Levottoman sielun tarinoita

Täytyy olla varovainen, jos nukkuu pommiin saattaa jäädä päivän valo näkemättä. Eilen istuin maanantaibussissa ja katselin harmaata ja mustaa, sisällä ja ulkona. Ei kukan kukkaa, ei värin häivähdystä. Kauhea kaamos on iskenyt ja me pukeudumme surullisiin väreihin ja otamme kasvoillemme synkeimmät ilmeemme. Olisiko niin, että jos joku marraskuussa ruuhkabussissa hymyilee, voisimme pitää häntä hulluna ? Hymyilin ajatukselleni ja jäädessäni pois huomasin erään harmaapäisen herran tuijottavan minua pelokkain katsein. Tsop ! Eipäs järkytetä kansakuntaa.

Poikkeilu saa muutenkin aikaan hiljaisuutta väärissä paikoissa. Kyräilyyn taipuva suomalainen tavis, ikuisen itsetunnon sankarillinen etsijä, ei hyvällä katso ihme liehakoitsijoita ja tyhjän päällä steppaajia. Esimerkiksi, jos olet työtön pitää sinun olla rakennustyötön, tietyötyötön, tehdastyötön tai edes kuljetustyötön. Ja työtön istuu toppatakki päällä kantapubissa muiden työttömien kanssa ja kuuntelee jukeboksista viisitoista kertaa Viidestoista yö. Ei hyvällä katsota runon rustaajia, ei pankkityöttömiä, toimistotyöttömiä, ei esimiestyöttömiä. Eikä työttömiä koulun penkille istahtavia aikuisia myöskään suvaita. Eikä lainkaan käy laatuun, että tehtäisiin työtä omaksi iloksi, ilman peruspäivärahaa.

Jaa jaa, mutta on Suomessa sentään kehitystäkin tapahtunut. Siellä paikallispubissa voi nykyään jo nähdä uuden ryhmän suomalaisia. Yrittäjäeläkeläiset. Ensin on saatu loistava liikeidea, niin kuin esimerkiksi, että otetaan toisten ihmisten rahoja ja sijoitetaan ne jonnekin. Jos ne katoavat, menee ensin ne vieraiden rahat, sitten sukulaisten rahat, menee perhe, auto ja koira. Lopuksi jää vain onneton työuupunut yrittäjäparka. Hurraa tästä edistyksen suurharppauksesta. Ehkä jo lähivuosina näemmekin pubien hedelmäpelijonoissa kaksieuroiset kämmenissään, sulassa sovussa viikonloppuisien kanssa, kaksikymppisten it-maailmasta ulos lentäneiden pelivelhojen joukon.

Kun ikää tulee lisää on hyvä muistaa, että ikä ei ole vain numeroita, se on myös joillekin häpeä. Paitsi minulle, joka olen ikuisesti nuorehko.

Olen erityisesti pannut merkille, että lähellä olevat tuttavani näyttävät vanhenevan kovaa vauhtia. Suorastaan kauhistelen minua ennen nuorempien ohiajamista ikääntymisasioissa. Onhan se nyt sääli, että kukoistavat, ennen niin nuoret ihmiset tuolla lailla yhtäkkiä alkavat rupistua. Huomaan tällaisen helposti, koska itse olen edelleen suhteellisen nuorehko naisihminen ja kaikki aistini ovat vielä terävässä kunnossa. Sääliä tuntien katselen aina tuttavieni kaivelevan taskuistaan ja käsilaukuistaan silmälasikoteloita, kun pitää lukea joku tärkeä paperi. Minulla on aina aikaa odottaa, että joku lukee ääneen.

