Kaisa Kengän tarina

Olen Kaisa Kenkä. Vaatimaton kotini oli karhea matto seinälistan edustalla. Lepäilin enimmäkseen öiseen aikaan ja yritin saada uupuneet osaseni rentoutumaan. Koetin puhaltaa ilmaan litistyneiden pohjieni uumeniin. Iltaisin katselin ahneen ja ylipainoisen emäntäni tassuttelua television ja jääkaapin välillä. Kuulin rasvasta tirisevien herkkujen katoavan hänen pohjattomaan kitaansa. Kymmenet herkkupussien repäisyt säestivät aukaistavien pullojen sinfoniaa illasta toiseen. Viimein aamuyön tunneilla emäntä rojahti sängylleen, joka värähti tuskasta joka kerta. Aamuisin kuulin herätyskellon piipityksen ja huokaisin, uusi työpäivä on taas alkanut.
Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta kuntoni alkoi rapistua emännän kerätessä lisää ruokarahaa iltahetkiensä mässäilyitä varten. Hän oli kasvattanut painoaan vääjäämättömällä tahdilla ja oli tullut hetkiä, jolloin kerta kaikkiaan luulin hetkeni tulleen. Olin alkanut kuulla narahduksia ja risahduksia vartalostani ja jokainen aamu oli edellistä vaikeampi, tahdoin vain paeta kaikkea hullunmyllytystä ja levätä komeron pimennossa vuoden. Mutta emäntä oli päättänyt toisin, minä olin juuri se sopivin ja paras apulainen hänen työssään, hänellä oli hyvä olla. Ja kun hänellä oli hyvä olla, hänen voittonsa kasvoivat ja kasvoivat. Eräänä päivä kävi sitten niin, että keskellä kiireisintä työpäivää solkeni hajosi – ping – poikki katki. Emäntä jähmettyi niille sijoilleen, mutta pian hän jo heräsi toimiin. Potkaistuaan ensin kiroillen minut lattian poikki hän nosti minut ylös, käänteli ja katseli ja huokaisi sitten syvään. Olin niin mukava hänen kannaltaan, että pääsin saman tien suutarille. Pikaisesti minut kursittiin kokoon emännän odottaessa kärsimättömänä. Pitkin hampain hän maksoi suutarille omasta mielestään kiskurihinnan ja sitten olin jo taas taakan alla puurtamassa.
Tapahtumasta kärvistyneenä emäntä kävi samana iltana läpi muita kenkiään ja totesi, että koska ne eivät auttaneet häntä työssä, saisivat ne mennä. Hän otti suuren, tyhjän pahvilaatikon ja aloitti puuhan. Liian isot, itseään täynnä olevat lähtivät ensin. Sitten saivat kyytiä liian pienet, kiristävät ja tyytymättömät kengät. Lopuksi laatikkoon lensivät myös epäilyttävän vanhat ja emännän silmälle sopimattomat ja varsinkin kaikki vähänkään oikkuilevat kengät. Komeroon jäivät ainoastaan siistiin riviin joukko tismalleen samanlaiset kengät kuin itse olin. Nämä olivat vain upouusia pareja, ne olivat reservikenkiä.
Sitten se tapahtui, eräänä erityisen kiireisenä ja kaoottisena päivänä hajosin. Ja hajosin todella täydellisesti, saumat räsähtivät auki ja liimaukset irtosivat hirveällä rätinällä. Soljet kilahtivat katukiveykselle ja toimintakyvyttömänä maata repsotin kiireisten jalkojen ja kenkäkollegojen ohitellessa minua kiusaantuneina aiheuttamastani häiriöstä. Emäntä kirkui rumia sanoja ja nappasi sen mitä minusta oli jäljellä mutisten kiittämättömyydestä ja laiskuudesta. Sitten hän nakkasi minut keskikaupungin roskikseen. Soljet hän heitti perässä kasvot punaisina hohkaten. Työntekoni päivät olivat loppuneet, mutta näytti pahasti myös siltä, että elämänikin oli valunut viemäristä alas ja tullut päätökseensä. Vietin roskiksessa kokonaisen vuorokauden mietiskellen kaikenlaista, välillä purskahdin itkuun, en tiedä tuliko se väsymyksestä vai itsesäälistä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun koskevan minua. Hellät sormet vetivät minut ulos roskapöntöstä ja uurteisen otsan alta