Levottoman sielun tarinoita

Aurinko paistoi kirkkaasti kun nousin bussista. Nostin aurinkolasit hiuksilta silmilleni ja suuntasin kohti tietokoneliikettä. Koneeni moottori oli pitkään pitänyt arveluttavaa meteliä ja olin menossa katsastamaan parempaa mallia. Ihmiset liikkuivat kesäisen iloisina, oli keskipäivä ja kaupungissa oli paljon turisteja liikkeellä. Ohitin ryhmän japanilaisia, jotka ottivat toisistaan ryhmäkuvia kauppakeskuksen sisäänkäynnin edessä. Siinä oli erikoinen veistos, jota he ihmettelivät. Itse olin aina ajatellut, että se oli takuulla jonkun valimon hutikappale, joka myytiin kaupungillemme ryöstöhintaan modernina taiteena. Nousin portaat toiseen kerrokseen ja näin tutun oven. Täällä olin usein tehnyt hankintoja. Tartuin oven kahvaan. Se oli kiinni! Kurkistin sisään, enkä nähnyt ketään. Kaivoin kännykän repusta ja katsoin ajan, kyllä sen pitäisi jo olla auki. Luin ovesta aukioloajat vielä kertaalleen. Harmistuneena olin juuri lähtemässä, kun näin sisällä liikettä ja pian joku tulikin ovea kohti. Hän avasi sen. Sanoin päivää, mutta mies ei vastannut, hän puuhasi jotain lukon kanssa. Hän oli pienikokoinen, laiha mies, jolla oli liian suuri sininen kaupantakki yllään. En ollut aiemmin nähnyt häntä liikkeessä, joten mietin hänen tulleen avuksi koska oikeat omistajat eivät olleet jostain syystä päässeet.

Menin katsomaan virtalähteitä hyllystä. Lueskelin eri ominaisuuksia ja tuulettimien tehoja. Pitkän pohdiskelun jälkeen olin valintani tehnyt ja pakkaus kädessä käännyin mennäkseni kassalle. Mies oli ilmeisesti mennyt käymään takahuoneeseen. Kauppa oli tiloiltaan todella pieni ja sillä ei juurikaan ollut varsinaista varastoa. Usein olin tilannut tuotteen ja saanut sitten puhelinilmoituksen, että tavara on tullut liikkeeseen. Laskin pakkauksen kassatiskille ja avasin reppuni etsiäkseni lompakon valmiiksi. Muutaman minuutin odottelun jälkeen aloin ihmetellä, mitään ääntä ei kuulunut takahuoneesta ja minulle tuli tunne, että olin liikkeessä aivan yksin. Kurkkasin ikkunaan päin, kakkostasanteella oli hiljaista. Minulle tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve mennä tarkistamaan ovi. Painoin kahvaa...se ei auennut! Nyt alkoi paniikki tehdä tietään päähäni. Pelästyneen kovalla äänellä sanoin -Hei! Onko siellä ketään? Vastauksena oli syvä hiljaisuus. Lompakko kädessäni astuin takaisin kassan luo ja tuijotin takahuoneeseen vievää lyhyttä käytävää. Käytävän seinät olivat täynnä myytäviä johtoja ja muuta tarviketta. Astuin askeleen kohti takahuonetta.

Varovasti, peläten että minua vielä syytetään murtautumisesta, hiivin takahuoneeseen. Se oli katosta lattiaan asti täynnä erikokoisia laatikoita. Niiden keskellä oli pieni pöytä, jolla oli kannettava tietokone. Ihmisiä ei näkynyt missään. Sydämeeni virtasi nopeasti lisää verta ja ihoani alkoi kihelmöidä. Mitä tämä oikein oli? Mihin olin joutunut ja miten pääsisin täältä pois? Päätin tutkia takahuoneen, jospa siellä olisi jokin tie ulos. Eräällä seinämällä oli pieni ovi ja varovasti avasin sen. Siellä oli pienen pieni vessa, Sytytin valot ja polveni notkahtivat. Verta! Pieni vessa oli tuhriintunut kokonaan vereen, lattialla oli verisiä paperipyyhkeitä. Mutta ketään ei ollut sielläkään. Nyt sydämeni takoi moottorin lailla ja käsistäni tuntui menevän tunto. Ei nyt en voi pyörtyä, nyt täytyy toimia. Tärisevin käsin kaivoin puhelimeni esiin ja melkein hajotin sen, kun nostin läpän liian rajusti ylös. 112. Se oli numero, jota aivoni hokivat. Näppäilin nuo kolme numeroa ja nostin kännykän korvalleni. -Hätäkeskus. En ensin tahtonut saada kiinni siitä, millä aloittaisin. -Olen suljettuna kauppaan ja täällä vessassa on kauheasti verta. Hätäkeskuksen virkailija sai onkia tiedot minulta kyselemällä ja lupasi lopuksi lähettää poliisin paikalle.

Vieläkin vapisevin jaloin menin ulko-oven luo odottelemaan poliisin tuloa. Kun näin kahden virkapukuisen miehen hahmot, lysähdin lattialle helpotuksesta. Poliisit seisoivat oven takana ja katselivat sisään liikkeen ikkunasta. Toinen heistä puhui puhelimeensa ja yhtäkkiä he alkoivat kävellä poispäin. Nousin ylös niin että päässä suhisi ja aloin hakata nyrkillä oven lasia. Huusin apua kovaan ääneen. Sitten silmieni edessä seisoi liian suuressa sinisessä takissaan laiha mies, joka oli päästänyt minut sisään. Pelko otti tiukan otteen kurkustani. Nyt oli jotain pasti pielessä. Juuri tuo mies sulki minut tänne ja nyt poliisitkin olivat lähteneet. Mies otti taskustaan avainnipun ja alkoi sovittaa yhtä niistä lukkoon. Rapinan ääni raastoi korviani ja lamaannuin paikoilleni. Viimein ovi aukeni ja laiha mies piti ovea auki. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Mietin lastani ja lähetin hänelle telepaattisia terveisiä. Ajattelin niiden olevan viimeiset ajatukseni maan päällä. Suljin silmäni ja odotin pahinta. Sisäovi aukeni ja kuulin askeleita. -No niin rouva, olitte jääneet tänne lukkojen taakse. Avasin silmät ja sinitakkinen seisoi siinä kahden poliisin kanssa. Liikkeen omistaja oli aamulla telonut itsensä pahoin raskaan kovalevyaseman romahdettua hänen kätensä päälle. Hän oli tyrehdyttänyt veren vuotoa vessassa, mutta päättänyt sitten lähteä läheiseen lääkäriin. Laiha sinitakkinen mies oli hänen vävynsä, tunnettu tohelo, mutta ainoa, joka oli saatavilla päivystämään liikkeessä. Tämä tohelo oli sitten päästänyt minut sisään. Hän oli räplännyt lukkoa saadakseen oven pysymään auki, mutta kokeillessaan ulkopuolelta ovea, se pysyi kiinni. Ja avaimet olivat takahuoneessa. Hätääntyneenä hän oli mennyt soittamaan appiukolle, jolta kävi hakemassa toiset avaimet. Tuon ajan minä ehdin kuvitella jo jos mitä. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Rock around the Clock soi TV:ssä. Bill Haley & His Comets teki 50-luvun lopulla kylläkin jo tuon biisin, mutta jostain syystä se pyöri Suomen televisiossa.Minä tupruttelin vähän aikaa hienoja savukkeita nimeltään Comet. Niiden rasia oli valkoinen ja litteä, siinä savukkeet olivat kuin vanhanaikaisessa savukekotelossa. Kai se innostus tuosta rock'n rollista juursi. Olin työstä tulossa ja oli jo pimeää. Bussi kahdeksan pysähtyi tienhaaraan, kaupalle, josta oli vielä 2,5 kilometriä kotiin. Potkukelkkaakaan ei tällä kertaa ollut kaupalla. Se oli harvinaista herkkua, meillä oli vain pari potkukelkkaa eikä niitä sopinut seisottaa minun vuokseni kaupalla pitkää päivää. Joten lähdin siitä taapertelemaan ihan jalan. Ensin matka kulki isompaa tietä, tuona iltana kuu valaisi mukavasti. Kotimatkan kyllä osasi jo vaikka silmät ummessa ja sitä paitsi hämärään tottui nopeasti. Vaan kun halusin tuprutella tupakkaa, oli poikettava suurelta tieltä metsän puolelle. En halunnut jäädä kiinni, jos joku innokas perheenjäsen taikka naapuri olisi sattunut olemaan liikkeellä.

Hanki kiilsi timantteina kuutamon loisteessa ja minä sytyttelin Cometin pienten kuusien takana. Siinä poltellessani hyräilin Rock Around The Clockia ja aloin oikein esittää sitä siellä metsikön suojassa, Comet näpeissä sauhuten. Kun savuke oli poltettu loppuun, siirryin takaisin tielle. Aikani kuljettuani tulikin oman kodin tienhaara ja tarvoin kapeaa tietä. Umpipimeässä oli aina yhtä suuri ilo, kun mäen päällä olevan kotitalon valot heijastuivat hankeen. Siellä oli lämmintä ja ruokaa.

Koska joulu on niin kovin lähellä, on kai soveliasta kertoa jouluperinteistä. Oman lapsuuteni muistoja kaivelemalla niitä kyllä löytyykin. Piparit leivottiin itse, ihan taikinasta alkaen, Äitini puursi keittiössä hiki hatussa. Eräänä jouluna hän leipoi pipareita koko suvun lahjapaketteihin. Suuri hommahan siinä oli, mutta lopulta kaikki olivat postissa ympäri Suomea. Koitti joulu ja saimme itsekin vihdoin maistella äidin leipomuksia. Piparit olivat, sanoisinko, kovahkoja. Niiden murtamiseen pelkillä hampailla tarvittiin asiaan perehtymistä ja tekniikkojen kehittelyä. Enoni oli käymässä, kuten usein lapsuuteni jouluina, ja keksi pipareille oivan käyttötavan. Niillä voi heitellä lintulaudalla varastelevia oravia. Tuo ei varmaankaan lohduttanut rakasta äitiäni. Meitä muita kyllä nauratti.
Enon osallistuminen joulunviettoomme oli myös perinne. Ja tähän perinteeseen liittyi sitten eräitä aliperinteitä, jotka eivät välttämättä olleet kaikille mieleisiä. Eräs näistä oli enon mukanaan tuoma hehkuviinilasti. Se oli ainakin isäpuolelle mieluinen. Siinä sitten miehet lorottelivat joulujuomaa isoon kattilaan puuhellan päällä. Glögimausteet oli otettu esille ja mukavan hehkun odotus oli katossaan. Lisättiin puita hellaan, että juoma lämpiäisi nopeammin. Kielet olivat siinä pitkällään, me lapset katselimme keittiön nurkassa tätä salaperäisen taikajuoman valmistusta. Sitten enoni vihdoin huudahti, että valmista on. Isäpuoli kysymään, että mistä tiedät. Eno pyysi itse katsomaan, katso nyt, kiehuu jo! Voi sitä vauhtia, millä kattila lähti hellalta, mutta vaikka kuinka nuuhkivat sitä ja sisältöä, haihtuneet olivat prosentit. Mahtoikohan ne siitä ilmasta mennä osin hengityksen kautta meihin katselijoihin. Tiedä häntä.
Lahjat kuuluvat jouluun. Ainakin, jos perheessä on lapsia. Ja mikäpä sen ihanampi lahja joka pojalle olisi, kuin kauko-ohjattava poliisiauto. Sellainen oli kerran paketissa, paketin päällä luki veljeni nimi ainakin. Eno ja isäpuoli halusivat kuitenkin testata lelun, että varmasti toimi. Siinä sitä surruteltiin keittiön lattialla ja tehtiin matosta hyppyruttuja. Yhtäkkiä se lensi ilmaan, päätyi katolleen lattialle ja sammui. Mikään korjausyritys ei palauttanut maagista leluihmettä henkiin. Veljeni kyyneleet saatiin kyllä sammumaan joulun jälkeisillä lupauksilla ja äidin herkuilla. Onneksi minä ja sisko saatiin enemmän sellaisia tyttöjen juttuja. Minä sain kerran joululahjaksi rintaliivit. Osasin pitää ne visusti pois enon ja isäpuolen käsistä.

PS: Kyllä meillä ihan normaalia ja hauskaa oli jouluna, leikittiin ja laulettiin sekä syötiin äidin tekemiä ihania herkkuja vatsat pullolleen. Oli paljon rakkautta ja musiikkia sekä herkkää hellyyttä.

Kansakoulussa paras kaverini oli Soili. Meidän vuokrayläkertamme ullakon pikkuikkunasta näkyi Soilin isän autotalli. Soililla oli pikkusisko, jota kumpikin inhosimme, sellainen äidin pikkukulta, aina kantelemassa. Varmuuden vuoksi, jos vaikka Soili saisi haukut. Olimme Soilin kanssa opettajan mustan kirjan numero ykköset, merkintöjä riitti. Ideoitamme ei riittävästi arvostettu vanhempien maailmassa innovatiivisina tai edes ymmärretty lapsellisena tietämättömyytenä. Aina tuli selkäsauna. Ja yhdessäolokielto. Mitä ihmettä nyt suuren koulun valtavissa varastoissa tuntui muutama kumi, kynä ja ruutuvihko ? Ja jos nyt pari tyttöä hiihtikin "vahingossa" toiseen suuntaan, kuin muu luokka ja meni Soilin kotiin leikkimään ? Monen kilometrin lenkki sekin oli.

Soilin isällä oli kaupungissa suutarinliike ja Soili oli liikkeen naapurissa nähnyt miten kampaamoa hoidettiin. Siispä leikimme kampaajaa. Tuoli ja pöytä vain pihalle, vettä lasiin ja lasiin kampa. Kampauksia alkoi syntyä. Kampaajavuorossa oleva kysyi aina jossain vaiheessa asiakkaalta, halusiko tämä jotain juomista. Asiakas vastasi aina haluavansa ja silloin kampaaja haki pienellä lasilla Soilin äidin säilykekurkkuämpäristä kurkkulientä asiakkaalleen. Sitten Soilin pikkusisko halusi olla asiakkaana, emme olleet kovin innostuneita asiasta, mutta pelkäsimme, että pian ikävä kieli kalkattaisi, joten annoimme siskon istua tuolille. Kun emme tarjonneet juotavaa, alkoi pikkusisko itse sitä inttää meiltä. Soili piipahti lasin kanssa sisälle ja viipyi jonkin aikaa. Palatessaan hän ojensi lasin siskolleen ja sanoi, että nyt kokeilemmekin rouvalle ihan uutta kampausta, otti sakset taskustaan ja nips ! Lopun arvaa. Selkäsauna ja yhdessäolokielto.

Oltiin Annen kanssa 16-vuotiaina kuin paita ja peppu. Liftailtiin baareihin, joista saimme kaljaa ilman henkkareita. Yhdessäolomme perustuikin suurelta osaltaan juhlimiseen ja hauskanpitoon. Sinä juhannuksena menimme vesibussilla kaupungin saareen pikkuriikkiseen lautamökkiin viettämään iloista kesäjuhlaa. Meikit, mekot ja kossupullo olivat tärkeimmät tarvikkeemme. Ruokana oli Annen äidin, joka oli sairaalan keittiössä töissä, antama muovikassillinen kerran lämmitettyä makkaraa. Empiessämme kassin mukaan ottamista, hän sanoi niiden kyllä tulevan ihan uusiksi, kunhan vain grillaisimme ne.

Iltapäivän ajan kiertelimme eri vaatteissa, aurinkolasit otsalla bongailemassa uroksia ja näkymässä itse. Minä olin juuri rakastunut täysillä ja puhua pälpätin siitä miehestä ummet lammet. Merelle katsoessani tunsin viiltävän ikävän ajatellessani sitä laivaa, jossa rakkaani jälleen tulisi luokseni ihanalla rekallaan. Kossun inspiroimina virittelimme sitten saaren grillikatokseen kunnon tulet ja lätkimme kassista vähiten kuumassa halkeilleita lenkkejä. Näyttivät tosi hyviltä pienen käristyksen jälkeen. Mutta eivät tipahtaneet edes nousuhiprakassa. Kassillinen makkaroita päätyi saaren pusikoihin eläinten ruuaksi.