Pukeutuminen on hyvin tärkeä asia, sillä voi viestittää todellista ikäänsä paremmin, kuin monella muulla tavalla. Aloitin valmistautumisen nuorehkoon elämäntapaani jo kouluaikoina. Silloin pukeuduin aina hyvin taiteellisiin vaatteisiin, helpotti baariin pääsyä kummasti. Nykyään taiteellinen pukeutumiseni puhuu iättömyyden puolesta ja antaa katu-uskottavuutta ikäisteni seurassa. Kovasti olenkin näiden parikymppisten kanssa hengaillut täällä pihapiirissä. Jutellaan kaikkea nastaa ja vaihdellaan Britneyn kuvia. Vitsaillaan välillä oikein kunnolla viiskymppisistä tantoista ja pidetään reippaasti hauskaa ikäihmisten kustannuksella. He ainakin nauravat aina niin iloisesti. Nuoret ikätoverini ainakin nauravat aina niin iloisesti. Joka kerta kun lähden pois heidän luotaan. Ja pitkään nauravatkin.

Fysiikan lait eivät nuorehkoa minua juuri koske. Karkailua esiintyi teinivuosina ja jos sitä nyt vieläkin vähän on elämässäni, luen sen päättymättömän nuoruuden piikkiin. Niagara-siteet kuuluvat keski-ikäisille naisille, jotka eivät osaa pidätellä naurun pyrskähdyksiään ja aivastuksiaan julkisilla paikoilla. Pyrin aina olemaan itse se, joka naurattaa, istumaan nahkahuonekaluilla ja varaamaan pesutupavuoron säännöllisesti.

Iän jäljet kasvoilla eivät ole kaltaiseni nuorehkon henkilön huolen aiheita. Ryppyvoiteita ostelevat vain oikeasti vanhentuneet ihmiset, jotka epätoivoisesti uskovat sileän ihonsa palaavan purkista naamoilleen. Nämä ihmiset välttelevät alati hymyilyä ja ankarasti pohtimista. Epätoivoisina he antavat jopa ruiskuttaa myrkkyä otsiinsa näyttääkseen nuoremmilta. Minun, ikuisesti nuorehkon, ei tarvitse moiseen ryhtyä. Aamurähmä silmissä ja 25-wattinen lamppu kylppärissä riittää.

On hyvin helppoa olla ikuisesti nuorehko.

Olen kuunnellut Eminemiä eli herra Mathersia korvalappu-CD:stäni jo kohta kaksi kuukautta joka aamu matkalla työhöni käytännöllisten, tasapainoisten ja aikuisten ihmisten toimistoon. Edistysmieliselle lapselleni olen kertonut ihastumisestani Eminemin taistelumieltä synnyttävään ja ylläpitävään lyriikkaan. Ja että silmiäni kovasti miellyttää herra Mathersin kriminaalihko, mutta pehmolelun kaltaisesti vaikuttava ulkonäkö. Äidilleni sen sijaan en ole sanonut mitään. Enkä naapurin rouvalle. Enkä työväenopiston kurssitovereille. Enkä esimiehelleni. En kerro, koska tahdon vastata omista tekemisistäni edelleen ihan itse, ilman apua mukavilta miehiltä valkoisissa takeissaan. Ja lääkkeeni tahdon hankkia ilman reseptiä. Ihan itse.

En vain voi mitään sille, että kun Eminemin suloääni sanoo ”josset tykkää mun jutusta niin haista vee” tai ”näkemiin, narttu teit niin väärin” se jotenkin lataa uutta voimaa kestää kaikki nuo inharealistiset ja uuvuttavat OyKuinkaMonesIhanSamaAb – Osastopäällikkö –Tulosyksikönvuositavoite – Juoruakkalauma - Asiakaspalvelukeskeisyys-Blondivitsi – Ylityökielto – Lama – Kehityskeskustelu - Meidäntyttöottaakopion – PikkujouluristeilyTallinnaan – Pomokatsookelloon – jutut. Olen kuunnellut niitä nyt jo 33 vuotta. Tulee korvasta ulos. Korva, niin kuin ehkä moni tietääkin, on se elin, jonka päällä istutaan ja josta usein tulevat päälliköiden parhaimmat ideat. Missä Eminem oli silloin kun minä olin nuori (siis aika äskettäin) ?

