Tinamies

Jalka oli juuttunut. Piikkilangan väkäset painuivat joka nykäisyllä syvemmälle pohkeeseen ja kivun lähettämät sähikäiset saivat vartaloni jännittymään epämiellyttävälle mutkalle. Yritin kääntyä taaksepäin revennyttä housunlahjetta kohti. Ylävartaloni makasi kuitenkin alaspäin viettävällä pientareella eikä aidassa sillä kohdalla ollut mitään mihin tarttua. Ajatus paljaalla kädellä piikkilangasta itseni ylös vetämiseen ei houkutellut. Annoin lihasteni valahtaa rennoiksi ja hautasin kasvoni äskeisen sateen kastelemaan heinikkoon. Hengitin mullan tuoksua ja keskityin ajattelemaan. Ympäröivä pimeys oli syvän hiljainen. Kuulosti siltä kuin suuren harjumaisen peltoalueen ympärille olisi rakennettu seinät ja pisteliäs tähtitaivas takaraivoni yllä paistaisi valtavan ikkunan läpi. Jähmettyneet kyynelkanavani eivät tuottaneet pisarakaan vaikka aivoni jatkuvasti latasivat pelon sykäyksiä. Silmissäni tuntui kuuma, kiristävä paine. Rintaani sattui jokaisen sisään hengityksen kohdalla. Jossain vaiheessa raastava tuli oli iskenyt keuhkoihini ja viimeiset metrit ennen aidalle tuloa olin juossut hengittämättä.

Jätin tytön vanhaan perunamonttuun. Lähtiessämme juoksemaan tyttö oli astunut myyränkoloon ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Hän ei kivultaan pystynyt ottamaan juoksuaskeleita enkä kovinkaan pitkään jaksanut kantaa häntä. Tulimme saarekkeelle, johon kauan sitten oli nostettu suuria kiviä kaskenraivaustyön aikana. Silloin muistin montun. Olimme löytäneet sen kerran sattumalta ollessamme sunnuntaikävelyllä. Salamannopeasti tein päätöksen. Jättäisin tytön ja jatkaisin yksin. Olihan mahdollista, että se seuraisikin minua ja tyttö selviäisi. Rystysistäni vuosi verta ja kaksi kynttäni irtosi kipeästi ennen kuin vanhan kelohonkaisen oviluukun ympärille kasvaneet juolavehnät viimein antoivat periksi. Tyttö kipusi kasvot lumen valkeina alas pilkkopimeään. Kuun kalpea valo valaisi harmaita puisia tikkaita. Miten hänen täytyikään pelätä. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan. Hän ymmärsi. Sydän kylmenneenä huolesta suljin luukun ja kompastelin yksin juoksuun.

Ajattelin hänen kauhuaan siinä pienessä, kosteassa tilassa. Lähetin hänelle rohkaisevaa mantraa älä anna periksi, aamulla kaikki on paremmin, äiti rakastaa sinua.

Tinamies tuli muropaketin mukana. Tytön näyttäessä sitä minulle, pohdin oliko se lainkaan turvallinen terävine pikku ulokkeineen. Tyttö kyllä oli tarpeeksi vanha käsittelemään miniatyyrimiestä, mutta olihan paljon pienempiäkin, joiden käsiin se olisi saattanut joutua. Ottaessani esineen tytön käsistä hätkähdin. Olin kuvitellut sen olevan muovia, niin kuin muropakettien yllätykset yleensä olivat. Mutta tämä oli painava. Päättelin sen olevan tinasta tehty. Tutkin miestä esittävää hahmoa. Sen päällä oli pitkä verkkopaidalta näyttävä vaate, päätä peitti pyöreä kypärä, jonka kummallakin sivulla sojotti terävä sarvi. Mitään osista ei pystynyt irrottamaan. Tyttö risti sen Tinamieheksi. Tinamies sai paikan tytön huoneen kirjahyllyssä muovismurffien vierestä ja pääsi välillä kaukaiseksi enoksi nukkekodin perheen tapahtumiin. Eräänä päivänä Tinamies oli poissa. Etsimme sitä kaikista sellaisista paikoista, joihin se olisi voinut joutua. Sitä ei löytynyt. Kyselin tytöltä oliko hän ottanut Tinamiehen mukaansa kouluun. Hän sanoi kerran ottaneensa sen mukaansa näyttääkseen sitä kahdelle pojalle. Hän oli halunnut tehdä vaikutuksen varsinkin toiseen pojista, mutta sinä päivänä Tinamies oli tullut takaisin kotiin, kirjahyllyyn. Ja siitä oli jo aikaa. Hän istahti koulutuolilleen pohtivan näköisenä. Jatkettuani hakemista vielä vähän aikaa tyttö yhtäkkiä ilmoitti, ettei hänellä ollut oikeasti ikävä Tinamiestä, se oli hänen mielestään jotenkin outo. Sen jälkeen lopetimme etsinnät.