Lievä hämäryys laskeutui keskiyön auringon vieton keskelle. Prosenttien huumassa kipaisimme mökille vaihtamaan ylle seksikkäimmät mekkomme, tupeerasimme rajusti ja laitoimme tutkan päälle. Laiturilta löysimme pari mukiinmenevän näköistä kaksilahkeista. Ilman rihmankiertämää hyppäsimme uimaan. Laiturissa vain ei ollut portaita ja noloa oli kun uudet tuttumme kalastelivat meidät alastomat juhannusneidot ylös. Juhla päättyi Annen ja minun ilmiriitaan. Minä en halunnut poikien kanssa enempää, koska olin rakastuneen uskollinen. Anne oli eri mieltä. Olimme saarella, joten kumpikaan ei voinut poistua, niin kuin yleensä riidellessä teimme. Hyttysetkin söivät sen verran ilkeästi, että Anne lopulta tuli sisälle mökkiin ja nukahdimme tuhistellen.

Aika ennen koulun alkua on muistojen osalta ovelan tuntuinen, niissä muistikuvissa on vinha mauste. En osaa sitä selittää, varhainen lapsuus kai on sellainen vähän mystinen aika.

Äiti laittoi minut asialle kauppaan ostolistan ja rahan kanssa. Kävelin pitkältä tuntuvaa matkaa ja ennen kauppaa tuli pitkä, peltoaukeaman keskellä kulkeva suora. Sähköpylväitä oli korjaamassa joukko miehiä, enkä uskaltanut kävellä heidän ohitseen tietä pitkin, vaan siirryin pellolle, jotta sain ohitettua heidät tarpeeksi kaukaa. Kaupassa käyminen meni hyvin, mutta paluumatkalla näin samat miehet edelleen tien varressa. Siirryin jälleen pellolle. Peltokaistaleiden välissä oli ojia, joissa ei ollut sillä hetkellä vettä.

Aikani pakerrettuani pysähdyin ostosten kanssa tällaisen ojan pohjalle ja kaivoin ostosten joukosta tulitikut. Raapaisu ja ojan penkereen kuiva ruoho syttyi ja tuuleen tartuttua liekkiin, tuli jatkoi matkaansa. Niin minäkin. Ohitettuani työmiehet, palasin tielle. Olin huomannut, että sen peltokaistaleen päässä, johon tuli oli syttynyt, oli talo ja sieltä ajoi mies perääni polkupyörällä kovaa vauhtia. Hän lienee saanut tulen sammutettua polkemalla, mutta oli matkalla kotiini kertomaan. Hänen tullessani kohdalleni lauloin toistuvasti ”Ämppän pämppän päärylä lämppän.” Mies huusi vihaisena ja meni edelläni kotiini päin. Vihaisia minulle oltiin kotona, tarkkaa sanktiota en muista.

Olin viiden paikkeilla ja leikin lähistöllä olevan talon kahden pojan kanssa. Kai minä olin niin sanotusti kulmakunnan kauhu, koska en muista mitään pitkäaikaista kaveriyhdessäoloa, heidänkään kanssaan. Salaperäisesti erinäiset yhdessäolokiellot astuivat jo silloin voimaan. Näiden poikien koti oli luullakseni maalaistalo ja muistan istuneemme talon viereisellä kalliolla kehittelemässä jotain vinhaa. Siinä alhaalla, tien toisella puolella oli heinälato. Jostain juttu lähti liikkeelle ja kohta jo toinen pojista lähti kotiinsa hakemaan tulitikkuja.

Menimme latoon hiippaillen ja kokeilimme heinien palamista. Ne lehahtivat hirveään roihuun ja muistan, kun sydän kurkussa juoksimme takaisin kalliolle. Sieltä näimme, kuinka koko lato paloi, palokuntakin oli kutsuttu paikalle. Mietimme karkaamista ja ulkona nukkumista, mutta meidät löydettiin. Rangaistus, mikä se olikin, oli takuulla paikallaan. Ainakaan emme koskaan enää saaneet olla yhdessä.

Oli 70-luvun alku, olin aloittanut työni lähettityttönä kuljetusliikkeen toimistossa Turussa. Aamuisin oli parasta syödä hyvin, että jaksoi pyöräillä yli viisi kilometriä ja kesti iloisena ruokatuntiin saakka. Lapsuuden aamiaiset olivat ihanan lämpöisen puuhellan hohkaa ja lusikoiden kilinää kahvikuppeja vasten. Pöydässä oli leipää ja voita sekä jälkiruoka-aamiaista, äidin leipomaa pullaa, joko tuoreena tai korppuina. Noihin aikoihin sienestävä perheemme oli löytänyt uuden sienilajin, mesisienen, joka kasvoi suurina ryppäinä lahoissa kannoissa ja maistui melkein paremmalta, kuin kantarelli. Taivaallisia olivat nuo helposti kerättävät herkut valurautapannussa voissa paistettuina. Jopa niin taivaallisia, että aloin herätä aikaisemmin aamulla ehtiäkseni keräämään ja valmistamaan niitä aamiaiseksi. Kuin taikaiskusta kantoon oli joka aamu ilmestynyt uusia, terhakkaita mesisieniä minulle syötäväksi. Kyllä siinä perhe pyöritteli päätään, minun pistellessäni omituista aamupalaani, väliin kahvia hörpäten. Uusi aamiaisperinne loppui järkyttävällä tavalla. Kun jälleen kerran olin syönyt lautasellisen sieniä, alkoivat hirvittävät kivut. Tuskanhiki nousi koko vartaloon ja silmissä sumeni. Pari tuntia kiemurtelin sairaana ympäriinsä, sitten oireet onneksi helpottivat. Olin keräillyt mesisieniä hieman liian rennolla otteella ja joukkoon oli lipsahtanut jokin, ei kovin hyvin ihmisravinnoksi sopiva myrkkysieni. Henkiin jäin kuitenkin ja työpaikalle soitin tulevani hieman myöhässä. Mahtoivat uskoakin myöhästymiseni syyn:
-”Söin aamiaiseksi myrkkysieniä, tulin sairaaksi ja myöhästyin sen vuoksi.”

Heti, kun kynnelle kyettiin, alkoivat monenlaiset työt meidän lasten elämässä. Homma oli täysin ajanmukaista, eikä sitä itsekään koskaan tullut ihmeteltyä. Kaiken kaikkiaan, juttu tuntui mukavalta, jos joskus raskaaltakin. Aloitan tarinan mummolasta, jossa työtä riitti lisäkseni myös kaikille serkuilleni talon väen lisäksi. Myös käymässä olevat vanhemmat paiskivat kunnon päivää milloin pellolla, milloin navetassa.

Perunan nosto oli savista puuhaa. Mummolan eteisen sivuhuoneen lattialla oli erikokoisia kumisaappaita. Oikeaa koko ei kerta kaikkiaan ollut, saappaat sovitettiin jalkaan jalkaräteillä, lakanoista revityillä suikaleilla, jotka kiedottiin jalan ympärille, niin että saapas sopi napakasti jalkaan. Meidän lasten tehtävä oli kävellä korien kanssa perunannostokoneen perässä ja kaivella hyvät perunat talteen. Alkuun perunannostokone oli hevosen vetämä, myöhemmin traktorin perässä roikkuva häkkyrä. Ei saanut ottaa haljenneita eikä niitä emäperunoita. Korit käytiin tyhjentämässä puiselle lavalle. Loistohetki päivässä oli, kun mummo näkyi olevan tulossa talolta päin. Suuressa korissa oli kahvia ja pullaa. Siinä ojan reunalla sitten istuttiin ja nautittiin. Savipellon ja paljaaseen nahkaan läpsyvien kumisaappaiden yhdistelmästä tuli savipuolta sääriin. Se oli ihottumaa, joka näytti aivan kuivaneelta savelta. Tallella on tuo iho-ongelma vielä tänäkin päivänä. Nuoruuden ajan se pysyi hiukan loitolla, mutta nyt keski-iässä kintut ovat jälleen kuin kalan suomuilla päällystetyt.

Sokerijuurikkaan kanssa oli myös paljon hommia. Harvennus oli ensimmäisiä hommia, piti silmin katsoen valita vahvimmat taimet ja nypätä pois muut. Taimien väli oli määrätty ja siinä piti olla tarkkana. Tässä työssä piti olla kyykyssä päivät pitkät auringon paahtamalla pellolla. Jossain myöhemmässä vaiheessa eräät serkkupojat neuvottelivat isovanhempien kanssa urakasta ja hinnasta, jonka saisivat riviltä. Siellä ne sitten huhkivat serkkupojat tosissaan, säästivät motskarirahaa kai. Minäkin olin vielä silloin mukana, mutta en kyllä pärjännyt vauhdissa. Sokerijuurikkaan korjaaminen oli jännää puuhaa. Otettiin naatista kunnon ote, nykäistiin juurikas ylös, ravisteltiin multia ja sitten listittiin sellaisella vesurilla naatti irti. Se piti listiä juuri oikeasta kohdasta, eikä juurikkaaseen saanut osua, eikä itseensä. Juurikkaat kerättiin suuriksi keoiksi pellolle tiettyihin paikkoihin, josta traktori lavoinen ne haki. Keot olivat usein pitkänkin aikaa pellolla. Niissä tunsin aina katsovani työni tuloksia. Myöhemmin, kun Artturi Iivari Virtanen kehitti AIV-torninsa rehun valmistukseen, myös naatit kerättiin ja ne laitettiin siihen AIV-torniin mätänemään. Siitä tuli eläimille rehua. Aika kekseliästä.

Heinäpellolla oli aina aloittelijan hommina kerätä niiton jälkeen syntyneistä kasoista seipäälle nostettavia kasoja. Toinen homma oli seipäiden ja tappien ojentaminen. Miehet yleensä löivät seipäät peltoon, tappi laitettiin seipääseen ja sitten nostettiin sellaisilla kolmepiikkisillä haravoilla heinät seipäille. Kyllä minäkin jossain vaiheessa sain nostella heiniä siihen alatapin kohtaan, pituus ei riittänyt muuhun. Heinänkorjuu oli hauskin homma, me lapset saatiin olla heinäkuorman päällä, hevonen veti isoa heinähäkkiä. Meidän homma oli ottaa seinät vastaan häkkiin seipäiltä ja hieman talloa niitä, että mahtuivat. Sitten saatiin matkata heinäkuorman päällä navetan ylisille, jossa talven heinävarasto sijaitsi. Yhden jos toisenkin kerran siinä pää kumahti navetan oven yläkamaraan.

Eräs työ on jäänyt erityisen ikävänä mieleeni. Mummolassa lehmät viettivät ulkona kaikki sopivat vuodenaja, ne olivat siis onnellisia lehimiä. Eräänä aamuna huomattiin kahden lehmän karanneen tuoretta apilaa kasvavaan peltoon. Huomatessa oli jo liian myöhäistä, lehmät olivat ahnehtineet innoissaan apilaa niin, että olivat paisuneet palloiksi. En ole aivan varma olivatko ne jo kuolleet, mutta miehet lähtivät kuitenkin pellolle ja sitten ne lehmän raadot piti pieniä, että saatiin kuljetettua pois paikalta. Minä ja serkut saimme maitokärryt ja käskyn tulla lehmien luo. Uteliaina tietenkin lähestyimme, mutta uteliaisuus katosi sekunnissa, kun maitokärryille lastattiin lehmien vatsat. Meidän tehtävämme oli työntää kuorma mummolan pihalle. Siinä sitten lykittiin ylämäkeen ja neniemme edessä hyllyi kammottavalta haisevat lehmän mahat. Homma hoidettiin, vaikka taisi siinä eräs serkkupoika oksentaakin.

Lammashaan raivaus oli kova homma. Haan paikalta oli kaadettu puita ja meidän työmme oli poistaa kantoja paikalta. Työvälineenä olivat rautakanget ja lapsenraivo. Setä näytti pari kikkaa ja me aloimme puurtaa. Hikinen homma oli. Vaan jotenkin siihenkin tuli sellainen suomalainen sisu mukaan. Tehtävä kesti monta päivää ja pari kantoa jäi, ne ivät vaan liikahtaneetkaan.

Ensimmäisiä tehtäviä, joita kaikki lapset saivat, oli veden kaataminen veitsien, viikatteiden ja muiden sellaisten terottamiseen tarkoitettuun sementtipyörylään, jota poljettiin jalalla. Piti kuunnella mitä setä sanoi ja heti laittaa sopiva määrä vettä, oli tarkkaa hommaa.

Työnteon moraali on siis opittu jo hyvin pienenä, tästä olen aina ollut erittäin ylpeä. Samalla olen onnellinen, että olen saanut kokea kaikki nämä, nyt jo sukupuuttoon kuolleet työtavat. Muistoni mummolasta ovat aina lämmittävän auringon paisteisia tai ihanan puhtaan ja valkoisen lumen tuoksuisia.

Oli vuosi 1970 ja olin juuri menossa ensimmäiseen vakavasti otettavaan työpaikkaani työhaastatteluun. Se oli kuljetusliike Turussa. Äidin kanssa olimme valinneet Silon, se mainos Silo suo suloa, palalaatikosta sellaista moniväristä ja ruudullista, venyvää kangasta, josta äiti ompeli minulle minimekon. Ruissalon linkkarilla, numero 8, ajoin Patterihakaan. Tiesin missä se työpaikka oli. Minulla oli kymmenen kappaleen Marlboroaski ja vetelin hermosavuja siinä lähellä, kurkistellen näkyykö minua firman ikkunoista. Kävellessä uusi mekko sähköistyi sukkahousujen kanssa ja kipusi koko ajan kainaloita kohti. Lisäksi se rätisi melko kovaäänisesti.

Sain paikan ulkolähettinä. Palkka oli 150 markkaa kuukaudessa. Työhön kuului lähetin hommien lisäksi postitusta. Kirjoitin kirjekuoria kirjoituskoneella, jollaista en ollut ennen käyttänyt. Kerran päämiehelle menneen kuoren päällä oli lukenut katuosoitteena Drottningssatan. Sain asiasta nuhteita. Aina välillä sain tehtävän viedä tai hakea papereita eri osoitteista. Turku ei ollut minulle kovinkaan tuttu ja saippuatehtaan konttoria etsiessä meni tosi pitkä aika. Siellä oltiin todella hermostuneita, kun vihdoin saavuin. Toimistossakin tuoksui saippua. Parhaita ulos menoja olivat keskustan keikat, silloin sain mennä bussilla. Rakkailta työtovereilta piti silloin kerätä torilista. Kuka halusi mitäkin, mansikoita, lihapiirakoita, herneitä. Itse ostin usein savusilakoita.

Henkilöstöpäällikkö oli tiukka armeijan pastori, jonka säästötoimet välillä saivat henkilökunnan murisemaan. Hylätyt lomakkeet piti käyttää kumminkin puolin. Eräässä asiassa mies jäi sanattomaksi. Siihen aikaan käytettiin sinistä spriivahamonistusta. Päällikkö oli huomannut, että ne maksavat melko paljon, tietenkin, nehän olivat vientityön eniten tehtyjen asiakirjojen ainoa monistuatapa. Henkilöstöpäällikkö sanoi, että nekin pitää käyttää kahteen kertaan. Otimme miehen mukaan ja demonstroimme spriin hajuisessa monistuskopissa, miksi kerran käytettyä vahapaperia ei enää voi käyttää, koska siitä ei voisi saada entisiä tietoja pois. Mies poistui paikalta. Mutta hän ei antanut asian painaa liikaa mieltään, viikon parin kuluttua hän tuli jälleen osastolle ja sanoi, että pieleen menneet itsestään jäljentävät lomakkeet pitää myös käyttää toiselta puolen. Arvatkaa menikö ehdotus läpi. Oli tavallaan hauskaa vääntää rautalangasta aikuiselle miehelle siinä omalla työpöydällä miten erilaiset asiat toimivat.