Varmasti hän pitäisi minusta, jos tavattaisiin. Olisimme ihan samanlaiset. Minunkin tekee mieli ravistella terrierin lailla niitä, jotka ovat olleet tuhmia minulle joskus. Minujakin on tuhansia samannäköisiä ja –kokoisia. Ja kaikki ne yrittävät väittää, hiukset saman punaisiksi värjättyinä, samanlaiset jokasäännilkkurit jaloissaan, vyötäröt samalla lailla pömpöttäen, olevansa se ainoa oikea keski-ikäinen naishenkilö. Minäkin kirjoitan runoja, niin että heippa vaan herra Eminem, tässä sinulle tosi syvältä. Siis sydämestä.

Joo mä oon kohta melkeen viiskyt vee.
Oon aika sikaläski akka, muttei haittaa tee.
Ja tää harmaakiharainen nuppi tän läskikasan yllä
on koko ajan jossain v...n kuussa kävelyllä.
Mullon rahaa niinku roskaa
ostan sillä kaikkee moskaa.
On vitamiinit, ryppyvoide, rohdoskaupan piikki.
Mä oon divareissa vaeltava kuuskytlukufriikki.
Kaupungilla mummokuume grillaa koko kroppaa,
hiki valuu housuihin ja ajatukset stoppaa.
Menopaussi multa kohta sielun ottaa,
estrogeenit luikkii lujaa musta karkuun.
En tiedä enää mikä on mun luuloo, mikä totta,
usein alan ilman syytä kovaan ääneen parkuun.

terveisin MC Menopaussi

Hei, olen Katili, 51-vuotias pöytälaatikkokirjoittaja. Kun äiti sai minut pienenä kiinni kynän ja vihon äärestä, hän oli hyvin järkyttynyt. Kaikki kirjoittamistarvikkeet piilotettiin kotonani, etten pääsisi niihin käsiksi. Koska olin kuitenkin jo sairastunut, mikään ei voinut estää minua syöksymästä tuhoa kohti. Minä jopa varastin kyniä ja kirjoittelin koulukirjojen sivuille, jos vihkot olivat täynnä. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana, koska alituinen kyttääminen inhotti minua. Menin töihin, että sain rahaa harrastaa kirjoittamista. Aloin lintsata työstä, koska olin yöllä kirjoittamisten vuoksi liian huonossa kunnossa ja väsynyt. Tuolloin tutustuin kirjoituskoneisiin, joihin olin koukussa vuosikausia ja aloin harrastaa kirjoittelua myös työaikana. Osasin hyvin salata tämän, kaikki luulivat minun tekevän työhön liittyviä asioita. Joskus istuin työpaikan vessassa muistivihon ja kynän kanssa, kunnes minua tultiin huhuilemaan.

Kun lapseni syntyi, pystyin pysyttelemään tavastani erossa vähän aikaa. Mutta pian alkoivat jo lippuset ja lappuset ilmestyä kuvioihin ja kohta minulla taas oli kasa vihkoja ja muistikirjoja piilossa kaapeissa. Ystäviä ja naapureita pystyin huijaamaan, juttelin heidän kanssaan ihan normaaleista asioista, ruuanlaitosta, sisustuksesta, shoppailusta ja hiekkalaatikon tapahtumista. Sitten siirryin vahvempiin kirjoitusvälineisiin. Ensin kokeilin Commodore-64:ää. Pystyin pidättymään sen käytössä kuitenkin vain hetken, kun sitä jo seurasi Atari. Näiden kummankin kanssa käytin edelleen paperia ja kynää rinnalla. Sitten oli pakko saada PC. Tuli Compaq. Se oli alkuun niin vahva, että paperi ja kynäkin jäivät, varsinkin kun sivukäytin printteriä ja A4:sta. Mutta vahvempiin oli siirryttävä, vaihdoin HP Pavillioniin. A4 ei enää vaikuttanut, joten siirryin erilaisten Forumeiden käyttöön. Tällä hetkellä käytän Blogia, muistikirjaa ja kynää ja olen jo luopunut toiveista päästä eroon pöytälaatikkokirjoittamisesta.