minuun katsoivat innostuneet harmaat silmät. Minut kuljetettiin selkärepussa pitkältä tuntuva matka. Kun minut otettiin ulos repusta siellä olevien muiden esineiden kanssa, huomasin tulleeni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia työkaluja, vieraan näköisiä koneita sekä purkkeja ja purnukoita. Sain paikan suuresta vanerilaatikosta, jossa jo ennestään oli useita kohtalotovereitani. Monenlaiset rikki menneet kengät olivat juuri syventyneet keskusteluun, välillä kuului vapautunutta naurun solinaa. Minua tervehdittiin ja oitis minut otettiin mukaan joukkoon. Sain kuulla, että täällä verstaalla meidät kengät uudistettaisiin ja korjattaisiin erilaisiin tehtäviin. Osa pääsisi kenkinä takaisin vaatimattomien ihmisten koteihin. Kenkätoverini kertoi, että tällaisissa kodeissa kengistä pidettiin yhtä hyvää huolta, kuin käyttäjistäänkin. Pahimmin kärsineet kengät saisivat täysin uusia osia, pohjia ja solkia. Joskus korjaukseen meni pitkiäkin aikoja, korjaajia oli niin vähän. Kiireinen, rahaa tavoitteleva maailma ei pitänyt korjaamoita tuottavuuden kannalta kiinnostavina yrityksinä, joten suurin osa parannuksista tehtiin talkoovoimin ja hyvän tahdon varassa.
Mutta korjausta odotellessa sain viettää elämäni parhaimpia hetkiä uusien tovereideni, rikkinäisten, mutta toiveikkaiden ja empaattisten kenkien kanssa. Lepäsimme sielumme syvyydestä ja keskustellessamme entisistä elämistämme ja tulevaisuudesta taakkamme keventyivät päivä päivältä. Kuukausien levon jälkeen pääsin korjaajan käsittelyyn. Hän avasi ensin kaikki kuluneet saumani ja poisti vanhan karstoittuneen liiman. Sain uudet pohjat ja kun kaikki oli tikattu takaisin paikoilleen ja liimattu, olin valmis jatkamaan matkaa. Suuressa pakettiautossa matkustin monenlaisten korjattujen tavaroiden kanssa isoon kellaritilaan, jossa oli vaatetankoja ja astiahyllyjä. Minut nostettiin puiselle kenkähyllylle odottamaan uutta omistajaa. Ja jo samana päivänä minut vei omaan vaatimattomaan kotiinsa vanha nainen. Illalla hän rasvasi ja kiillotti nahkaiset osani ja laittoi paperia yötueksi. Olin päässyt hyvään kotiin. Uusi emäntä liikkui rauhallisesti eikä lainkaan niin pitkiä aikoja kuin entinen emäntäni. Ja joka ilta sain saman hoitokäsittelyn, jonka jälkeen minut nostettiin mukavaan ja puhtaaseen seinällä roikkuvaan kenkäpussitelineeseen, jossa saatoin huoletta uinua yöni.
Eräänä päivänä näin kaupungilla entisen emäntäni jalat. Ne olivat entisestäänkin paisuneet, ahnehtiminen oli siis vain jatkunut. Nyt käytössä olevat kenkäparat olivat minun aikaanikin kauheammassa paineessa, niiden kipu oli jähmettynyt pelkäksi tuijotukseksi. Emäntä puhui kännykkäänsä ja kuului suunnittelevan kokonaan kotiin herkuttelemaan jäämistä. Hän oli jo palkannut ulkomaille työskentelemään aloittelevia ahnehtijoita, jotka käyttäisivät pelkästään ulkomaisia kenkiä ja emäntä itse saisi rahat tänne kotimaahan. Hän ei kuulemma enää jaksanut näiden kotimaisten kenkien kanssa, ne kun eivät kestäneet mitään ja koko ajan olisi pitänyt hypätä suutarilla ja muka vielä rasvata ja kiillottaa.
Uusi emäntäni istahti patsaan juurelle ja otti repustaan omenan. Hän käänsi kasvonsa aurinkoon ja huokaisi nautinnosta, päivä oli kaunis. Sitten hän vilkaisi minuun ja hellästi huitaisi kärkeni päältä siihen ilmestynyttä tomua.

Älkää luovuttako, älkää antako periksi, rahan mahti kaatuu omaan ahneuteensa ja nytkin jo pinnan alla asuu uusi sukupolvi sissejä, jotka selviävät.

0 kommenttia:

Blogger Templates by Blog Forum