Olimme muuttaneet tähän pikkukylään kolme kuukautta aiemmin. Juoksuni menestyksen oravanpyörässä suuren kaupungin piittaamattomassa robottimaailmassa oli tullut päätökseen. Toimin menestyvän firman myyntisihteerinä ja olin korvaamaton, varsinkin myyntijohtajalle. Hän muistutti minua päivittäin urakehityksen ja tuloksen tekemisen tärkeydestä. Tyttö kulki kouluun ja takaisin itsenäisesti jo seitsemänvuotiaana. Hän ei tahtonut iltapäiväkerhoon, koska se oli hänen mielestään lapsellista touhua. Eräänä aamuna nelisen kuukautta sitten tyttö soitti minulle töihin aamulla ja kertoi olevansa hiukan kipeä. Aamupalaveriin oli kolme minuuttia aikaa ja päättelin nuhaisesta äänestä hänellä olevan lievää flunssaa ja kehotin häntä juomaan jotain lämmintä ja menemään peiton alle. Saatuani itseni luikerrelluksi irti uuden asiakkaan kunniaksi järjestetyiltä illallisilta ajoin kotiin huolissani. Kotona tyttö makasi tulikuumana sängyssään. Kuumemittarin lukema oli pelottavan korkea enkä saanut häntä hereille. Tyttö häilyi valon ja varjon vaiheilla kolme päivää sairaalan tiputusletkuihin ja tarkkailumonitoreihin kiinnitettynä. Istuin ja nukuin hänen vuoteensa vieressä tarkkaillen hänen jokaista liikettään. Neljäntenä päivänä kuume laski normaalille tasolle. Vähän myöhemmin hän avasi silmänsä ja sanoi –äiti. Sanoin itseni irti ja aloin järjestää muuttoa maalle.

Yritin vielä liikuttaa jalkaani, mutta piikkilanka oli kietoutunut tiukasti sen ympärille enkä jaksanut enää yrittää pitkään. Käänsin päätäni niin, että oikea poskeni lepäsi ruohoa vasten.

Sain etätyötä erään kansainvälisen avustusjärjestön julkaisutoiminnan avustajana ja aloin tehdä työtä kotoa käsin. Tyttö aloitti pienessä, rauhallisessa paikalliskoulussa ja elämämme sai uuden suunnan. Aamuisin vietimme yhteisen hetken tuvan lieden lämmössä. Söimme puuroa ja juttelimme tulevan päivän tapahtumista iloisesti. Ikkunasta näkyi sarastavan päivän hohteessa laaja, polveileva peltoalue, jonka laidalla kasvavien koivujen katveessa kulki kotimme ohi kulkeva hiekkatie. Tiellä liikennöivä koulutaksi haki ja toi tytön arkipäivisin. Kerran viikossa, lauantaisin ajoimme kylän kaupalle ja teimme viikon ostokset kerralla. Juhlistimme yhteistä vapaapäiväämme usein jollain erityisherkulla. Jo vähän ajan kuluttua raitis maalaisilma ja päivittäiset ulkoaskareet toivat kummankin poskille terveen punan. Unihäiriöni vähenivät ja lopulta nukuin kahdeksan tuntia yhtämittaisesti ja heräsin levänneenä ja onnellisena. Tytön kasvoille ilmestyi uusi, vapautunut hymyilevä ilme. Halasimme toisiamme useasti ilman sen kummempaa syytä. Onni asui kanssamme alkavan syksyn iltoina. Tyttö teki koulutehtäviään keittiön pöydän ääressä ja minä säilöin lähiseudun metsien antimia.