Kerran erään kollegan nitoja hajosi. Sitä katsottiin ja väänneltiin, mutta se ei toiminut. Se oli menossa roskiin, kun sanoin haluavani sen. Lupa viedä nitoja kotiin piti kyllä kysyä henkilöstöpäälliköltä ja hän halusi itse kokeilla nitojaa, ettei se toiminut siis. Ei toiminut, se jäi jumiin aina nitomisen jälkeen. No pidin nitojaa vielä pitkän aikaa työssäni, koska olin keksinyt miten sen kahdella sormella nostamalla saa uudelleen latausasentoon. Lopulta otin sen mukaani, koska olin kerran luvan saanut. Tänään nidoin sillä viimeksi.

Pyrin kovasti osoittamaan alusta asti, että minusta on paljon muuhunkin, kuin kortteliohjukseksi. Enkä ehtinyt lähettinä kauan ollakaan, kun jo sain oman työpöydän ja työn vientiosastolla. Tästä työstä alkoi 35-vuotinen työurani, joka pääosiltaan oli kuljetusalan työtä.

Trioni oli soittamassa Roballa. Ravintola oli mukavan täynnä ja tanssijoita runsaasti isohkolla parketilla. Oli 70-luvun loppupuoli ja soittoravintoloiden parketit eivät juuri koolla loistaneet ja orkesterilavat olivat pikku plänttejä samassa tasossa tanssijoiden kanssa. Loppuillasta instrumenteissa ja mikin varressa usein roikkuikin tulevaisuuden kykyjä ja ohitanssivien kyynärpäitä piti bassoa soittaessa varoa. Kerrankin tuli mikki suuhun niin, että hammas tuli läpi huulesta. Roballa lava oli iso ja tosi korkealla. Soiteltiin siinä sitten pienehköllä volyymilla, alkuillasta piti soittaa taustamusiikkia. Kevyttä jazzia ja sellaista. Toisen tunnin alussa otettiin jo tangoa ja humppaa ja lopuksi uskaliaasti Jambalaya. Kolmannesta tunnista loppuun soitettiinkin sitten varsinaista omaa ohjelmistoa. Soulin, rockin ja popin väliin aina joku suomalainen tanssilaji ja slovari. Yhtäkkiä huomasin Tauno Palon tulevan daaminsa kanssa sisään. He siirtyivät tanssilattialle ja minä toohotin bändille, että nyt haluan laulaa ne mun ainoat tangot, jotka osasin. Aloitettiin Tule hiljaa- tangolla. Kyllä minä tangoa osasin laulaa ja hyvin. Huomasin Taunon kurkkivan daaminsa olan yli orkesterilavalle. Sitten alkoi Muista minua. Aah mun lempitango, pistin ekstratunnetta esitykseen ja biisin loputtua Tauno Palo tuli lavan luo, pysähtyi eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän viittasi minua lähemmäksi ja sanoi sitten sillä ihanalla Tauno Palo-äänellä: - Sinulla on ihanat silmät.

Ja tämä tarina oli tosi. Hieno muisto, jota kannan ylpeydellä.

Syksyn terävä valo ja ilman mukana leijuva kirpeys tuovat mieleen kouluun lähdöt, uusien vihkojen ja kirjojen huumaavan tuoksun, lupauksen tulevasta ja polkupyörän kumien eteenpäin vievän rahinan hiekkaisella tiellä. Velikullan puhe pihlajanmarjoista lennätti mieleen muitakin oppikouluun liittyviä muistoja.

Kansakoulun neljä luokkaa oli takana, oli aika pyrkiä oppikouluun. Perheemme oli muuttanut pienestä kylästä suuren kaupungin liepeille, Ruissaloon, asumaan. Isäpuolen saattamana lähdin osallistumaan suureen karsintakokeeseen. Pyrkiminen tapahtui keskellä Turun kaupunkia, jossa ei pieni tyttö juuri ollut käynyt, kuten ei muissakaan kaupungeissa. Olimme hyvissä ajoin keskustassa ja isäpuoli halusi tarjota ruoka-annoksen baarissa. Minä en koskaan unohda sitä baariateriaani, suuri lautasellinen perunamuusia ja höyrytettyjä nakkeja. Aina nälkäisenä lapsosena ahdoin ostomuusia, kunnes tuli paha olo. Karsintakokeen ajan verenkiertoni olikin sitten siirtynyt aivoista ruuansulatukseen, mutta aivan huonosti en kuitenkaan pärjännyt. Sen verran vain meni pieleen, että vapaaoppilaspaikka jäi saamatta. Oppikoulun ensimmäiselle pääsin puolivapaaoppilaana.

Koulun alkuun liittyi aina, kuten morsiamella, jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain tuntematonta, jonka odotus kutitti sisältä pientä ihmistä. Yhteiskoulu sijaitsi seitsemän kilometrin päässä. Aikakauden tapaan, perhettä elätti mies, perheellisten naisten työssäkäynti ei ollut ajan hengen mukaista. Perheeltäni ei puuttunut mitään, koska meillä oli rakkautta, äiti oli aina kotona ja lapsuuteni muistot ovat täynnä yhteistä tekemistä ja ajan riittämisen tuntua. Asuimme Ruissalossa, joka on kansanpuistoalue ja ympärillämme olivat luonnon ehtymättömät ruokavarastot, sen lisäksi meillä oli mahdollisuus pitää suurta kasvimaata. Käytössämme oli myös viinimarjapensaita ja rannasta ongimme merikalojen parhaita. Vajetta oli ainoastaan käteisen rahan kohdalla. Jos olisin mennyt kouluun linja-autolla, olisi pitänyt käyttää kahta eri linjaa. Koululaisille oli myytävänä lippusarjoja, jotka piti käydä ostamassa Turun kauppatorin laidalta, Puolalanmäestä. Mutta ne maksoivat ja koska jo kouluni lukukausimaksut rasittivat perheen pikku budjettia, minä ajoin kouluun ja takaisin, yhteensä 14 kilometriä, polkupyörällä. Olinhan jo kansakouluaikana kävellyt tai hiihtänyt melkein kahdeksan kilometriä päivässä, kokemusta ja kuntoa riitti. Näin aikuisena voin vain olla erittäin kiitollinen tuosta liikkumisen määrästä, koko aikuisiän kuntoni on lapsuudessa saanut vahvan ja terveen pohjan, fyysinen terveyteni on suurelta osin perustunut koulumatkaliikuntaan. Olin pienestä saakka rakastanut hevosia, mummolan Muisto-hevonen oli ensimmäinen rakkauteni. Oppikoulua edeltävän kesän olin nimittänyt pyöräni Prinssiksi, uljaaksi ratsukseni, jolla ratsastin huimaa vauhtia, jättäen pölyvanan jälkeeni. . Ensimmäisenä oppikouluvuotena siis kannustin Prinssi-ratsuni täyteen laukkaan ja pyöräilin uuteen kouluun uusi salkku tarakalla, posket innosta punoittaen ja tulevaa kummastellen.

Yhteiskoulussa oli järjestetty maksullinen ruokailu, kokeilinkin sitä, mutta kokemuksen perusteella päätimme säästää nuo rahat johonkin toiseen, jatkossa tärkeämpään asiaan. Minulla oli siis eväät. Lasipullossa, jossa oli patenttikorkki, oli maitoa ja voipaperiin oli kiedottuna ranskanleipäviipaleita, joiden välissä oli lauantaimakkaraa. Syksyn alussa eväät maistuivat ulkona, ruokatunnin ajan istuin koulun liepeillä, pikku metsikössä kannon päällä ja popsin nälkäisenä leipää, maitoa väliin hörppien. Kun ilmat eivät enää sallineet ulkona istumista, eväät nautittiin omassa luokassa, pulpetin ääressä. Toisen luokan alkaessa keksin kerätä pari sangollista pihlajanmarjoja. Muistan ajatelleeni mustikoiden poimimista, tuoda ääretöntä kärsivällisyyttä vaativaa käsityötä, ja nähdessäni tässä valossa notkuvat pihlajanmarjatertut, sain idean. Äiti saisi tehdä minulle niistä mehua. Päätään puistellen äiti sitten mehusti pari sangollista marjoja ja niin minulla oli koulueväiden painikkeeksi lasipullossa haalean punaista, kitkerän kirpakkaa pihlajanmarjamehua. Vaati luonnetta juoda koko valmistettu määrä, muistaakseni sen kuitenkin tein. Luokkatoverini halusivat myös ehdottomasti maistaa, heidän pulloissaan oli vielä valkoinen sisältö, pihlajanmarjat olivat kuitenkin heille liikaa. Perheeni oli samaa mieltä, ei ihmiselle sopivaa ainetta. Kolmantena vuotena tuli eväspussissani kouluun jugurttia. Muistan luokkatovereiden ihmetelleen tuota mädännyttä maitoa ja sen mukaista tuoksahdusta, joka kannen avaamisen jälkeen leijui luokassa. Päätellen heidän ihmetyksestään, taisin olla ensimmäisiä jugurtin käyttäjiä luokallamme. Kaikkihan tietävät miten yleistä tuo hapatettu maitotuote nykyään on. Mutta tuolloin aika ei vielä ollut täysin kypsä asialle, joten kuvittelisin eväitteni omituisuuden vuoksi saaneeni jos minkälaisia sivunimityksiä. Kovasti ainakin yritin pyydellä samanlaisia eväitä, kuin muillakin tuossa yksityisessä koulussa oli, rahaa kukkaron pohjalla, jolla ruokatunnilla käytiin lähikaupassa ostelemassa lihapiirakoita ja suklaapatukoita. Jälleen kiitos kodille, että säästyin vielä tuossa vaiheessa roskaruuan popsimiselta, vaikkakin joskus evääni ikään kuin vahingossa jäivät metsikön laidalle, koulun aidan ulkopuolelle. Näin saattoi käydä, kun ystävälläni oli omia eväitä, paistivoileipiä ja suklaalevy, joita hän taas ei voinut syödä, koska ne lihottivat. Hänen äitinsä vain tuppasi niitä hänen koululaukkuunsa, kun ruokalassa oli kaalilaatikkoa tai kesäkeittoa, joita ystäväni inhosi. Hänellä oli koko lukuvuoden maksettu ruoka, mutta se oli hänen mielestään ihan yököttävää ja kerran hän olikin oksentanut ruokapöydässä, kaalilaatikkoa ja puolukoita.

Englannintunnilla saimme valita itsellemme englanninkieliset nimet, jotka sitten kirjoitettiin pahvilappuihin pulpetille tunnin ajaksi. Televisio, tuo perheemme uusi hankinta, oli tuonut elämääni sarjan Lost in Space "Never fear, Smith is here !" ja sarjassa oli kaunis, pitkätukkainen tyttö, Penny, joka tietenkin halusin tunnilla olla. Mutta joku nappasi tuon nimen minua ennen ja kun oli minun vuoroni, olin sanaton. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa ja aikani siinä ähistyäni opettaja kaikessa ystävällisyydessään päätti auttaa ja antoi minulle nimeksi Judy. Kaikista maailman nimistä Judy oli samassa TV-sarjassa esiintyvän simpanssin nimi. Mutta minä olin hyvä englannin oppilas, yhdeksän ja kympin tyttö, simpanssinniminen tai en. Kyllä asia minua kuitenkin tuolloin kaiversi, joten päätin nimetä pyöräratsuni ja itseni uudestaan. Vapaa-aikoja vietin sitten kuvitelluissa esteratsastuskilpailuissa New Havenin kuvitellun kaupungin radalla, ratsuni oli Prince ja minä olin Penny. Sukunimeä en enää pysty muistamaan, mutta minä voitin aina ne ratsastuskilpailut.

Kari oli ihan syötävän söpö. Isäpuoleni oli ottanut talonmiehen työt Ruissalon hienostohuvilalla, Karin isän vastuulla olivat naapurihuvilan vastaavat työt. Oli siis luonnollista, että perheidemme välillä oli yhteys, syksyn alkaessa kesävieraat poistuivat pitsivilloistaan pääkaupunkiin. Merenrantapaikat hiljenivät ja elimme melko lailla eristyksessä omassa onnelassamme. Kari ja hänen veljensä asuivat äitinsä luona Turussa, mutta usein pojat vierailivat isänsä ja äitipuolensa luona. Ja silloin tuli minuun liikettä. Ensi katseesta ihastuin tuohon suloiseen poikaan. Laskimme suksilla mäkeä ja leikimme vesileikkejä, minulla on kuva, jossa posket punaisina esittelen joululahjaksi saamaani muovihevosta. Se hevonen oli minulle lahjoista parhain, hevoshullu kun olin.

Sitten tuli se syksy, olin 15 ja maleksimme Karin ja hänen veljensä kanssa hirsitalomme takaisessa metsässä paikkoja tutkiskellen. Karilla oli tupakkaa ja jännityksestä köhien minä sitä sitten maistoin.
- Vedä poskareita, ei yskitä, Kari tietävänä neuvoi.
Muistan vielä tuon syksyisen lahon tuoksun sekoittumassa tupakan väkevään hajuun. Ja Karin, joka seisoi aivan liian lähellä, jotta olisin voinut hengittää kunnolla edes ilman keuhkoissa kirvelevää savua. Kun tupakka oli kolmeen pekkaan polteltu Kari napsaisi katajasta pienen oksan ja pyysi minua tekemään samoin. Oksalla piiskattiin käsivartta, jota sitten pyöritettiin nopeassa kaaressa ja kuin taikaiskusta iholle oli ilmestynyt pieniä punaisia pisteitä.
- Eiks ookin jännä juttu ? Minä ihastelin, en niinkään temppua, kuin Karia, joka oli siinä aivan lähellä.

Rannan lähellä oli isäntäperheen pojan kyhäämä koppi, jota kutsuttiin koijaksi. Ahtauduimme kolmistaan sisälle. Koppi oli tehty lankkukehikon päälle viritetyistä vanerilevyistä ja siinä oli pikkuruinen pleksilasinen ikkuna ovessa. Karin veli vetäisi oven kiinni ja hieman kumarassa seisoen kuuntelimme hengityksiämme. Menin istumaan lautapenkille ja Karin veli istui oven pieleen lattialle.
- Mihis mä nyt sitten menen ? Täytyy varmaan istua sun syliin, Kari sanoi ja istahti muitta mutkitta syliini. Jalkani vapisivat, tuntui, että koko koija tärisi ja hiki solahti kainaloihini. Juttelimme jotain joutavaa ja Kari yllytti veljensä näyttämään vatsanpullistustempun. Nauroimme siinä ja sitten se tapahtui. Päät vain kääntyivät ja Karin huulet olivat omillani. Hämmentyneinä kömmimme ulos koijasta ja sovimme Karin kanssa tulevamme sinne myöhemmin illalla, ilman irvistelevän pikkuveljensä seuraa. Mutta elämällä oli muita suunnitelmia meille kahdelle. Kari joutui lähtemään äitinsä luokse ennen iltaa. Minä odottelin turhaan metsän siimeksessä meikit silmissä. Seuraavan kerran, kun näin Karin, hän liikkui kaupungilla vaalean tytön kanssa käsi tämän vyötäröllä. Vuoden päästä aloitin työt, muutin pois Ruissalosta ja rakastuin rekkakuskiin.

Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa, talon omistajarouva asui alakertaa kahden tyttärensä kanssa. Kaikki kolme olivat huomattavan vaaleatukkaisia ja tytötkin pienestä saakka kovin laitettuja. Heille hankittiin suloinen valkea, pörröinen kissanpentu. Minäkin kävin sitä paijaamassa. Eräänä päivänä se oli kadonnut. Sitten heille hankittiin uusi pentu, sekin oli valkoinen ja niin ihanan suloinen. Vaan sekin katosi. Vahingossa sain korviini, että vuokraemäntä oli kyllästynyt pissanhajuun kodissaan ja polttanut kummatkin pennut keskuslämmitysuunissa. Minä halusin pois siitä talosta.

Lähellä oli kaksi kansakouluikäisen mielikuvitusta kiihottavaa teollisuusaluetta. Muovitaskuja ja muuta muovitavaraa valmistava yritys sekä metallinkeräyspaikka. Kumpaankaan ei tietenkään saanut mennä, se oli ehdottomasti kielletty. Mutta viikonloppuisin vartiointi oli sen verran löyhempää, että ripeäkinttuisimmat meistä ehtivät keräillä jännittäviä aarteita ennen vartijan paikalle tuloa. Muovivalmistetehtaan pihalla lojui "susia", joista muistan varsinkin läpinäkyvästä muovista tehdyt pikkurahakukkarot, pienet muovitaskut ja pikkuriikkiset muovipullot, joita tuli kerättyä ennen aidan valmistumista. Metalliromun käsittelylaitoksen aidan ulkopuolisista kasoista löytyi kotileikkeihin sopivia alumiinisia aterimia.

Olimme vuokralla talossa, joka oli mäen päällä, oli kansakouluni alkuaika. Taloon kuului epämääräinen kokoelma ulkorakennuksia, joista muistan saunan ja liiterin. Koko perhe oli saunomassa, löylyssä oli pimeää ja tunkkaisen tuntuista. Isäpuoli heitti löylyä tarmokkaalla otteella ja yhtäkkiä olimme kaikki löylyn iljakkeisella lattialla risuiksi hajonneiden lauteiden seassa. Pelotti kovasti, taisi olla paniikkia ilmassa, mutta kaikki selvisivät ehjin nahoin.

Talon omistajan pojalla oli ilmakivääri ja minä himoitsin kovasti saada ampua sillä maalitauluun. Mutta en minä saanut, alamittaista tyttöä ei edes kuunneltu, liian vaarallista. Pojan tinasotilailla sain kyllä leikkiä pihalla ja yhdessä rakensimme puun viereen oksista ja sammaleista sotakomennuskeskuksen, jossa minä usein olin vankina. Kerran olin hakemassa puita äidille ja tullessani ulos liiteristä, kuului puun räsähdys korvani juuresta. Kun avasin oven kokonaan, olivat siinä talon poika kavereineen kauhistuneen näköisinä. Ilmakivääri käsissään. Olivat laittaneet maalitaulun tällä kertaa liiterin oveen. Pienellä naarmulla selvisin, mutta kyllä asiasta suuri juttu syntyi.

Kansakoulussa kuljin koulumatkani kävellen maantien vartta, matka oli yhteen suuntaan muutamia kilometrejä, mutta pikku päässäni koulumatka oli pitkä seikkailu, kumpaankin suuntaan. Talvisaikaan kuljin matkan hiihtäen, mutta kaikkein mielenkiintoisimpia olivat sulan ajan kävelymatkat. Tien varsilla kun oli aarre poikineen pikkuisen tytön löydettäväksi. Piti vain pitää katseensa alaspäin luotuna askeltaessa. Tämä tapa minulla on säilynyt tähän päivään asti, kävelen vieläkin katsellen jalkakäytävän reunassa näkyviä aarteita. Koulumatkojeni löydöistä tulevat mieleeni varsinkin kolikot. Niitä löytyi aina silloin tällöin ja kerran joltain oli tipahtanut useampi kerralla, muistan kiihtyneen tunteen poimiessani rahoja talteen. Löytyneillä rahoilla ostin koulun jälkeen kotimatkan apteekista apteekin salmiakkia.
Arveluttaviakin aarteita tuli keräiltyä. Eräs niistä aiheutti lääkärillä käynnin, löysin hieman sulaneen, puoliksi syödyn suklaalevyn ja popsin sen sillä seurauksella, että minulle tuli märkärupea suun ympärille. Toinen, varsinkin kotiväkeä kauhistuttanut löytö oli ojaan viskatut ilmapallot, jotka puhalsimme pikkuveljen kanssa täyteen. Kotona äiti riisti ne järkyttyneenä käsistämme ja suut menivät pesuun siinä silmän räpäyksessä. Ojan pohjalla olevissa ilmapallojen auki revityissä, mielenkiintoisissa pikkupakkauksissa luki Venus.
Sitten tuli Tiikeri. Tiikeri piti saada tankkiin ja autoilijat saivat bensa-asemilta arpalipun, joka yhdistettynä oikeaan puolikkaaseensa toisi mojovat voitot. Minä tyttö keräilin tien varteen heiteltyjä tiikeriarvan puolikkaita suurin odotuksin. Ei onnistanut, mutta jännitystä riitti.
Löytämisen ilo on aidosti riemukasta.

Jalka oli juuttunut. Piikkilangan väkäset painuivat joka nykäisyllä syvemmälle pohkeeseen ja kivun lähettämät sähikäiset saivat vartaloni jännittymään epämiellyttävälle mutkalle. Yritin kääntyä taaksepäin revennyttä housunlahjetta kohti. Ylävartaloni makasi kuitenkin alaspäin viettävällä pientareella eikä aidassa sillä kohdalla ollut mitään mihin tarttua. Ajatus paljaalla kädellä piikkilangasta itseni ylös vetämiseen ei houkutellut. Annoin lihasteni valahtaa rennoiksi ja hautasin kasvoni äskeisen sateen kastelemaan heinikkoon. Hengitin mullan tuoksua ja keskityin ajattelemaan. Ympäröivä pimeys oli syvän hiljainen. Kuulosti siltä kuin suuren harjumaisen peltoalueen ympärille olisi rakennettu seinät ja pisteliäs tähtitaivas takaraivoni yllä paistaisi valtavan ikkunan läpi. Jähmettyneet kyynelkanavani eivät tuottaneet pisarakaan vaikka aivoni jatkuvasti latasivat pelon sykäyksiä. Silmissäni tuntui kuuma, kiristävä paine. Rintaani sattui jokaisen sisään hengityksen kohdalla. Jossain vaiheessa raastava tuli oli iskenyt keuhkoihini ja viimeiset metrit ennen aidalle tuloa olin juossut hengittämättä.

Jätin tytön vanhaan perunamonttuun. Lähtiessämme juoksemaan tyttö oli astunut myyränkoloon ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Hän ei kivultaan pystynyt ottamaan juoksuaskeleita enkä kovinkaan pitkään jaksanut kantaa häntä. Tulimme saarekkeelle, johon kauan sitten oli nostettu suuria kiviä kaskenraivaustyön aikana. Silloin muistin montun. Olimme löytäneet sen kerran sattumalta ollessamme sunnuntaikävelyllä. Salamannopeasti tein päätöksen. Jättäisin tytön ja jatkaisin yksin. Olihan mahdollista, että se seuraisikin minua ja tyttö selviäisi. Rystysistäni vuosi verta ja kaksi kynttäni irtosi kipeästi ennen kuin vanhan kelohonkaisen oviluukun ympärille kasvaneet juolavehnät viimein antoivat periksi. Tyttö kipusi kasvot lumen valkeina alas pilkkopimeään. Kuun kalpea valo valaisi harmaita puisia tikkaita. Miten hänen täytyikään pelätä. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan. Hän ymmärsi. Sydän kylmenneenä huolesta suljin luukun ja kompastelin yksin juoksuun.

Ajattelin hänen kauhuaan siinä pienessä, kosteassa tilassa. Lähetin hänelle rohkaisevaa mantraa älä anna periksi, aamulla kaikki on paremmin, äiti rakastaa sinua.

Tinamies tuli muropaketin mukana. Tytön näyttäessä sitä minulle, pohdin oliko se lainkaan turvallinen terävine pikku ulokkeineen. Tyttö kyllä oli tarpeeksi vanha käsittelemään miniatyyrimiestä, mutta olihan paljon pienempiäkin, joiden käsiin se olisi saattanut joutua. Ottaessani esineen tytön käsistä hätkähdin. Olin kuvitellut sen olevan muovia, niin kuin muropakettien yllätykset yleensä olivat. Mutta tämä oli painava. Päättelin sen olevan tinasta tehty. Tutkin miestä esittävää hahmoa. Sen päällä oli pitkä verkkopaidalta näyttävä vaate, päätä peitti pyöreä kypärä, jonka kummallakin sivulla sojotti terävä sarvi. Mitään osista ei pystynyt irrottamaan. Tyttö risti sen Tinamieheksi. Tinamies sai paikan tytön huoneen kirjahyllyssä muovismurffien vierestä ja pääsi välillä kaukaiseksi enoksi nukkekodin perheen tapahtumiin. Eräänä päivänä Tinamies oli poissa. Etsimme sitä kaikista sellaisista paikoista, joihin se olisi voinut joutua. Sitä ei löytynyt. Kyselin tytöltä oliko hän ottanut Tinamiehen mukaansa kouluun. Hän sanoi kerran ottaneensa sen mukaansa näyttääkseen sitä kahdelle pojalle. Hän oli halunnut tehdä vaikutuksen varsinkin toiseen pojista, mutta sinä päivänä Tinamies oli tullut takaisin kotiin, kirjahyllyyn. Ja siitä oli jo aikaa. Hän istahti koulutuolilleen pohtivan näköisenä. Jatkettuani hakemista vielä vähän aikaa tyttö yhtäkkiä ilmoitti, ettei hänellä ollut oikeasti ikävä Tinamiestä, se oli hänen mielestään jotenkin outo. Sen jälkeen lopetimme etsinnät.

Olimme muuttaneet tähän pikkukylään kolme kuukautta aiemmin. Juoksuni menestyksen oravanpyörässä suuren kaupungin piittaamattomassa robottimaailmassa oli tullut päätökseen. Toimin menestyvän firman myyntisihteerinä ja olin korvaamaton, varsinkin myyntijohtajalle. Hän muistutti minua päivittäin urakehityksen ja tuloksen tekemisen tärkeydestä. Tyttö kulki kouluun ja takaisin itsenäisesti jo seitsemänvuotiaana. Hän ei tahtonut iltapäiväkerhoon, koska se oli hänen mielestään lapsellista touhua. Eräänä aamuna nelisen kuukautta sitten tyttö soitti minulle töihin aamulla ja kertoi olevansa hiukan kipeä. Aamupalaveriin oli kolme minuuttia aikaa ja päättelin nuhaisesta äänestä hänellä olevan lievää flunssaa ja kehotin häntä juomaan jotain lämmintä ja menemään peiton alle. Saatuani itseni luikerrelluksi irti uuden asiakkaan kunniaksi järjestetyiltä illallisilta ajoin kotiin huolissani. Kotona tyttö makasi tulikuumana sängyssään. Kuumemittarin lukema oli pelottavan korkea enkä saanut häntä hereille. Tyttö häilyi valon ja varjon vaiheilla kolme päivää sairaalan tiputusletkuihin ja tarkkailumonitoreihin kiinnitettynä. Istuin ja nukuin hänen vuoteensa vieressä tarkkaillen hänen jokaista liikettään. Neljäntenä päivänä kuume laski normaalille tasolle. Vähän myöhemmin hän avasi silmänsä ja sanoi –äiti. Sanoin itseni irti ja aloin järjestää muuttoa maalle.

Yritin vielä liikuttaa jalkaani, mutta piikkilanka oli kietoutunut tiukasti sen ympärille enkä jaksanut enää yrittää pitkään. Käänsin päätäni niin, että oikea poskeni lepäsi ruohoa vasten.

Sain etätyötä erään kansainvälisen avustusjärjestön julkaisutoiminnan avustajana ja aloin tehdä työtä kotoa käsin. Tyttö aloitti pienessä, rauhallisessa paikalliskoulussa ja elämämme sai uuden suunnan. Aamuisin vietimme yhteisen hetken tuvan lieden lämmössä. Söimme puuroa ja juttelimme tulevan päivän tapahtumista iloisesti. Ikkunasta näkyi sarastavan päivän hohteessa laaja, polveileva peltoalue, jonka laidalla kasvavien koivujen katveessa kulki kotimme ohi kulkeva hiekkatie. Tiellä liikennöivä koulutaksi haki ja toi tytön arkipäivisin. Kerran viikossa, lauantaisin ajoimme kylän kaupalle ja teimme viikon ostokset kerralla. Juhlistimme yhteistä vapaapäiväämme usein jollain erityisherkulla. Jo vähän ajan kuluttua raitis maalaisilma ja päivittäiset ulkoaskareet toivat kummankin poskille terveen punan. Unihäiriöni vähenivät ja lopulta nukuin kahdeksan tuntia yhtämittaisesti ja heräsin levänneenä ja onnellisena. Tytön kasvoille ilmestyi uusi, vapautunut hymyilevä ilme. Halasimme toisiamme useasti ilman sen kummempaa syytä. Onni asui kanssamme alkavan syksyn iltoina. Tyttö teki koulutehtäviään keittiön pöydän ääressä ja minä säilöin lähiseudun metsien antimia.

Viikko sitten tyttö ilmestyi sänkyni viereen keskellä yötä. Kavahdin hereille ja kysyin mikä oli. Hän sanoi nähneensä pahaa unta ja otin hänet viereeni peittoni alle. Seuraavana yönä tämä toistui ja hän kipusi jälleen viereeni. Silitin hänen silkkisiä hiuksiaan, kunnes hänen hengityksensä oli rauhallista. Aamulla kysyin muistiko hän mitä siinä painajaisessa oli ollut. Olin jokseenkin varma, että entisen elämämme hektinen rytmi ja hänen kokemansa yksinäisyys vielä lähettivät viestejään painajaisten muodossa. Tyttö oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että se oli Tinamies.

- Tinamies ? ihmettelin, - mitä Tinamies siinä unessa teki ? Tyttö mietti.
- Se tuli ikkunan taakse ja koputti. Mutta sitä minä pelästyin kun se puhui.
- Mitä se sitten sanoi ?
- Sillä oli sellainen iso ääni ja se sanoi, ettei kukaan pääse karkuun Tinamiestä.

Koko sen perjantaipäivän mieleni pyöritteli tytön painajaisunta. Päätin, että jatkamalla tämänhetkistä otetta elämässämme hän pääsisi eroon ahdistuksistaan ja huonot unet loppuisivat. Olin väärässä. Äitini oli kutsunut meidät viikonlopuksi luokseen kaupunkiin. Lähdimme matkaan perjantaina illansuussa. Vietimme kaksi päivää täysihoidossa. Suoritimme vaatehankintoja ja kävimme myös elokuvissa. Palasimme eilen, sunnuntaina tervehtien kotimökkiämme helpottuneina. Yöllä heräsin tytön huutoon ja ryntäsin huolen siivittämin juoksuaskelin hänen huoneeseensa. Tyttö istui sänkynsä päädyssä peitto myttynä sylissään katse suunnattuna ikkunaan. Rauhoitin itseni, etten pelästyttäisi häntä lisää ja istahdin hänen vierelleen. Laskin käteni varovasti hänen olkapäälleen ja puhelin hiljaisella äänellä. Hän näytti olevan valveilla, mutta en voinut olla varma asiasta.