Haluan sanoa kaikille vanhemmille, joiden lapset ovat vaarallisessa iässä, valvokaa ja seuratkaa lapsenne elämää. Jos kynät tai muistivihot ilmestyvät lapsenne reppuun, tehkää heti jotain, jälkeenpäin voi olla liian myöhäistä. Järjestäkää lapsellenne terveitä harrastuksia, urheilua ja matemaattistyyppisiä tehtäviä, talouselämän kursseja. Pelastakaa lapsenne tulevaisuus ja pitäkää hänet poissa pöytälaatikkokirjoittamisen koukusta. Jos kuitenkin pahin on tapahtunut, on mahdollista saada korvaushoitoa kustannusyhtiöiltä. Tällä tavoin pöytälaatikkokirjoittamisesta voi päästä eroon. Viralliseen, suurten yhtiöiden kuntoutusohjelmaan on tällä hetkellä melko pitkä jonotus, mutta on olemassa myös monia pienempiä kustannusyhtiöitä, joiden kautta saadun hoidon on havaittu olevan yhtä tehokasta. Kustannustoiminnassa pöytälaatikkokirjoittaminen kukistetaan kirjain kirjaimelta ja pienten ponnistusten jälkeen on hieno tunne antaa puhdas näyte.

Oli harvinainen auringon lämmittämä marraskuinen lauantai. Tane päätti ystävänsä Jusan kanssa lähteä ulkoiluttamaan koiraa. Iloisesti rupatellen ja entisiä aikoja muistellen he ensin hakivat koiran marketin yhteydessä toimivasta kennelistä ja suuntasivat sitten lähellä olevaan pikku puistoon. Jusa oli ottanut marketin tuulikaapista Etuovi-lehtiä, niistä voisi löytyä vaikka uusi asuinsija. Lehdille löytyikin uusi sija, ne asettuivat Tanen ja Jusan pyllyjen alle, koska puistosta oli penkit jo viety talvisuojaan. Jusa silitteli hetken koiraa ja pian jo kaverukset päättivät kulauttaa kauniin päivän kunniaksi oluet. Koiran nimi oli Karjala ja rodultaan sen oli hieman sekarotuinen, muistutti mäyräkoiraa. Kaverukset naureskelivat, että jos koira saisi päähänsä yrittää livahtaa heiltä, he vain huutaisivat –Karjala takaisin!
Siinä istuskellessaan kaverien juttu siirtyi käsittelemään Alkon lakkoa. Äskettäinen lakko ei ollut pahoin tuntunut, liikkeitä oli ollut sen verran auki, että juomaa sai. Tosin paha juttu oli, että jonottaessa ehti pahasti selviämään.
–Siitä pitäisi laittaa korvausvaatimus niille myyjille, Jusa hekotti.
–Joo, kaksi Leijonaa promillesta tai ainaskin Leijona jonotustuntia kohti, Tane innostui. Edellisenä päivänä Jusa oli törmännyt Reijoon, joka oli kertonut nähneensä telkkarista Alkon myyjän, joka pihisi harmista, kun lakko oli mennyt reisille. Joulukuun lakosta tulisi sitten tehokkaampi, kyllähän Alkon myyjät nyt sentään yhtä vastuullista työtä tekivät kuin sairaanhoitajatkin.
–Perhana, joo, Jusa innostui, ajattele nyt jos siellä ylen aikaa tiputeltaisiin ja hajotettaisiin pulloja. Leijonakin voisi päästä loppumaan kesken päivän. Tane näytti tuumivaiselta ja sanoi sitten
–Pitäisiköhän meidän tukea tuota lakkoa, että saisivat parempaa palkkaa? Jusa oli hiljaa ja hörppäsi sitten kaljaa.
–Vähän pahahan tuo on, kun on nämä lähikaupat ja tuota keppanaa hyllyt notkollaan. Siinä ei oikein Alkon lakko taida olla aukoton. Tane puisteli päätään niin, että päässä ollut urheilupipo kierähti kierroksen ja olympiarenkaat jäivät takaraivon puolelle. Kumpikin keskittyi hetkeksi aikaa juomiseen.
-Olisihan se ollut silloin hoitsujen lakonkin aikaan paha juttu, jos tossa meidän marketissa olisi annettu rokotuksia ja kärrätty sinne käytäville tai vaikka hyllyille potilaita ja nämä kaupan tytöt olisivat siinä ohessa vaihtaneet tippaa. Ja soitelleet kännyköillä tohtoreille, jos raatoja olisi meinannut alkaa tulemaan. Tane otti pullon pohjat ja röyhtäisi. Tane taputti Karjalaa ja totesi, että oli aika tyhjäksi mennyt koira, oli kohta aika hakea uusi koira.
-Se vasta olisi ollut paha, kyllä niiden kaupan likkojen pitää saada rauha tehdä omaa työtään, äkkiäkös ne loppuisivat tyystin kaljat hyllyistä, jos tuollaista tapahtuisi. Meidän täytyykin nyt olla oikein ystävällisiä niille, etteivät nyt vain lakkoon mene, nekin.
-Ei kai nyt sentään, Jusa kiirehti sanomaan, eiks ne ole sellaisia pätkätyöläisiä jo muutenkin?