Viikko sitten tyttö ilmestyi sänkyni viereen keskellä yötä. Kavahdin hereille ja kysyin mikä oli. Hän sanoi nähneensä pahaa unta ja otin hänet viereeni peittoni alle. Seuraavana yönä tämä toistui ja hän kipusi jälleen viereeni. Silitin hänen silkkisiä hiuksiaan, kunnes hänen hengityksensä oli rauhallista. Aamulla kysyin muistiko hän mitä siinä painajaisessa oli ollut. Olin jokseenkin varma, että entisen elämämme hektinen rytmi ja hänen kokemansa yksinäisyys vielä lähettivät viestejään painajaisten muodossa. Tyttö oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että se oli Tinamies.

- Tinamies ? ihmettelin, - mitä Tinamies siinä unessa teki ? Tyttö mietti.
- Se tuli ikkunan taakse ja koputti. Mutta sitä minä pelästyin kun se puhui.
- Mitä se sitten sanoi ?
- Sillä oli sellainen iso ääni ja se sanoi, ettei kukaan pääse karkuun Tinamiestä.

Koko sen perjantaipäivän mieleni pyöritteli tytön painajaisunta. Päätin, että jatkamalla tämänhetkistä otetta elämässämme hän pääsisi eroon ahdistuksistaan ja huonot unet loppuisivat. Olin väärässä. Äitini oli kutsunut meidät viikonlopuksi luokseen kaupunkiin. Lähdimme matkaan perjantaina illansuussa. Vietimme kaksi päivää täysihoidossa. Suoritimme vaatehankintoja ja kävimme myös elokuvissa. Palasimme eilen, sunnuntaina tervehtien kotimökkiämme helpottuneina. Yöllä heräsin tytön huutoon ja ryntäsin huolen siivittämin juoksuaskelin hänen huoneeseensa. Tyttö istui sänkynsä päädyssä peitto myttynä sylissään katse suunnattuna ikkunaan. Rauhoitin itseni, etten pelästyttäisi häntä lisää ja istahdin hänen vierelleen. Laskin käteni varovasti hänen olkapäälleen ja puhelin hiljaisella äänellä. Hän näytti olevan valveilla, mutta en voinut olla varma asiasta.

- Äiti tässä, kaikki on hyvin. Tyttö tuntui jäykältä ja hänen päänsä oli edelleen kääntynyt ikkunaa kohti. Katsoin samaan suuntaan ja huomasin tuijottavani miehen kokoista Tinamiestä, joka seisoi hievahtamatta ikkunan takana. Sen kypärän terävät ulokkeet välkkyivät sinistä valoa ja sitten kuului hirvittävä ääni, kun se alkoi puhua. Tuntui kuin jättiläismoukari olisi takonut talonkokoista peltikappaletta.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Ajattelin jälleen tyttöä, joka piilotteli perunakuopassa ja samalla tunsin maan poskeni alla alkavan tärähdellä. Käännyin niin pitkälle kuin pystyin, jotta olisin nähnyt takanani olevan pellon. Kuun valo loi maisemaan varjojen armeijan. Pystyin näkemään ainoastaan pienen kaistaleen peltoa. Siristin silmiäni nähdäkseni liikkuiko siinä mikään. Mutta näin vain mustien ja hopeisten värien liikkumattomuuden. Mutta tärähtelyn voima kasvoi. Tärinän lisäksi ei kuulunut ääntäkään. Tuntui kuin seinät ja katto olisivat sulautuneet yhteen maiseman ylle ja kaikki ovet ja ikkunat pantu kiinni. Perunakellari, jossa tyttö oli, ei olisi seistenkään näkynyt tähän asti. Se sijaitsi peltoharjun mökinpuoleisen rinteen puolivälissä. Aita, jossa roikuin jalastani, sijaitsi laakean harjun vastakkaisen rinteen alla. Sitten näin jotain. Näkökenttäni toisella laidalla välähteli sinertävää valoa. Yritin saada pääni kääntymään vielä, mutta tuska niskalihaksissa ei antanut periksi. Samalla tunsin tyhjyyden tunteen päässäni, kun verenkierto estyi. Tärähtely voimistui ja jalkaani iski uusi kipuaalto aidan heilahdusten saadessa piikkilangan painumaan yhä syvemmälle. Sitten tärinä loppui. Tunsin kylmyyden hohkaavan aivan läheltäni. Sininen välke valaisi öistä ilmaa. Oli hiljaista. Hengittämättä odotin.

