Levottoman sielun tarinoita

Aurinko paistoi kirkkaasti kun nousin bussista. Nostin aurinkolasit hiuksilta silmilleni ja suuntasin kohti tietokoneliikettä. Koneeni moottori oli pitkään pitänyt arveluttavaa meteliä ja olin menossa katsastamaan parempaa mallia. Ihmiset liikkuivat kesäisen iloisina, oli keskipäivä ja kaupungissa oli paljon turisteja liikkeellä. Ohitin ryhmän japanilaisia, jotka ottivat toisistaan ryhmäkuvia kauppakeskuksen sisäänkäynnin edessä. Siinä oli erikoinen veistos, jota he ihmettelivät. Itse olin aina ajatellut, että se oli takuulla jonkun valimon hutikappale, joka myytiin kaupungillemme ryöstöhintaan modernina taiteena. Nousin portaat toiseen kerrokseen ja näin tutun oven. Täällä olin usein tehnyt hankintoja. Tartuin oven kahvaan. Se oli kiinni! Kurkistin sisään, enkä nähnyt ketään. Kaivoin kännykän repusta ja katsoin ajan, kyllä sen pitäisi jo olla auki. Luin ovesta aukioloajat vielä kertaalleen. Harmistuneena olin juuri lähtemässä, kun näin sisällä liikettä ja pian joku tulikin ovea kohti. Hän avasi sen. Sanoin päivää, mutta mies ei vastannut, hän puuhasi jotain lukon kanssa. Hän oli pienikokoinen, laiha mies, jolla oli liian suuri sininen kaupantakki yllään. En ollut aiemmin nähnyt häntä liikkeessä, joten mietin hänen tulleen avuksi koska oikeat omistajat eivät olleet jostain syystä päässeet.

Menin katsomaan virtalähteitä hyllystä. Lueskelin eri ominaisuuksia ja tuulettimien tehoja. Pitkän pohdiskelun jälkeen olin valintani tehnyt ja pakkaus kädessä käännyin mennäkseni kassalle. Mies oli ilmeisesti mennyt käymään takahuoneeseen. Kauppa oli tiloiltaan todella pieni ja sillä ei juurikaan ollut varsinaista varastoa. Usein olin tilannut tuotteen ja saanut sitten puhelinilmoituksen, että tavara on tullut liikkeeseen. Laskin pakkauksen kassatiskille ja avasin reppuni etsiäkseni lompakon valmiiksi. Muutaman minuutin odottelun jälkeen aloin ihmetellä, mitään ääntä ei kuulunut takahuoneesta ja minulle tuli tunne, että olin liikkeessä aivan yksin. Kurkkasin ikkunaan päin, kakkostasanteella oli hiljaista. Minulle tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve mennä tarkistamaan ovi. Painoin kahvaa...se ei auennut! Nyt alkoi paniikki tehdä tietään päähäni. Pelästyneen kovalla äänellä sanoin -Hei! Onko siellä ketään? Vastauksena oli syvä hiljaisuus. Lompakko kädessäni astuin takaisin kassan luo ja tuijotin takahuoneeseen vievää lyhyttä käytävää. Käytävän seinät olivat täynnä myytäviä johtoja ja muuta tarviketta. Astuin askeleen kohti takahuonetta.

Varovasti, peläten että minua vielä syytetään murtautumisesta, hiivin takahuoneeseen. Se oli katosta lattiaan asti täynnä erikokoisia laatikoita. Niiden keskellä oli pieni pöytä, jolla oli kannettava tietokone. Ihmisiä ei näkynyt missään. Sydämeeni virtasi nopeasti lisää verta ja ihoani alkoi kihelmöidä. Mitä tämä oikein oli? Mihin olin joutunut ja miten pääsisin täältä pois? Päätin tutkia takahuoneen, jospa siellä olisi jokin tie ulos. Eräällä seinämällä oli pieni ovi ja varovasti avasin sen. Siellä oli pienen pieni vessa, Sytytin valot ja polveni notkahtivat. Verta! Pieni vessa oli tuhriintunut kokonaan vereen, lattialla oli verisiä paperipyyhkeitä. Mutta ketään ei ollut sielläkään. Nyt sydämeni takoi moottorin lailla ja käsistäni tuntui menevän tunto. Ei nyt en voi pyörtyä, nyt täytyy toimia. Tärisevin käsin kaivoin puhelimeni esiin ja melkein hajotin sen, kun nostin läpän liian rajusti ylös. 112. Se oli numero, jota aivoni hokivat. Näppäilin nuo kolme numeroa ja nostin kännykän korvalleni. -Hätäkeskus. En ensin tahtonut saada kiinni siitä, millä aloittaisin. -Olen suljettuna kauppaan ja täällä vessassa on kauheasti verta. Hätäkeskuksen virkailija sai onkia tiedot minulta kyselemällä ja lupasi lopuksi lähettää poliisin paikalle.

Vieläkin vapisevin jaloin menin ulko-oven luo odottelemaan poliisin tuloa. Kun näin kahden virkapukuisen miehen hahmot, lysähdin lattialle helpotuksesta. Poliisit seisoivat oven takana ja katselivat sisään liikkeen ikkunasta. Toinen heistä puhui puhelimeensa ja yhtäkkiä he alkoivat kävellä poispäin. Nousin ylös niin että päässä suhisi ja aloin hakata nyrkillä oven lasia. Huusin apua kovaan ääneen. Sitten silmieni edessä seisoi liian suuressa sinisessä takissaan laiha mies, joka oli päästänyt minut sisään. Pelko otti tiukan otteen kurkustani. Nyt oli jotain pasti pielessä. Juuri tuo mies sulki minut tänne ja nyt poliisitkin olivat lähteneet. Mies otti taskustaan avainnipun ja alkoi sovittaa yhtä niistä lukkoon. Rapinan ääni raastoi korviani ja lamaannuin paikoilleni. Viimein ovi aukeni ja laiha mies piti ovea auki. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Mietin lastani ja lähetin hänelle telepaattisia terveisiä. Ajattelin niiden olevan viimeiset ajatukseni maan päällä. Suljin silmäni ja odotin pahinta. Sisäovi aukeni ja kuulin askeleita. -No niin rouva, olitte jääneet tänne lukkojen taakse. Avasin silmät ja sinitakkinen seisoi siinä kahden poliisin kanssa. Liikkeen omistaja oli aamulla telonut itsensä pahoin raskaan kovalevyaseman romahdettua hänen kätensä päälle. Hän oli tyrehdyttänyt veren vuotoa vessassa, mutta päättänyt sitten lähteä läheiseen lääkäriin. Laiha sinitakkinen mies oli hänen vävynsä, tunnettu tohelo, mutta ainoa, joka oli saatavilla päivystämään liikkeessä. Tämä tohelo oli sitten päästänyt minut sisään. Hän oli räplännyt lukkoa saadakseen oven pysymään auki, mutta kokeillessaan ulkopuolelta ovea, se pysyi kiinni. Ja avaimet olivat takahuoneessa. Hätääntyneenä hän oli mennyt soittamaan appiukolle, jolta kävi hakemassa toiset avaimet. Tuon ajan minä ehdin kuvitella jo jos mitä. Loppu hyvin kaikki hyvin.