli koonnut elämänsä sirpaleisia palasia. Ja aina kun hän oli palannut arjen haasteiden mylläkkään, tuo metsän rauhaisa tuoksu, kuin ratsain vierellä kulkeva enkeli, oli rohkaissut häntä askeleen alkaessa painaa. Ja ne kerrat, jolloin jokapäiväinen puurtaminen katkesi syksyisen rajun myrskyn metsissä soittamaan vahvaan sinfoniaan. Tai taivaan pimetessä keskellä päivää ja suurten, lämpimien vesipisaroiden nostaessa kuivasta niitystä makeankostean tuoksun. Joskus teki mieli juosta ilkosillaan tanssimaan harakankellojen ja niittyleinikkien sekaan, sateen villistä rytmistä nauttimaan.
Jostain nousi ajatuksiin lasten melkein neljäkymmentä vuotta sitten järjestämä yllätys. Salaperäinen supatus pihalta ja eteisestä ja sitten kotitöistä hieman vastahakoisesti irtautuvaa äitiä jo johdateltiin metsäpolkua pitkin suuren salaperäisyyden vallitessa. Kallioaukea oli siivottu sammaleesta ja siihen lapset olivat istuttaneet hänet yleisöksi Kallioteatterin esitykseen. Metsä raikui lapsen äänistä, kun itse tehdyt laulut ja kohtaukset saivat ensi-iltansa. Eila oli taputtanut ja hurrannut asiaan kuuluvasti. Kunpa sen hetken olisi voinut pysäyttää. Että lapset olisivat jääneet kasvamatta ja hän tänäänkin puuhaisi kahvit pöytään teatterin kunniaksi. Ja lasten poskilla hehkuisi innoituksen puna ja silmissä kimaltaisi malttamaton tulevaisuuden odotus.
Eila säpsähti ajatuksistaan, kun jotain kosteaa tipahti nenänpieleen. Ja sitten ylähuulelle. Hän avasi silmänsä ja katsoi ylös. Tummavatsaiset pilvet olivat ilmestyneet puiden latvojen yläpuolelle ja sadetta tihkui niiden laidoilta. Eila nousi kiveltä, tämä oli hyvä paikka istua, lähtiessä sai tukea kiven vieressä kasvavasta koivusta. Hän kiinnitti kypärän ja lähti taluttamaan pyöräänsä kohti kävelytietä. Noustessaan ajamaan kaupunkia kohti hän mietti, että hänen sydämessään oli ovia, joiden takana kaikki elämän hetket olivat, paikoillaan, odottamassa. Tänään istuessaan metsän kivellä, hän oli käynyt joidenkin ovien takana. Eilan kasvoille nousi hymy. Kaikki oli tallessa. Kaikki tärkeä