Tyttö sai viimein luukun liikkumaan. Hän oli ensin yrittänyt työntää luukkua käsillään, mutta se ei ollut saanut aikaan kuin vähäistä liikettä yläpuolella olevassa raskaassa kannessa. Useiden yritysten uuvuttamana hän oli joutunut kykkimään montun pohjalla keräämässä voimia. Lopulta hän oli keksinyt asettua tikkaiden toiseksi viimeiselle askelmalle kyyryyn asentoon ja alkanut nostaa ovea hartioillaan. Hän katsoi ulos syntyneestä pienestä raosta. Oli kaunis syksyinen auringonpaiste ja kolme varista oli kokoontunut lähellä olevalle aidalle pitämään kokoustaan. Tyttö rohkaisi mielensä ja avasi luukun kokonaan. Nälkäisenä ja vilusta väristen hän kömpi ulos kivimuodostelman keskelle. Nähtyään läheisellä tiellä kulkevan traktorin hän päätti lähteä laskeutumaan rinnettä kohti kotimökkiä. Kipeytynyttä jalkaansa varoen hän alkoi haparoivan kulkunsa. Lentoon lähtevien varisten raakunta sai hänen jalkansa valahtamaan voimattomiksi. Hän kaatui ja liikkeen voima kieritti häntä pienen matkaa alaspäin. Havaittuaan varisten muodostelman ja tajuttuaan kuulemansa äänen lähteen, hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Tullessaan lähemmäksi, hän huomasi savun nousevan piipusta. Hän pysähtyi säpsähtäen ja pohti uskaltaisiko sittenkään mennä. Sitten hän näki äitinsä tulevan kuistille ja kääntyvän katsomaan häntä. Äiti nosti kätensä ja vilkutti. Tyttö hieraisi silmiään ja suuntasi askeleensa kohti häntä. Äiti meni edeltä mökkiin ja tytön astuessa tupaan tämä seisoi lieden ääressä, selkä ovelle päin.
- Äiti, mitä oikein tapahtui ?
Äiti jatkoi kattilan hämmentämistä kääntymättä ja hiljaisena.
- Äiti, minua pelottaa. Sano jotakin !
Äidin käsi seisahtui ja hän irrotti otteensa kauhasta. Hänen kätensä siirtyivät hitaasti vartalon sivulle jääden roikkumaan liikkumattomina. Tyttö halusi mennä äitinsä luo, mutta jokin äidin asennossa, jokin tuossa liikkumattomuudessa esti tyttöä ottamasta askeltakaan. Yhtäkkiä hän tunsi kylmän hohteen, joka tuli äidin suunnasta. Hän näki, että hellassa paloivat puut, mutta kylmyys vain lisääntyi. Oli kuin seinän korkuisen pakastimen ovi olisi jäänyt auki. Sitten äiti hitaasti kääntyi.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Välkkyvä sininen valo heijastui tytön silmien pinnalta.

0 kommenttia:

Blogger Templates by Blog Forum