- Äiti tässä, kaikki on hyvin. Tyttö tuntui jäykältä ja hänen päänsä oli edelleen kääntynyt ikkunaa kohti. Katsoin samaan suuntaan ja huomasin tuijottavani miehen kokoista Tinamiestä, joka seisoi hievahtamatta ikkunan takana. Sen kypärän terävät ulokkeet välkkyivät sinistä valoa ja sitten kuului hirvittävä ääni, kun se alkoi puhua. Tuntui kuin jättiläismoukari olisi takonut talonkokoista peltikappaletta.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Ajattelin jälleen tyttöä, joka piilotteli perunakuopassa ja samalla tunsin maan poskeni alla alkavan tärähdellä. Käännyin niin pitkälle kuin pystyin, jotta olisin nähnyt takanani olevan pellon. Kuun valo loi maisemaan varjojen armeijan. Pystyin näkemään ainoastaan pienen kaistaleen peltoa. Siristin silmiäni nähdäkseni liikkuiko siinä mikään. Mutta näin vain mustien ja hopeisten värien liikkumattomuuden. Mutta tärähtelyn voima kasvoi. Tärinän lisäksi ei kuulunut ääntäkään. Tuntui kuin seinät ja katto olisivat sulautuneet yhteen maiseman ylle ja kaikki ovet ja ikkunat pantu kiinni. Perunakellari, jossa tyttö oli, ei olisi seistenkään näkynyt tähän asti. Se sijaitsi peltoharjun mökinpuoleisen rinteen puolivälissä. Aita, jossa roikuin jalastani, sijaitsi laakean harjun vastakkaisen rinteen alla. Sitten näin jotain. Näkökenttäni toisella laidalla välähteli sinertävää valoa. Yritin saada pääni kääntymään vielä, mutta tuska niskalihaksissa ei antanut periksi. Samalla tunsin tyhjyyden tunteen päässäni, kun verenkierto estyi. Tärähtely voimistui ja jalkaani iski uusi kipuaalto aidan heilahdusten saadessa piikkilangan painumaan yhä syvemmälle. Sitten tärinä loppui. Tunsin kylmyyden hohkaavan aivan läheltäni. Sininen välke valaisi öistä ilmaa. Oli hiljaista. Hengittämättä odotin.

Tyttö sai viimein luukun liikkumaan. Hän oli ensin yrittänyt työntää luukkua käsillään, mutta se ei ollut saanut aikaan kuin vähäistä liikettä yläpuolella olevassa raskaassa kannessa. Useiden yritysten uuvuttamana hän oli joutunut kykkimään montun pohjalla keräämässä voimia. Lopulta hän oli keksinyt asettua tikkaiden toiseksi viimeiselle askelmalle kyyryyn asentoon ja alkanut nostaa ovea hartioillaan. Hän katsoi ulos syntyneestä pienestä raosta. Oli kaunis syksyinen auringonpaiste ja kolme varista oli kokoontunut lähellä olevalle aidalle pitämään kokoustaan. Tyttö rohkaisi mielensä ja avasi luukun kokonaan. Nälkäisenä ja vilusta väristen hän kömpi ulos kivimuodostelman keskelle. Nähtyään läheisellä tiellä kulkevan traktorin hän päätti lähteä laskeutumaan rinnettä kohti kotimökkiä. Kipeytynyttä jalkaansa varoen hän alkoi haparoivan kulkunsa. Lentoon lähtevien varisten raakunta sai hänen jalkansa valahtamaan voimattomiksi. Hän kaatui ja liikkeen voima kieritti häntä pienen matkaa alaspäin. Havaittuaan varisten muodostelman ja tajuttuaan kuulemansa äänen lähteen, hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Tullessaan lähemmäksi, hän huomasi savun nousevan piipusta. Hän pysähtyi säpsähtäen ja pohti uskaltaisiko sittenkään mennä. Sitten hän näki äitinsä tulevan kuistille ja kääntyvän katsomaan häntä. Äiti nosti kätensä ja vilkutti. Tyttö hieraisi silmiään ja suuntasi askeleensa kohti häntä. Äiti meni edeltä mökkiin ja tytön astuessa tupaan tämä seisoi lieden ääressä, selkä ovelle päin.
- Äiti, mitä oikein tapahtui ?
Äiti jatkoi kattilan hämmentämistä kääntymättä ja hiljaisena.
- Äiti, minua pelottaa. Sano jotakin !
Äidin käsi seisahtui ja hän irrotti otteensa kauhasta. Hänen kätensä siirtyivät hitaasti vartalon sivulle jääden roikkumaan liikkumattomina. Tyttö halusi mennä äitinsä luo, mutta jokin äidin asennossa, jokin tuossa liikkumattomuudessa esti tyttöä ottamasta askeltakaan. Yhtäkkiä hän tunsi kylmän hohteen, joka tuli äidin suunnasta. Hän näki, että hellassa paloivat puut, mutta kylmyys vain lisääntyi. Oli kuin seinän korkuisen pakastimen ovi olisi jäänyt auki. Sitten äiti hitaasti kääntyi.
- Kukaan ei pääse karkuun Tinamiestä.

Välkkyvä sininen valo heijastui tytön silmien pinnalta.

Pinja kolusi vaatekaapin hyllyn taimmaisetkin, mutta mustat liivit eivät sattuneet käteen. Hänen piti olla kymmenen minuutin kuluttua keskustassa työhaastattelussa, mutta aamu oli tapansa mukaan venynyt. Nyrein ilmein Pinja päätti hyväksyä ihonväriset liivit. Ne kyllä jo haiskahtivat, pesutupaan ei ollut ehtinyt pitkään aikaan. Sekin vielä. Hänen teki mieli istahtaa eteisen lattialle vedettyjen vaatteiden päälle ja antaa olla koko työjutun. Joku huijari kuitenkin, niin kuin se viimeviikkoinen. Kuusi euroa tunti ja viisi senttiä lomakkeelta. Lisäksi olisi pitänyt matkustaa Suomea ympäri, eikä siitä edes vuokrarahaa olisi saanut. Pinja vetäisi kaulahuivin ja takin eteisen naulakosta, muisti yhtäkkiä avaimet ja palasi rapusta vielä hakemaan kännykkänsä. Ulkona tihutti vettä taivaan täydeltä. Hyvästi kampaus, hän ajatteli ja juoksi pysäkille päin punaisia valoja. Valkoinen pakettiauto tööttäsi ja Pinjan teki mieli näyttää keskisormea, mutta bussi oli juuri tulossa, ei ollut aikaa. Kopeloituaan aikansa reppunsa sisältöä hän löysi matkakortin ja istahti vapaalle penkille huokaisten syvään. Hän kaivoi puhelimen esiin. Se oli ollut äänettömänä aamuyöstä asti, että hän sai nukkua rauhassa. Kolme puhelua. Kaikki äidiltä.

Pinja katsoi ulos. Jalkakäytävillä kiirehtivät ihmiset suojasivat itseään sateelta, kuka sateenvarjolla, kuka pelkällä kädellä. Äiti soitti vieläkin joka päivä, vaikka Pinja oli asunut poissa kotoa jo yli kaksi vuotta. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ollut, mutta joskus Pinjaa ärsytti. Tuntui kuin äidin katse olisi huolehtimassa hänen elämästään vielä, vaikka hän oli jo itsenäinen aikuinen ihminen. Joskus kyllä sattui, että äidin huolehtiminen sattui oikeaan hetkeen. Niin kuin neljä kuukautta sitten, kun Pinja oli niin alamaissa, ettei jaksanut enää nousta ylös sängystä, puhumattakaan ulos menemisestä. Poikakaveri oli siististi siirtynyt pois hänen elämästään mitään selittämättä. Ensin Pinja oli ostanut kaikilla rahoillaan jäätelöä ja makeisia. Lopulta hän oli vetelehtinyt sotkuisessa asunnossaan likaiset olovaatteet yllään, potkien tyhjiä karkkipusseja ja jäätelörasioita, jotka lojuivat pitkin lattioita. Silloin äiti oli ilmestynyt hänen ovelleen. Mitään sanomatta äiti oli aukaissut tuuletusikkunan, kaivanut ison kasan muovikasseja ja alkanut kerätä roskia. Imuroinnin ja tiskauksen jälkeen äiti oli komentanut Pinjan pesulle ja pukeutumaan. He olivat käyneet ostamassa uudet vaaleat verhot ja korjanneet keittiön lampun. Pinja muisteli asunnon näyttäneen lämpimän kotoiselta. Tosin se oli jo jälleen alkanut rempsottaa. Pinja jäi pois keskustan pysäkillä ja käveli kiireisin askelin kohti suurta toimistorakennusta.

-No niin, tässä varmaan oli kaikki tärkeimmät, vai olisiko sinulla vielä jotain kysyttävää ? jakkupukuinen, terävänenäinen henkilöstöpäällikkö kysyi.
-Ei, eipä kai. Olette kertoneet mielestäni kaiken oleellisen. Pinja katsoi seinällä roikkuvaa kalenteria, jonka kuvassa joku omituinen meren eliö päästeli kuplia suustaan.
-Selvä. Me sitten soitellaan täältä, kun kaikki haastattelut on tehty ja päätämme kenet valitsemme.
Nainen nousi seisomaan. Pinja tarttui löysään, kylmähköön käteen ja poistui pröystäillen sisustetun sisääntuloaulan kautta hisseille. Ällöttävä ihminen, hän mietti odotellessaan hissin tuloa. Alas mennessään Pinja päätti soittaa äidilleen. Kännykkään oli tullut uusi viesti. Joku oli soittanut vastaajaan. Pinja poimi vastaajan numeron näytöltä ja nosti kuulokkeen korvalleen.
-Teille on kaksi viestiä.
Äänimerkin jälkeen kuului putkimaista huminaa, niin kuin joku olisi kävellyt tunnelissa puhelimen kanssa. Sitten alkoivat omituiset äänet. Aivan kuin joku olisi lyönyt metallisia häkkejä vasaralla. Lyönneissä oli tietynlainen rytmi. Pinja kuunteli kummissaan myös toisen viestin. Se oli täysin samanlainen. Tutkiessaan soittajan numeron hän näki niiden lähettäjän olleen äidin. Olisiko äidin kännykkä jäänyt vahingossa lukitsematta ja puhelimen ollessa painautunut, vaikka taskussa, se olisi ottanut Pinjan pikavalintanumeron. Omituista, että viestejä siinä tapauksessa oli kaksi perän jälkeen. Pinja näppäsi äitinsä numeron ja jäi kuuntelemaan hälytysääntä.

-Halloo, äidin ääni vastasi hetken kuluttua.
-Moi minä tässä. Hei mistä sinä oikein soitit mun vastaajaan. Tosi omituisia ääniä.
-Soitin vastaajaan ?
-Niin mun vastaajassa oli kaksi viestiä sun numerosta ja niissä kuului vain sellaista omituista kalketta ja huminaa.
-En minä ole soittanut sinun vastaajaasi. Kyllähän minä pari kertaa olen soitellut, mutta sulkenut ennen kuin vastaaja on käynnistynyt.
-Ai jaa, no tosi omituista. Missä päin sä muuten olet tällä hetkellä, Pinja kysyi.
He istuivat keskustan suositussa kahvilassa. Pinja kertoi työhaastattelustaan ja äidin kulmat rypistyivät, kun Pinja haukkui henkilöstöpäällikköä kuivaksi kuikaksi. Äiti ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Sitten äiti halusi kuulla tyttärensä vastaajassa olevat omituiset viestit. Pinja valitsi vastaajan numeron ja ojensi kännykkänsä äidilleen. Tämä kuunteli keskittyneenä ja ojensi lopuksi puhelimen takaisin.
-Tosi erikoinen juttu. En ole tänään käynyt muualla, kuin viemässä roskat kaupunkiin lähtiessäni tuossa tunti sitten. Ei siinä matkalla mitään tuollaista ääntä muistaakseni ollut.
He erosivat kahvilan ovella. Äiti halasi tytärtään keskellä jalkakäytävää, Pinja voi vaikeasti. Joku vielä luulisi heistä mitä tahansa. Pinja suunnisti suuren tavaratalon alusvaateosastolle. Oli pakko saada hypistellä uusia mallistoja aika ajoin. Nyt ei kylläkään ollut varaa ostaa mitään, mutta näyteikkunashoppailu oli hyvä tapa unohtaa miinuksella oleva tili ja maksamattomien laskujen vuori. Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun myyjä jo tuli kysymään voisiko auttaa. Pinja sanoi vain katselevansa, mutta myyjä jäi silti lähelle häntä, muka järjestelemään jotain. Ihan kuin minä olisi joku myymälävaras, Pinjaa suututti ja hän poistui tavaratalon hisseille. Hississä oli yksi ihminen menossa alaspäin. Pinjan päässä kohisi äskeinen turha epäily niin, ettei hän huomannut painaa oikeaa nappia. Hissi pysähtyi parkkihallin alimpaan kerrokseen. Oven auetessa Pinja automaattisesti astui ulos hissistä. Huomatessaan erehdyksensä Pinja kääntyi palatakseen hissiin. Oven edessä Pinjan kanssa matkustanut mies seisoi liikkumatta paikallaan. Mies ei väistynyt ja hissin ovi sulkeutui miehen selän takana. Pinja yritti kiertää miehen ohi painaakseen ylöspäin osoittavaa nappia. Sormen ollessa juuri koskettamassa nuolta, Pinja tunsi pistoksen kaulallaan. Hän kääntyi pidelleen kädellään pistoskohtaa. Mies oli kadonnut. Samassa Pinjan katse alkoi hämärtyä ja hän tunsi polviensa alkavan pettää.

Pinjan tajuntaan porautui metallinen kalke. Hän yritti avata silmiään, mutta niiden eteen oli kiedottu jotain. Hän koetti liikauttaa käsiään, mutta ne olivat jossain kiinni. Hän tunsi aavistuksen kylmän metallin kosketuksesta paljaiden ranteidensa iholla. Rummuttava ääni iski hänen korviinsa. Hän tunsi suussaan olevan jotain karheaa ja niljakasta. Kuin jokin kangassuikale olisi tungettu sinne. Hän pystyi hengittämään ainoastaan nenänsä kautta. Nenä tuntui kuivalta ja äkillinen kauhu siitä, että ilma ei kulkisikaan sierainten kautta sai hänen sydämensä tykyttämään onton kiivaasti. Häntä värisytti, kun hän tajusi olevansa ilman vaatteita. Pinja taisteli itkua vastaan, kuumat silmät siteen alla kirvelivät. Äkkiä hän tajusi kuulleensa tuon hakkaavan ääneen aiemmin. Viestit. Hänen vastaajassaan olleet viestit. Yhtäkkiä hänen alastomalla ihollaan tuntui viileä ilmavirta. Joku oli selvästi samassa tilassa. Pinja kiemurteli, mutta vain metalliin iskeytyvän metallin ääni kuului. Sitten hän tunsi jälleen liikettä lähellään. Happamen tuoksuinen hengitys huokui Pinjan nenään ja miltei saman tien tuntui nihkeän tuntuinen kosketus oikean rinnan kohdalla. Vieras hengitys tihentyi huohotukseksi. Metallisen kalkkeen pauhatessa Pinja pystyi erottamaan läheltään pienempää metallista ääntä. Samanlaista ääntä tuli, kun veitsiä otettiin laatikosta pöytää kattaessa. Vieraan hengitys oli muuttunut katkonaiseksi ja työlääksi. Pinja puristi silmänsä tiukasti kiinni siteen alla. Äiti, auta, äiti !

Puhelin soi. Unisen haparoiva käsi löysi kuulokkeen ja nosti sen unen sekoittaman tukan peittämälle korvalle.
-Mmhh…
-Äiti tässä. Onko kaikki kunnossa ?
-On, miten niin.
-Ei kun ajattelin vain. Eikös sinulla ole tänään se työhaastattelu.
-Joo, mutta vasta parin tunnin päästä.
-Sen jälkeen voitaisiin mennä vähän ostoksille. Katsotaan vaikka niitä uusia alusvaatteita. On sitten mukavampi etsiä työtäkin. Niin jos haluat, tietenkin.
-Äiti. Sä olet paras, totta kai mulle sopii.
Pinja nousi puhelun jälkeen ja valmisti aamiaista. Hän hyräili radion mukana ja liikkui asunnossaan leijuvin askelin. Olo tuntui jotenkin kumman kevyeltä. Hän kävi hakemassa sanomalehden ja puhalteli kuumaan teehen selaillessaan. Hänen silmänsä keksivät uutisen. Lukiessaan hän tunsi omituisen värähdyksen lävistävän koko olemuksensa. Hän kietoi pehmeän aamutakin tiukemmin ympärilleen.