Joulu on eletty, on kiristelty lompakkoa ja hampaita. Eletty sen kaltaisessa rauhassa, että siitä eivät kirosanat ole monestikaan olleet kaukana. Pienestäkin rypystä ja jälkikasvun valituksesta lahjan laatua kohtaan ovat äidin ajatukset kaasuttaneet tuleviin laskuihin ja niiden maksamiseen. Ja sen jälkeen nuo samaiset ajatukset on ärrämerkillä varustettuna suunnattu jälkikasvuun. Kiittämättömyys ja entisajan joulut ovat varmasti käyneet monessa muussakin työläisjoulukodissa tänä vuonna. Eikä mikään ihme. Nyt kun joulupukkikin jo on antanut periksi. Ei enää mitään käsinkudottuja lapasia, taulutelevisio se pitää olla ja navigaattori. Tietysti niihin sopivat puitteet täytyy myös hankkia. Luksuslukaali ja Hummer-auto.
Tytär kivahtaa äidilleen naama nutturalla, vesipullo kädessään, että on se kumma, ettei äiti oikein tajua näinkin yksinkertaista asiaa. Menisi sitten itse niihin alennusmyynteihin hankkimaan lisää itselleen surkeita t-paitoja ja suhinaverkkareita sekä halpislenkkareita, joita on koko ikänsä käyttänyt muutenkin. Eihän se mitään tajua, kun ei itse mitään edes itselleen koskaan osta. Myrtynyt teini katsoo, kun äiti yhtäkkiä nousee sohvalta ja asettuu lapsensa eteen seisomaan.
-Kuuntelepa nyt tosi tarkkaan lapsi hyvä. Uuden vuoden alusta sinun äitisi on alennuskorissa muiden työläisten kanssa. Työt myytiin vuokrafirmalle ja nyt saadaan sitten painaa tuntityönä entisiä hommia. Ja sinä, rakas tyttö, sinä saat tästä lähin omalla työlläsi hankkia sen sekalaiset hilavitkuttimet ja muut hörhötykset. Minä tarjoan kodin ja ruokaa. Ja siinäkin on riittävästi tekemistä näillä palkoilla.
Tytär katsoo silmäkulmastaan televisiosta tulevaa rikkaan tytön syntymäpäiväjuhlien valmistumista.
- Mä synnyin väärään perheeseen! tyttö ärähtää ja painuu omaan huoneeseensa.
Äiti katsoo sulkeutunutta ovea ja miettii, koska hennoisi kertoa tytölle, että heidän pitäisi etsiä pienempää asuntoa kohta.