”Poliisi on vanginnut keski-ikäisen miehen epäiltynä viiden nuoren naisen murhasta. Yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen, mutta poliisin edustajan mukaan tekoihin liittyi suurta julmuutta. Mies oli todennäköisesti huumannut naiset ja vienyt heidät pienteollisuusalueella sijainneen asuntonsa kellariin, jossa uhreja oli raa’asti pahoinpidelty ja lopulta surmattu. Poliisin tiedottajan mukaan tutkimuksiin johtanut vihje tuli toistaiseksi tuntemattomalta naishenkilöltä. Poliisi pyytääkin vihjeen antajaa tai jotain tästä tietävää ottamaan yhteyttä.”

Harmaan kostea pimeys sivalsi naisen kasvoihin ostoskeskuksen pysäkillä. Hän veti hupun päänsä suojaksi ja suunnisti lätäköitä väistellen liikennevaloja kohti. Painettuaan jalankulkijanappia hän kohensi kaulahuiviaan. Kylmä viima etsiytyi hihojen suusta ja sai hänet pistämään kädet taskuihin. Täpötäysi bussi, jonka ikkunat olivat kuraisen sumeat, kaasutti päin keltaisia ja valoissa seisoja joutui ottamaan pari askelta taaksepäin väistääkseen roiskuvaa loskaryöppyä. Kiljuvien jarrujen äänen tahdittamana nainen lähti ylittämään katua. Pomon tylyt sanat kaikuivat hänen päässään. Epäsuora uhkaus oli iskenyt kuin salama juuri ennen kotiin lähtöä. Vaikea taloudellinen tilanne, mahdolliset uudelleen järjestelyt, lomautus. Tultuaan kadun toiselle puolelle nainen jäi hetkeksi seisomaan jalkakäytävän sivuun ja korjasi reppunsa asentoa. Kuumotus hänen silmiensä takana kävi sietämättömäksi. Kaksitoista vuotta ahkerointia ilman napinaa. Pitkiä nurisematta raadettuja iltoja. Murehdittuja viikonloppuja, levottomia unia. Miten tämä voi olla mahdollista? Eihän hän koskaan ollut tehnyt mitään väärin, ei koskaan arvostellut johtajia, ei sanonut ei. Miten hän nyt selviäisi kaikista lainoistaan.

Parkkipaikkaa ympäröivien, tuulen riipimien puiden takaa välkkyi marketin mainosvalo. Raskain askelin nainen lähti kipuamaan mäkeä ylös. Kaupan takapihalla seisovat tyhjät häkit näyttivät pysyvän paikoillaan juuri ja juuri. Tuuli riepotteli banaanilaatikoita ja muovikasseja lastauslaiturin alla. Kaupan sivussa kulki kapea polku. Keskittyen pysymään pystyssä pää painuneena nainen säikähti, kun äkkiä hänen edessään seisoi tumma hahmo. Herätettynä näin omista ajatuksistaan nainen tunsi sydämensä pamppailevan toppatakin uumenissa. Hän astahti vaistomaisesti polun sivuun. Hetken vallitsi hiljaisuus, vain ohivirtaavan ilman ujellus säesti pimeällä tiellä kohtaavia. Juuri, kun nainen todella alkoi hermostua, vastaantulija lähti liikkeelle. Nainen oli oppinut tunnistamaan asuinalueensa ihmiset ulkonäöltä, mutta hänen ohitseen raskain askelin etenevä pitkä, laiha, partasuinen mies oli hänelle täysin tuntematon.

Miehen ollessa aivan kohdalla nainen sai omituisen tunteen, kuin jokin olisi vavisuttanut maata hänen allaan. Nainen kääntyi katsomaan tuon hiljaisena pysyneen hahmon katoamista pimeyteen. Lopulta nainen astui takaisin polulle ja puolijuoksua saapui marketin ovelle. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja laski märäksi muuttuneen huppunsa ennen kuin astui liukuovien eteen. Äänettömästi ovet aukesivat ja tömistellen loskaa jalkineistaan tuulikaapin kuramatolle nainen pudisteli päätään, kuin saadakseen siellä kummittelevat kuvat poistumaan. Pomon vakavat kasvot sekoittuivat hänen kohtaamansa oudon vastaantulijan hahmoon. Tuulikaapin lasiovessa oli marketin sinisen julisteen alalaitaan kiinnitettynä keltainen lappu, johon oli mustalla tussilla tekstattu talvisunnuntaiden aukioloajat. Nainen astahti eteenpäin ja keskittyi tulevien ostoksiensa suunnitteluun. Hän otti ostoskärryt ja katseli samalla kassoille muodostuneita työstä palanneiden jonoja. Kassat vetivät ostoksia lukulaitteen silmien editse, kiitokset ja olkaa hyvät leijuivat vaimeina ojennettujen korttien ylitse. Sähköinen portti aukesi ja hän kohdisti katseensa vihannestiskiin.

Mies pysähtyi parkkipaikan laidalla. Hitaasti hän käänsi katseensa marketia kohti ja jäi tuijottamaan huppunsa uumenista välkehtivin silmin. Näytti siltä, kuin hän kasvanut pituutta seistessään siinä epätasaiseksi tallatun sohjon keskellä. Alas syöksyvä räntäsade ei häirinnyt hänen keskittynyttä olemustaan.

Nainen oli juuri ojentamassa kättään kohti maitotölkkiä, kun radiosta soiva taustamusiikki yhtäkkiä vaimeni ja kuului kovaääninen rapsahdus. Maitokaapin valot sammuivat. Tölkki liukui naisen hämmästyksen voimattomaksi muuttamasta kädestä lattialle, iskeytyi klinkkeriin ja jäi hieman tutisten pystyasentoon. Nainen katsahti vaistomaisesti ylös katonrajassa roikkuvia kovaäänisiä kohti. Niistä alkoi kantautua matalaa surinaa, jota kuunnellessaan hän tajusi, ettei mitään muuta ääntä kuulunut koko kaupassa. Hän laski katseensa, eikä nähnyt ketään. Hän nosti maidon lattialta kärryynsä ja lähti varovasti kohti ensimmäistä hyllyvälikköä. Ei ketään, niin kuin ei seuraavassakaan. Kolmannesta väliköstä hän kurkkasi kassoille päin. Vain yhdellä kassalla istui siniseen asuun pukeutunut nainen. Siniasuinen nainen oli kääntynyt poispäin ja näytti kumartuneen katselemaan jotain kassan takana olevaa. Mihin kaikki muut asiakkaat olivat menneet, nainen mietti ja tunsi samalla epämääräistä pahoinvointia. Hän hylkäsi ostoskärrynsä makeishyllyn päätyyn ja suunnisti askeleensa. kohu kassaa ja ulko-ovea.

Mies kokeili marketin takaoven kahvaa. Se ei antanut periksi. Mies piti edelleen kiinni metallisesta kahvasta ja veti syvään henkeä. Pimeän sateiselle lastauslaiturille osui heikko valon kajastus, kun hehkuva säde miehen silmistä osui kahvaa pitelevään käteen. Mies käänsi jälleen kahvasta ja tällä kertaa se antoi periksi. Hitaasti mies avasi oven ja astui sisään kolkkoon varastotilaan.

Lähestyessään kassalla istuvaa hahmoa nainen kurkki ympärilleen nähdäkseen edes jonkun toisen ihmisen. Mutta kaupan neonvalojen valaisema tila oli autio. Kovaäänisistä kaikuva surina oli tasaisesti koventunut hänen liikkuessaan. Takana pimeäksi jäänyt maitokaappi sai hänen mielensä levottomaksi. Hän katseli ulko-ovelle ja ihmetteli miksei kukaan tullut sisään. Tuulikaapin valot sammuivat. Naisen silmien rekisteröidessä tapahtunutta, alkoivat lamput yksi kerrallaan pimetä. Lopulta vain kassan kohdalla oleva valokyltti hohti keltaista valoa siniasuisen kassanaisen selkämykseen. Nyt jo paniikin aavistava nainen tunsi jalkojensa liikuttamisen olevan äärimmäisen vaikeaa. Lihaksista pakeni veri ja hänen vatsalihaksensa jäykistyivät tehden kipeää. Hän tuli kassassa istuvan naisen kohdalle. Häntä halutti sanoa, ettei tällä kertaa ostanut mitään, mutta hänen kurkkuaan kuristi, kuin näkymätön koura olisi tarttunut siihen, eikä hän saanut kuiskaustakaan ulos suustaan. Hän otti seuraavan vaivalloisen askeleen katse tarkasti kiinni kassanaisen selkämyksessä. Tuulikaapille oli ehkä kahdeksan askeleen matka. Hän tunsi pakonomaista tarvetta rynnätä juoksuun. Samassa siniasuinen selkä värähti. Hitaasti kassalla istuneen naisen vartalo valahti alas korkealta jakkaralta ja lysähti näkymättömiin. Vaistomainen huoli toisesta ihmisestä voitti hetkeksi pelon ja nainen siirtyi kassan sivulla olevalle aukolle. Hän kumartui lattialla omituisessa asennossa makaavan ihmishahmon lähelle. Vieläkään hän ei pystynyt näkemään tämän kasvoja. Nainen katsoi silmiään siristellen näkisikö hengityksen liikkeitä. Mutta hahmo oli liikkumaton. Lopulta hän ojensi kätensä koskeakseen lattialla makaavan selkää. Kun hänen kätensä osui naisen paidalle, liikkeen viimeinenkin valo sammui. Oli pilkkopimeää eikä hän hetkeen saanut ajatuksiaan liikkeelle. Hänen kätensä alla naisen olkapää tuntui t-paidan läpi kuumalta.
- Hei, onko kaikki hyvin ?, nainen viimein sai sanottua rahisevalla äänellä. Ei vastausta.
- Haloo, onko täällä ketään, täällä tarvittaisiin apua. Korotettu ääni riipi naisen ahtaaksi käynyttä kurkkua ja kysymys jäi roikkumaan kassan alla olevaan tilaan.
Kovaäänisen surina oli nyt jo häiritsevän kovaa.

Mies seisoi hievahtamatta paikoillaan maitokaapissa. Hän kuunteli keskittyneenä. Surinan voimistuessa hänen suunsa taipui hymyn tapaiseen. Kun vaimea ihmisääni saavutti hänen korvansa, hän avasi suunsa ja henkäisi. Näkymätön energia vapautui ulos hengittäessä ja samalla hänen olemuksensa alkoi sulautua jugurttipurkkien rivistöön. Klinkkerilattiassa näkyi miltei huomaamaton värinä hänen uuden materiattoman hahmonsa siirtyessä leipähyllyyn käyden läpi paahtoleipien rivistön. Taakseen hahmo jätti höyrystyneiden muovipussien armeijan Tultuaan hyllyn päätyyn läpinäkyvän vesikuplan kaltainen hahmo jäi paikoilleen ja jäykistyi liikkumattomaksi.

Kukaan ei vastannut. Hänen kätensä alta oleva naisen olkapää muuttui yhä kuumemmaksi. Hän nosti varovasti päätään, mutta heitä ympäröi vain pimeys ja korvia vihlova surina. Yhtäkkiä hän tunsi liikettä kätensä al1a.
- Miten te voitte? nainen sanoi helpottuneena ja taputteli heräävää hahmoa hellästi.Tämä liikahti uudelleen ja kassan numerokyltissä alkoi välähdellä keltainen valo. Siniasuinen nainen alkoi nousta. Auttamaan tullut nainen siirtyi hieman taaksepäin, jotta toinen pääsisi ylös. Kun siniasuinen oli noussut jaloilleen ja nainen aikoi juuri sanoa olevansa iloinen, ettei toiselle ollut käynyt huonosti, tämä kääntyi naista kohti. Keltaisen valon väikkyessä, veren punaisina hehkuvat silmät tuijottivat läpitunkevasti kelmeiden kasvojen keskeltä. Nainen otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta vastassa oli seinä ja hän jäi paikoilleen kuin halvautuneena. Olennosta hehkuva kuumuus sai hien nousemaan naisen kasvoille. Hehkuvien silmien katse porautui hänen sisäänsä ja nainen tunsi menettävänsä lihastensa hallinnan.

Mies näki. polulla vastaan tulevan naisen jo kaukaa. Nähdessään tämän säpsähtävän ja astuvan polun sivuun, mies jäi paikoilleen. Marketin mainosvalon himmeässä hehkussa mies lähetti kädestään pienen kiiltävän, lähes näkymättömän sähinkäisen naista kohti.

Nainen katsoi kaikkoavaa vierasta miestä. Hän tunsi jostain kumman syystä tarvetta lähteä miehen perään. Aivan kuin hänen pitäisi sanoa tälle jotain todella tärkeää. Nainen puisteli päätään kummastuneena tästä omituisesta mielijohteesta ja palasi polulle. Tullessaan marketin liukuovien eteen hän äkkiä seisahtui. Hän tuijotti sisään tuulikaappiin. Vieraan miehen partaiset kasvot nousivat. hänen silmiensä eteen. Hän otti käden pois taskustaan ja koetteli sormella otsansa keskellä tuntuvaa kihelmöivää kohtaa. Äkkiä, kuin jokin olisi tönäissyt häntä, hän kääntyi ja lähti nopein askelin kotia kohti. Marketin ikkunaan teipattu sininen mainosjuliste viipyi hänen verkkokalvoillaan. PARASTA PALVELUA - JOKA PÄIVÄ.

Olen Jami, neljävuotias kollikissa, joka eräänä päivänä kolmisen vuotta sitten pakattiin häkkiin. Nimeni oli noihin aikoihin Jaska ja silloinen emäntäni piti majaa Porvoossa. Eräänä päivänä hän ei herännyt. Koitin kaikki herätyskikkani, mutta hän vain nukkui, nukkui kaksi päivää. Yhtäkkiä kotimme oli täynnä huutavia ja itkeviä ihmisiä. Itse piilouduin turvapaikkaani, mutta en saanut olla siellä rauhassa. Ojentuvat kädet yrittivät saada otetta minusta ja vetivät minua mistä sattuivat kiinni saamaan. Kynsien kaikilla voimilla takerruin kiinni huonekaluihin. Vaistoni kertoi, että tästä ei hyvää seuraisi. Yhtäkkiä kuulin ovelta tutun naapurin naisen äänen. Pienen keskustelun jälkeen naapurin nainen tuli luokseni ja rauhoitteli minua pitkään. Hänen autonsa takapenkillä siis matkasin Porvoosta Helsinkiin. Häkin ovi avattiin ja rapiseva peltohiireni heitettiin uudelle lattialle. Naapurin rouva puheli vieraan naisen kanssa, otti lopulta häkin ja lähti. Olin uudessa paikassa kahdestaan vieraan naisen kanssa.
Uusi emäntäni on ihan mukiin menevä, hän hellii ja ruokkii minua ihan tyydyttävästi. Juttelemme kilpaa, sillä itse olen kova poika puhumaan. Emäntä näkyy tykkäävän polotuksesta. On kestänyt melko pitkään, ennen kuin aloin luottaa häneen, tai paremminkin siihen, että hän pysyy täällä. Kun hän esimerkiksi lähtee kaupassa käymään, stressaannun aina ja rypytän kotimme kaikki matot. Saan pitää hänet hetken vielä kotona, kun hän joutuu oikaisemaan rutut ennen lähtöään. Ruoka-ajoista emännällä on ihmeellisiä tokaisuita: Salkkarin tauolla sitten vasta, vasta, kun tulen kaupasta. Ihme laskija, mitä väliä, jos joskus söisin useammin kuin kolmesti päivässä? Kyllähän tähän on tottunut, nyt olen asunut täällä jo kolme vuotta. Uskalsin aloittaa tallontahommelit vuosi sitten, pidättelin itseäni siihen saakka, sillä mitä jos taas olisin joutunut lähtemään. Nyt meillä on jo monta mukavaa rutiinia, iltaruuan jälkeen hypähdän emännän syliin iltapesulle ja hän katselee samalla televisiota. Alkuun en suostunut syliin, taisi mennä yli puoli vuotta harkitessa. Tallontajuttujen jälkeen uskaltauduin kiipeämään emännän mahan päälle surisemaan, aika pehmeä paikka, hiukan hyllyvä kylläkin.
Jos jotain pitäisi valittaa, niin se olisi tuo emännän pommiin nukkuminen. Minä poika siinä teen varovaista herätysaskaretta. Ensin vain vien karvaturpani hänen suunsa lähelle, viikset kutittavat emäntää ja pientä liikettä yleensä ilmenee. Seuraavaksi siirryn järeämpään kalustoon ja otan hänen ranteensa nahkaa hampaitteni väliin ja näykkäilen hellästi. Silloin yleensä kuuluu jo äännähdyksiä. Istun siinä hänen tyynynsä vierellä ja ojennan tassuni peittämään hänen suutaan, jos ei tehoa, lisään vielä toisenkin tassun ja miukaisen hellyyttävällä äänellä. Jos hän kääntää kaikista näistä jutuista huolimatta kylkeään, otan kunnon temput käyttöön. Kännykkäänsä emäntä vartioi haukkana, joten kun alan nakerrella sen antennia, hän jo yleensä kieltää. Jos ei vieläkään nouse sängystä, tiputan kännykän lattialle. Siinä vaiheessa saan jo toruja ja hän nostaa puhelimen peittonsa alle turvaan. Mutta konstit on monet. Takuuherätys on se, kun hyppään pesukorin viereiselle jakkaralle ja otan hampaillani tiukan otteen korin kannesta, vedän ylöspäin ja annan räpsähtää alas. Kolme kertaa tuota saa emännän jalat peiton alta lattialle.
Uskollinen on hän. Emäntä.

Mielenterveyspotilas Ulla Ulkopuolinen istui lääkärin odotushuoneen puisella penkillä. Seinillä roikkui kaiken värisiä kutsuja piristymiseen. Oli hölkkää, poppanantekokurssia, sauvakävelyä ja neulojen pistelemistä korviin. Kerran viikossa kutakin. Ilmoittautumiset olivat menneet umpeen joissain jo viime vuonna, ne ilmoitukset erotti muista haaleammasta kuosista. Ullaa nukutti ja hän painoi silmänsä kiinni. Käytävillä askellettiin kiireisin askelin, oli kopinaa ja kumin narinaa. Ovia avattiin avaimilla, ovet räpsähtivät metelöiden itsensä kiinni. Puhelin soi jossain sinnikkäästi. Odotustilaan saapui muitakin hulluja. Eräs nainen alkoi järjestellä papereitaan ja pyytämään toimistoa kopioimaan joitain niistä. Kun nainen sai kopionsa hän asetteli arkkeja eri värisiin muovitaskuihin. Hän availi ja sulki Kreikasta ostetun reppunsa muovista vetoketjua. Repusta kuului suihkemainen ääni, kun nainen laittoi sinne jotain ja jälleen suhinaa, kun hän otti sieltä jotain pois. Sitten alkoivat sisään kutsumiset, potilailta näyttäneet hapsutukat ja hoono-soomi puhuvat ihmiset ilmestyivät kuin taikaiskusta odotushuoneeseen ja vinkkasivat kuka kenetkin huoneeseensa. Niin teki Ullankin lääkäri.
Ulla istahti oranssilla kankaalla päällystettyyn tuoliin ja kaivoi reseptikasansa valmiiksi syliinsä. Lääkärin tietokone oli auki ja hän päivitti tapahtumia puoliksi Ullaan päin istuen. –Tässä nyt näkyy, että sinä olit silloin kolme viikkoa sitten siellä sairaalassa intoksikaation takia. Ja sittenhän me aikaistettiin tätä meidän aikaa. Niin mehän puhuttiin puhelimessa. Ulla istua kökötti tuolissaan ja muisti vaivoin, että niin, joo, Ulla oli itse soittanut lääkärille. –No niin, sitten sinä olit tukiryhmässä tuossa ja kaikki oli hyvin ja sitten….mitä ihmettä, seuraavana päivänä jälleen sairaalassa intoksikaation vuoksi, olit sitten nukahtamislääkkeitä ottanut. Mikäs nyt oikein on vialla. Ulla sanoo lääkärille, ettei oikein itsekään tiedä, mutta arvelisi, että ihonalaisesta antabuskapselista olisi hänelle varmasti apua. –Jaa, lääkäri aloitti, sinun pitäisi sitten sieltä A-Klinikalta kysellä asiaa. Ulla tokaisi, että kysytty on jo vuosi sitten, eivät tee sellaista. –No mitenkäs sitten tuo, tuo terveyskeskus….. Ulla keskeyttää, että kysytty on sieltäkin, neuvoivat A-Klinikalle. –Jaahas, jaahas, mutta kyllä meidän pitäisi tämä masennus saada pois nyt kyllä. Pitäisikö sitä sairaalavaihtoehtoa miettiä. Ulla huokaisi ja sanoi, että sitäkin on jo yritetty, ei ollut paikkoja. –Hmmh, onpas tämä nyt hankalaa. Mitenkäs sitten tällainen katkaisuhoitoa, niitähän on upeita paikkoja maaseudulla ja sellaisessa viihtyisit varmaankin. Ulla vähän jo innostui ja kohensi asentoaan. Että jos sitten sellaista. –Juu, sanoi lääkäri, menet nyt, niin sinullahan on aika siellä A-Klinikan sosiaaliterapeutilla parin viikon päästä, niin kysyt sieltä sitten. Sitten läääkäri jo hiukan rentoutui ja sanoi, että se tämä Ullan sairaus kun on sellainen, että kaikki pitäisi olla saman katon alla, siis hoito, että tulisi tulosta. Mutta kun ei ole. Ulla ymmärtää lääkärin eleistä, että aika on ny loppumaisillaan, joten hän ojentaa reseptipinoa lääkärille. Lääkäri selailee reseptejä ja sanoo sitten – Jospas minä laittaisin tuota unilääkettä vähän vahvempaa laatua, niin jaksat sitten sen pari viikkoa.
Ulla otti lääkärin tulostaman uuden reseptin käteensä. Tiketti taivaaseen.

Aamiainen on päivän tärkeimpiä aterioita. Minunkin aamupalani sisältää joukon erilaisia hivenaineita, vitamiineja, kalsiumia, kuitua ja riittävän määrän nesteitä. Yhteensä 11 pilleriä ja iso mukillinen kahvia.
Työmatka sujuu näillä eväillä iloisessa haasteiden odotuksessa. Metrojunassa luen ilmaislehdestä päivän tärkeimmät uutiset. Juustometvurstipatongin kääreet tiputan aseman roskiin ja hyppään odottavaan bussiin. Seuraavalta pysäkiltä on mukava kävelymatka työpaikalle. Loistava tapa hoitaa päivittäistä liikuntaa.
Kiireinen puhelinten pirinä tervehtii minua ja käyn innokkaana hoitamaan osani firman menestyksestä. Käyn pikaisesti onnittelemassa työtoveriani hänen syntymäpäivänsä johdosta ja palaan tunnin kuluttua näyttöpäätteeni ääreen. Huomaan vesipulloni olevan miltei tyhjillään ja käyn täyttämässä sen. Avaan tietokoneen siivottuani kolme kertakäyttöistä kakkulautasta pois pöydältä. Pyyhin monitorista kermatahrat ja otan esille soittopyyntölappujen pinon.
Puolen tunnin säälimättömän pakertamisen jälkeen huomaan kellostani lounasajan olevan käsillä. Puen päällystakin ja poistun ruokaostoksille. Marketin iloisen taustamusiikin tahdissa keräilen koriini monipuolisen ja kevyen toimistolounaan ainekset. Valitsen pidemmän kävelyreitin takaisin. Hyötyliikunnan merkitystä ei pidä vähätellä. Kaksi lihapiirakkaa myöhemmin astun hissiin. Liityn työtovereideni seuraan valmistamani tonnikalanuudeliannoksen kanssa firman lounastilaan. Kieltäydyn holtittoman syöjän maineessa olevan kollegan tarjoamasta mustikkapiirakasta. Hän tuli niin onnettomaksi, että lupasin viedä pari palaa piirakkaa kotiini pakkaseen. Pahojen päivien varalle. Sitten työt jo jälleen kutsuvat. Mutta ensin virkistäytymään naistenhuoneeseen. Saatuani hampaani harjattua puhdistan vielä harjan huolellisesti, mustikkaväri tarttuu niin ikävästi.
Iltapäivällä iskee mieletön paniikki. Asiakkaat tuntuvat ajattelevan, että pystyn hoitamaan kymmentä asiaa yhtäaikaisesti. Ne eivät sitä paitsi ymmärrä, että yksikin soittopyyntö riittää, ei tarvitsisi liioitella. Eräskin oli jättänyt kuusi pyyntöä. Katson parhaimmaksi laskea hieman painetta. Puhuttuani hetken äidin kanssa saan voimaa kestää päivän loppuun. Kaksikymmentä minuuttia järjestelen soittopyyntöjä aakkosjärjestykseen ja arkistoin ne huolellisesti muiden tärkeiden dokumenttien seuraan Työt-mappiin. Hyvästelen työtoverit. On aika ryhtyä vaativaan, jokapäiväiseen vapaaehtoistehtävään. Päivän pääaterian suunnittelu ja ostosten teko. Kolmen suklaapatukan jälkeen tunnen veren sokerini olevan riittävällä tasolla voidakseni astua sisään lähikaupan ovesta. Nälkäisenä ja väsyneenä tehdyt ostospäätökset ovat usein epäviisaita. Hitaasti ja harkiten suoritan hankinnat.
Höyrytetty kuhafilee ja kaksi keitettyä perunaa maistuisivat varmasti, onnittelen itseäni loistavasta päivällisvalinnasta. Jälkiruuaksi olen valinnut raejuustoa ananasmurskan kera. Tunnen omituista suhinaa korvissani odottaessani perunoiden kiehumista. En millään kestäisi kahtakymmentä minuuttia tolpillani. Pyörtyminen ei tulisi kysymykseen, jääkaapin suorastaan tyhjänä ammottavasta sisätilasta saan ainekset voileipään. Perunat kypsyvät sopivasti, kun olen saanut tyhjän karjalanpiirakkapakkauksen ja kaksi lenkkimakkaran kuorta sullottua jäteämpäriin. On tärkeää järjestää syömiselle rauhalliset olosuhteet. Katan aterian kauniisti ja sytytän kynttilän. Istahdan pöydän ääreen. Viiden minuutin päästä puhallan kynttilän sammuksiin ja nostan lautasen tiskialtaaseen.
Katson lempiohjelmaani lempinojatuolissani. Tänään olen valinnut tv-juomaksi hiilihapollisen lähdeveden. Se huuhtelee mukavasti pois maistelemani uuden jäätelömerkin liian makean maun. Olin annostellut tätä uutuutta pienen palasen pikkuriikkiseen lasikulhoon. Eihän pidä liioitella herkkujen kanssa. Käytyäni kuusi kertaa pakastimella huomaan tyhjän jäätelörasian olevan sopiva säilytykseen. Huuhtelen sen kuumalla vedellä ja yritän järjestää sille paikan kuivauskaapista. Se on hieman vaikeaa, kaappi on täynnä tyhjiä jäätelörasioita.
Iltauutisten aikaan alkaa keittiöstä leijua herkullinen tuoksu. Siellä huomisen illallinen muhii uunissa. Laitan kypsentyneet tulisesti maustetut broilerinsiivet jäähtymään jääkaappirasiaan ikkunalaudalle. Kaksi siipipalaa lähtee mukaani maun tarkistamiskierrokselle olohuoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua huuhtelen tyhjentyneen jääkaappirasian ja päätän keittää kupin kahvia ja avata päivän postin. Sekoitan liian kuumaa juomaa ja luen saamiani kirjeitä. Kolmas maksuhuomautus, ilmoitus perittäväksi antamisesta. Huonoja kirjeitä. Onneksi joukossa on uusi postimyyntiluettelo. Syöksähdän syksyn muodin uusien tuulien vietäväksi. Kun avaamani suklaarusinapussi on tyhjä olen saanut kivan kokoisen tilaukseni valmiiksi. Kahvin päätän kaataa viemäriin. Ei todellakaan ole terveellistä enää tähän aikaan illasta nauttia kofeiinia.
On aika vetäytyä hyvin ansaitulle levolle. Avaan jääkaapin oven ja tuijotan iltapalaksi varaamaani rasvatonta jugurttipurkkia. Suurta tahdonvoimaa osoittaen suljen oven jättäen jugurtin kaappiin. Sängyssä suljen silmäni ja onnittelen itseäni. Minussa on asennetta. Oikeaa asennetta.

Puhelin soi kesken pimeää yötä. Tessu katsoi numeroa, se oli tytär, ja vastasi nopeasti. Vaikka uni vielä asui Tessun silmissä, kuuli hän hädän tyttärensä äänessä. Sanat kertoivat kaiken olevan ihan ookoo, kunhan vain soitteli. –Sulla ei taida olla kaikki ihan hyvin? Tessu puoliksi totesi. Puhelimesta alkoi kuulua nyyhkintää, joka muuttui vaikertavaksi itkuksi. –Mä hyppään taksiin ja ajan sinne nyt heti, otan kännykän mukaan ja pidetään tämä linja auki, kunnes olen sun oven takana. Soitettuaan taksin, Tessu veti nopeasti eiliset vaatteensa ylleen ja tarkisti, että lompakko ja avaimet olivat repun sivutaskussa. Kissan kuppiin hän laittoi kourallisen raksuja ja lisäsi vettä toiseen kuppiin. Meteliä pitämättä hän kiiruhti portaat alas, taksi tuli kymmenen minuutin kuluttua. Koko ajan Tessu jutteli tyttärelleen ja kertoi mitä oli tekemässä ja rauhoitteli. Oma hätä tyttärestä oli kuristanut hänen kurkkunsa omituiseksi ja hän joutui pakottamaan äänensä kulkemaan vapaasti.

Tytär vastasi ovisummeriin ja Tessu meni hissillä oikeaan kerrokseen. Tyttären ovi oli raollaan ja Tessu astui sisään hämärään eteiseen, lamppu oli ollut palaneena jo useita viikkoja. Tytär makasi keskelle lattiaa levitetyn, sekaisen sohvan päällä, likaisen päiväpeiton alla. Tessu käveli suoraan lapsensa luokse. Lattialla sohvan vieressä oli oksennukseen ryvettyneitä lakanoita ja tyyny. Koko asunto oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä, roskia ja likaa joka puolella. Tessu syleili tytärtään pitkään ja hyssytteli tämän korvaan, ettei ollut enää mitään hätää, äiti oli tässä. He viettivät siinä pitkän tovin, kunnes Tessu kysyi halusiko tytär vettä. Itkun tahrimia, lakananvalkoisia kasvoja katsoessaan Tessu mietti kuumeisesti, pitäisikö kutsua ambulanssi, mutta tytär sanoi, että riitti, kun äiti oli paikalla. Lattialla ei juuri ollut tilaa liikkua, kun Tessu suunnisti keittokomeroon. Roskikset pullistelivat jäätelöpakkauksia, kinuskikastikepulloja ja karkkikääreitä. Saatuaan vettä tyttärelleen, Tessu kysyi, oliko lapsella yhtään puhtaita lakanoita. Niitä ei ollut, mutta Tessu järjesteli sohvalle mahdollisimman mukavat olot. –Minä jään tänne sun kanssasi ihan niin pitkään kuin tarvitsee, valvon tuossa vieressä, että saat nyt nukuttua. Lopulta tytär nukahti.

Tytärtä oli yritetty saada hoitoon erityisen kovalla tahdolla. Ensin vaikuttikin, että homma toimii. Oli terapian aloitus ja puheet suunnitelmista kuulostivat helpottavilta. Tytär muutti pois kotoaan 16-vuotiaana ja aloitteli elämäänsä. Sitten terapiapuoli loppui kuin seinään. Ei henkäystäkään. Tytär joutui entistä pahempaan luisuun ja lopulta hänen tilansa alkoi uhata hänen terveyttään, jopa henkeään. Monesti Tessu oli hakenut tyttärensä tämän vuokrakämpästä ja vienyt yksityiselle lääkärille. Lopulta siellä tuntui olevan yksi lääkäri, joka tajusi edes jotain ja tytär pääsi toiseen terapiaan. Tytär alkoi voida paremmin, mutta se paljastui vain näennäiseksi parantumiseksi, mutta sitä oli juuri sen verran, että hänen toinenkin terapiansa lopetettiin. Nuori nainen heitettiin pillerireseptin kanssa pärjäämään omillaan.

Aamu koitti ja Tessu, joka oli lopun yötä kurkistellut tyttärensä nukkuvaa hahmoa huolestuneena, venytteli kankeana pikkusohvalla vietettyjen tuntien seurauksena. Hän katsoi lapsensa kalpeita, nukkuvia kasvoja ja kurkkua kuristi jälleen. Mutta hän tiesi, että hän tulisi niin monta kertaa, kuin tarvittiin. Siivoaisi sotkut, pesisi pyykit, ne nyt olivat vain sivuseikkoja, mutta hän tulisi ja pitäisi lastaan sylissä, lähellä ja ohjaisi tämän turvallisemmille vesille. Hänellä oli tunne, jota rahanahne politiikka, miljoonayritysten tukeminen ja rikkaiden suhteettomat ansiot eivät pystyneet häneltä riistämään. Tunne siitä, että hän voisi auttaa lastaan. Se toi Tessulle lohtua.

Täytyy olla varovainen, jos nukkuu pommiin saattaa jäädä päivän valo näkemättä. Eilen istuin maanantaibussissa ja katselin harmaata ja mustaa, sisällä ja ulkona. Ei kukan kukkaa, ei värin häivähdystä. Kauhea kaamos on iskenyt ja me pukeudumme surullisiin väreihin ja otamme kasvoillemme synkeimmät ilmeemme. Olisiko niin, että jos joku marraskuussa ruuhkabussissa hymyilee, voisimme pitää häntä hulluna ? Hymyilin ajatukselleni ja jäädessäni pois huomasin erään harmaapäisen herran tuijottavan minua pelokkain katsein. Tsop ! Eipäs järkytetä kansakuntaa.

Poikkeilu saa muutenkin aikaan hiljaisuutta väärissä paikoissa. Kyräilyyn taipuva suomalainen tavis, ikuisen itsetunnon sankarillinen etsijä, ei hyvällä katso ihme liehakoitsijoita ja tyhjän päällä steppaajia. Esimerkiksi, jos olet työtön pitää sinun olla rakennustyötön, tietyötyötön, tehdastyötön tai edes kuljetustyötön. Ja työtön istuu toppatakki päällä kantapubissa muiden työttömien kanssa ja kuuntelee jukeboksista viisitoista kertaa Viidestoista yö. Ei hyvällä katsota runon rustaajia, ei pankkityöttömiä, toimistotyöttömiä, ei esimiestyöttömiä. Eikä työttömiä koulun penkille istahtavia aikuisia myöskään suvaita. Eikä lainkaan käy laatuun, että tehtäisiin työtä omaksi iloksi, ilman peruspäivärahaa.

Jaa jaa, mutta on Suomessa sentään kehitystäkin tapahtunut. Siellä paikallispubissa voi nykyään jo nähdä uuden ryhmän suomalaisia. Yrittäjäeläkeläiset. Ensin on saatu loistava liikeidea, niin kuin esimerkiksi, että otetaan toisten ihmisten rahoja ja sijoitetaan ne jonnekin. Jos ne katoavat, menee ensin ne vieraiden rahat, sitten sukulaisten rahat, menee perhe, auto ja koira. Lopuksi jää vain onneton työuupunut yrittäjäparka. Hurraa tästä edistyksen suurharppauksesta. Ehkä jo lähivuosina näemmekin pubien hedelmäpelijonoissa kaksieuroiset kämmenissään, sulassa sovussa viikonloppuisien kanssa, kaksikymppisten it-maailmasta ulos lentäneiden pelivelhojen joukon.

Minä olen aivan tavallinen nainen. Olen sukeltanut maailmaan paikasta, jonka ympärillä elämä sitten pitkään pyöriikin. Ainakin kunnes pyydystintaulu rupsahtaa tai väsyneenä katsomaan ylös alas pomppivia miesten pyllyjä, nainen aloittaa henkevyytensä kehittämisen. Ei kun pää edellä syvälle omien henkisten ominaisuuksieni kuralätäkköön, ja sieltä roiskahti naamalleni eräs ominaisuus, jonka tahdon tässä esitellä. Se on eräänlainen muunnin, joka suodattaa kuuloaistini havaitsemat pienetkin ärsykkeet absoluuttiseksi informaatioksi. Tämä Katilikäännöksi nimeämäni ilmiö pystyy antamaan monelle täysin mitäänsanomattomalle lausahdukselle Katilifaktaksi kutsumani merkityksen. Mutta esimerkki puhuu kovemmalla äänellä kuin tuhat teoriaa. Tässä muutamia arkipäivän puheita, jotka ovat Katilikäännön läpi käytyään muuntuneet Katilifaktoiksi.


Ruokakaupan kassa: - Pankki vai luotto ?
Katilikääntö: - Elääkös rouva yli varojensa ja vingutetaan luottokorttia vai löytyykö likviditeettiä tarpeeksi maksamaan noi ahmintatarvikkeet ?

Työkaveri: - Kiitos, kun ehdit auttaa.
Katilikääntö: - Jollet olisi niin perusteellisen patalaiska, voisit kyllä hoitaa tämän lisäksi monta muutakin hommaa, sen verran löysää aikaa näyttää siellä netissä surfailun lomassa löytyvän.

Bussikuski: - Löytyä vähän pienempi seteli ?
Katilikääntö: - Kuvitteleeko sinä nais ette mine ei ole vaihta raha ette sine saada ilmanen kyyti ? Sine paras pysy koti ja laitta ruoka sinun mies ja lapsi.

Äiti: - Olisi todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja jutella oikein kunnolla.
Katilikääntö: - En olekaan pitkään aikaan käynyt toteamassa kotisi alennustilaa ja käynyt laittamassa surkeaa talouttasi kuntoon.

Pappi: - Ja minulla on teille kaikille hyvä sanoma, ja se on, että Jumala antaa anteeksi teidän syntinne.
Katilikääntö: - Sinä kaksoisleukainen naisihminen siinä viidennellä rivillä, tiesitkö, että ylensyönti on syntiä. Ja on tainnut tulla rikottua muitakin käskyjä, kun on unohtunut nuo aurinkolasit silmille.

Opettaja: - Hyvä, olet todella ymmärtänyt opetuksestani sen syvimmän tarkoituksen ja olet siksi yksi parhaita oppilaitani.
Katilikääntö: - Luoja tietää, että etiikkani kärsii valtaisia kolhuja kun päästän kaltaisesi puoliaivon tumpelon luokalta. Mutta tämä on ainoa tapa varmistaa, että pääsen ensi vuonna kuulemasta ärsyttävää hölötystäsi.

Lääkäri: - Koetulosten mukaan kaikki näyttää todella hyvältä. Ei mitään vakavaan sairauteen viittaavaa. Oireet ovat aivan normaaleita teidän iässänne. Lisäksi liikunta ja oikeanlainen ruokavalio saavat ihmeitä aikaan.
Katilikääntö: - Djiisus, että joku voi olla noin tyhmä, vetää kaksin käsin pelkkää läskiä ja kakkua naamaan sohvan pohjalla maaten ja tulee sitten lääkäriin naama valkoisena, kun peräpukamat estävät paskalla käynnin.

Naapuri: - Nuo ovat kyllä hyvät stereot. Näkyivät olleen Tekniikan Maailman testissä äänentoistoltaan kärkipään hifi-laitteita.
Katilikääntö: - Äläkä sitten jumalauta huudata sitä rokin rämpytystä noitten läpi tai saat varautua uuden kämpän etsintään hyvin pian.

Tuntematon mies: - Saanko sanoa, että te olette erittäin kaunis nainen.
Katilikääntö: - Tarttis saada kymppi ja nopeesti, alkaa kankkunen kohta ja sitku alkaa kramppaa ei onnistu tämmönen lirkuttelulla pumminta enää.

Kissa: - Surr surr surr , miau, surr surr.
Katilikääntö: - Siis kuvitteletsä muikki, et sä oot joteskin mun ihastuksen kohde, kun sä aina lässytät noita söpökissa-kommenttejas. Aukaise nyt hyvän sään aikana se Latzi-purkki, ettei tarvi suihkauttaa sun lempikenkään.

Vaatekaupan myyjä: - Täytyy sanoa, että tämä leninki on kuin tehty rouvalle.
Katilikääntö: - Ja lapsetkin tykkää, kun kesä tulee ja takapihalle tarvitaan telttaa.

Kun ikää tulee lisää on hyvä muistaa, että ikä ei ole vain numeroita, se on myös joillekin häpeä. Paitsi minulle, joka olen ikuisesti nuorehko.

Olen erityisesti pannut merkille, että lähellä olevat tuttavani näyttävät vanhenevan kovaa vauhtia. Suorastaan kauhistelen minua ennen nuorempien ohiajamista ikääntymisasioissa. Onhan se nyt sääli, että kukoistavat, ennen niin nuoret ihmiset tuolla lailla yhtäkkiä alkavat rupistua. Huomaan tällaisen helposti, koska itse olen edelleen suhteellisen nuorehko naisihminen ja kaikki aistini ovat vielä terävässä kunnossa. Sääliä tuntien katselen aina tuttavieni kaivelevan taskuistaan ja käsilaukuistaan silmälasikoteloita, kun pitää lukea joku tärkeä paperi. Minulla on aina aikaa odottaa, että joku lukee ääneen.

Pukeutuminen on hyvin tärkeä asia, sillä voi viestittää todellista ikäänsä paremmin, kuin monella muulla tavalla. Aloitin valmistautumisen nuorehkoon elämäntapaani jo kouluaikoina. Silloin pukeuduin aina hyvin taiteellisiin vaatteisiin, helpotti baariin pääsyä kummasti. Nykyään taiteellinen pukeutumiseni puhuu iättömyyden puolesta ja antaa katu-uskottavuutta ikäisteni seurassa. Kovasti olenkin näiden parikymppisten kanssa hengaillut täällä pihapiirissä. Jutellaan kaikkea nastaa ja vaihdellaan Britneyn kuvia. Vitsaillaan välillä oikein kunnolla viiskymppisistä tantoista ja pidetään reippaasti hauskaa ikäihmisten kustannuksella. He ainakin nauravat aina niin iloisesti. Nuoret ikätoverini ainakin nauravat aina niin iloisesti. Joka kerta kun lähden pois heidän luotaan. Ja pitkään nauravatkin.

Fysiikan lait eivät nuorehkoa minua juuri koske. Karkailua esiintyi teinivuosina ja jos sitä nyt vieläkin vähän on elämässäni, luen sen päättymättömän nuoruuden piikkiin. Niagara-siteet kuuluvat keski-ikäisille naisille, jotka eivät osaa pidätellä naurun pyrskähdyksiään ja aivastuksiaan julkisilla paikoilla. Pyrin aina olemaan itse se, joka naurattaa, istumaan nahkahuonekaluilla ja varaamaan pesutupavuoron säännöllisesti.

Iän jäljet kasvoilla eivät ole kaltaiseni nuorehkon henkilön huolen aiheita. Ryppyvoiteita ostelevat vain oikeasti vanhentuneet ihmiset, jotka epätoivoisesti uskovat sileän ihonsa palaavan purkista naamoilleen. Nämä ihmiset välttelevät alati hymyilyä ja ankarasti pohtimista. Epätoivoisina he antavat jopa ruiskuttaa myrkkyä otsiinsa näyttääkseen nuoremmilta. Minun, ikuisesti nuorehkon, ei tarvitse moiseen ryhtyä. Aamurähmä silmissä ja 25-wattinen lamppu kylppärissä riittää.

On hyvin helppoa olla ikuisesti nuorehko.

Olen kuunnellut Eminemiä eli herra Mathersia korvalappu-CD:stäni jo kohta kaksi kuukautta joka aamu matkalla työhöni käytännöllisten, tasapainoisten ja aikuisten ihmisten toimistoon. Edistysmieliselle lapselleni olen kertonut ihastumisestani Eminemin taistelumieltä synnyttävään ja ylläpitävään lyriikkaan. Ja että silmiäni kovasti miellyttää herra Mathersin kriminaalihko, mutta pehmolelun kaltaisesti vaikuttava ulkonäkö. Äidilleni sen sijaan en ole sanonut mitään. Enkä naapurin rouvalle. Enkä työväenopiston kurssitovereille. Enkä esimiehelleni. En kerro, koska tahdon vastata omista tekemisistäni edelleen ihan itse, ilman apua mukavilta miehiltä valkoisissa takeissaan. Ja lääkkeeni tahdon hankkia ilman reseptiä. Ihan itse.

En vain voi mitään sille, että kun Eminemin suloääni sanoo ”josset tykkää mun jutusta niin haista vee” tai ”näkemiin, narttu teit niin väärin” se jotenkin lataa uutta voimaa kestää kaikki nuo inharealistiset ja uuvuttavat OyKuinkaMonesIhanSamaAb – Osastopäällikkö –Tulosyksikönvuositavoite – Juoruakkalauma - Asiakaspalvelukeskeisyys-Blondivitsi – Ylityökielto – Lama – Kehityskeskustelu - Meidäntyttöottaakopion – PikkujouluristeilyTallinnaan – Pomokatsookelloon – jutut. Olen kuunnellut niitä nyt jo 33 vuotta. Tulee korvasta ulos. Korva, niin kuin ehkä moni tietääkin, on se elin, jonka päällä istutaan ja josta usein tulevat päälliköiden parhaimmat ideat. Missä Eminem oli silloin kun minä olin nuori (siis aika äskettäin) ?

Varmasti hän pitäisi minusta, jos tavattaisiin. Olisimme ihan samanlaiset. Minunkin tekee mieli ravistella terrierin lailla niitä, jotka ovat olleet tuhmia minulle joskus. Minujakin on tuhansia samannäköisiä ja –kokoisia. Ja kaikki ne yrittävät väittää, hiukset saman punaisiksi värjättyinä, samanlaiset jokasäännilkkurit jaloissaan, vyötäröt samalla lailla pömpöttäen, olevansa se ainoa oikea keski-ikäinen naishenkilö. Minäkin kirjoitan runoja, niin että heippa vaan herra Eminem, tässä sinulle tosi syvältä. Siis sydämestä.

Joo mä oon kohta melkeen viiskyt vee.
Oon aika sikaläski akka, muttei haittaa tee.
Ja tää harmaakiharainen nuppi tän läskikasan yllä
on koko ajan jossain v...n kuussa kävelyllä.
Mullon rahaa niinku roskaa
ostan sillä kaikkee moskaa.
On vitamiinit, ryppyvoide, rohdoskaupan piikki.
Mä oon divareissa vaeltava kuuskytlukufriikki.
Kaupungilla mummokuume grillaa koko kroppaa,
hiki valuu housuihin ja ajatukset stoppaa.
Menopaussi multa kohta sielun ottaa,
estrogeenit luikkii lujaa musta karkuun.
En tiedä enää mikä on mun luuloo, mikä totta,
usein alan ilman syytä kovaan ääneen parkuun.

terveisin MC Menopaussi